Isänsä poika (2013)

Ohjaus: Hirokazu Kore-eda

★★★☆☆

Liekö vain allekirjoittaneen aistiharhaa, ettei mahtavasta elokuvahistoriastaan kuulusta Japanista näytä nousseen tällä vuosituhannella takavuosien veroisia mestareita ihastuttamaan herkkyydellään, tyylillään ja tarkkuudellaan?

Euroopassakin suuressa huudossa olevista ohjaajanimistä Takeshi Kitanon tähti on ollut laskussa, kun taas maailman luultavasti tuotteliaimman nykyohjaajan Takashi Miiken teokset puhuttelevat lähinnä marginaaliyleisöä äärimmäisellä väkivallalla – joskin olen nähnyt hänen kymmenistä elokuvistaan vain murto-osan.

Kuten niin monen muunkin aasialaisen elokuvantekijän myös Hirokazu Kore-edan läpimurto lännessä tapahtui Cannesin elokuvajuhlilla kymmenisen vuotta sitten. Hänen uusimpansa, Isänsä poika (2013), ylitti ohjaajan aiemmat meriitit viime keväänä festivaalin kolmospalkinnolla. Sen edelle ylsivät vain Suomessakin jo nähdyt Abdellatif Kechichen Adèlen elämä: osat 1 ja 2 sekä Coenin veljesten Inside Llewyn Davis.

Arjen pienuudesta

Kore-eda edustaa arjen pienistä hetkistä ammentavaa elokuvantekijää hyvässä ja huonossa. Teemana usein toistuva perheen kohtaamien menetysten taakka hipoo jopa Yasuhiro Ozun teoksia, varsinkin kun levollisissa kuvissa ja yhtä rauhallisessa leikkausjäljessä on samaa kiireettömyyttä kuin japanilaiselokuvan jättiläisellä.

Heti perään on kuitenkin täsmennettävä, ettei Kore-eda ole Ozun kaltainen radikaali visuaalisen ilmaisun uudistaja, sillä hän käyttää muun muassa perinteistä häivytystä kohtausten välillä ja tavanomaisia kuvakulmia. Toisaalta esimerkiksi otos, jossa vanhemmat puhuvat lapsensa pääsykoehaastattelussa kohti kameraa lähentelee Ozun omaksumaa kieltä.

Kahden perheen tarinaa on houkutus lukea laajempanakin modernisoituneen Japanin kuvana, sillä varakkaan arkkitehdin Ryotan elämä kotivaimonsa ja poikansa kanssa kulkee kiireisen menestyjän ehdoilla. Isä uhraa vähät vapaansakin uutteraan työntekoon edetäkseen urallaan ja ajaa kuusivuotiasta Keitaa opettelemaan pianonsoittoa ja yksityiskouluun.

Toisaalla hiukan nuhjuinen kodinkonekauppias Yudal panostaa perheeseensä täysin siemauksin haluten korostaa lastensa ja vaimonsa Yukarin kanssa vietetyn ajan merkitystä.

Toisilleen vieraat maailmat lyövät yhteen, kun synnytyssairaalasta tulee tieto, että kummatkin vanhemmat ovat kasvattaneet väärää poikaa omanaan laitoksessa tapahtuneen virheen vuoksi. Nuorille lapsille asiasta ei kerrota ainakaan aluksi, sillä vanhemmat koettavat ensin selvittää tunteitaan tapahtuneeseen.

Isien silmin äitejäkin

Sikäläinen tapakulttuuri selittää varmaankin osittain henkilöiden sisäänpäinkääntyneitä reaktioita uutiseen, jonka ajattelisi järkyttävän syvästi ja näkyvästi kaikkia osapuolia.

Varautuneen arkkitehdin viileyden tulkitsee hänen muutenkin etäisen persoonansa ominaispiirteeksi, josta on varmasti ollut hyötyä kilpaillussa ammatissa, mutta joka näyttäytyy nyt miltei tunnekylmyytenä. Työväenluokkaisen liikkeenpitäjän aluksi osoittamaa halukkuutta taloudellisiin korvauksiin on hankala unohtaa myöhemmin, kun häntä muotoillaan arvomaailmaltaan suoraselkäiseksi duunari-isäksi.

Elokuvan näkökulmakin herättää joitain varauksia, sillä biologisesta sukulaisuussuhteesta riippumattoman "todellisen" vanhemmuuden kysymystä käsitellään ennen kaikkea luonteiltaan vastakkaisten miesten selkkauksena siitä, kummassa perheessä lasten on parempi kasvaa. Voi tietysti olla, että sikäläisen yhteiskunnan vinkkelistä äitien jääminen syrjemmälle on ennen kaikkea tosiasia, jota olisi ollut vaikea sivuuttaakaan, mutta siinä tapauksessa jokin kriittinen painotus siitäkin olisi ollut tarpeen elokuvassa, joka lähinnä vieroksuu rahan auvoisuutta.

Ainakaan teos ei halua alleviivata, mikä olisi oikea ratkaisu traagisessa tilanteessa, jossa syntynyt kiintymyssuhde voi olla tarpeen rikkoa myöhemmän hyvän tarkoituksella. Kore-eda tekee sen tieten leikkaamalla sentisentaalisiksi kääntymäisillään olevista kohtauksista ulos juuri – näkökulmasta riippuen – sopivalla tai sopimattomalla hetkellä.

Hän on joka tapauksessa oivaltanut, ettei aiheella ole tarpeen teoretisoida yleisluontoisesti. Keitan ja Ruysein vanhemmat tekevät kipeän päätöksensä pitkällisen harkinnan jälkeen omista lähtökohdistaan. Tulevaisuus on silti avoin muttei vailla toivoa.