Ohjaus: Justin Chadwick
★★☆☆☆
Brittien ja eteläafrikkalaisten yhteistuotantona kuvattu elämäkertaelokuva Nelson Mandelasta oli tekeillä pitkään ja ehti ilmestyäkin maailmalla jo alkusyksystä, joten kyse ei ole likaisesta yrityksestä rahastaa 95-vuotiaana viime joulukuussa kuolleen legendan muistolla heti hautajaisten jälkeen.
Teos perustuu Mandelan omaelämäkertaan hänen presidenttikaudeltaan vuodelta 1995, joten sen näkökulmaksi ja historian tulkiksi yksilöityy kirjoittaja itse. Elokuvaan tämä tuo yhdenlaista todistusvoimaa mutta jättää miettimään menetettyjä. Mandelaa ihailevatkin ovat myöntäneet, ettei hän enää vanhana miehenä vapautumisensa jälkeen maansa johdossa yltänyt aivan sellaisiin uudistuksiin kuin oli nuorena idealistina uumoillut.
Rotusorron vastustamisen symboliksi ja rauhannobelistiksi kohonneen esikuvan filmimonumenttiin ei siis mahdu liikaa kriittisyyttä etenkään poliittisesti, mutta Justin Chadwickin ohjaus koettaa paikata tilannetta joillakin yksityisen elämän piiriin lukeutuvalla luonteen heikkoudella vaikuttaakseen uskottavalta. Ne ovat inhimillisesti riittävän pieniä ollakseen pahemmin tahraamatta suurmiehen myyttistä mainetta kansanikonina, joka tietenkin kestää vähäiset kolhut.
Aktivistin vaaran vuodet
Siivo kuvaus sankarista keskittyy Mandelan poliittisen aktivismin heräämiseen, kamppailun muotoihin ja lopulta aikaan Robben Islandin vankisaarella seitsemän kilometriä maan toiseksi väkirikkaimman kaupungin Cape Townin rantaviivasta. Sinne hänet sulki valkoista ylivaltaa sumeilematta ajanut ja ylläpitänyt rasistinen apartheid-hallinto teoista, joita voinee luonnehtia terrorismiksi.
Emopuolueen, kielletyksi julistetun Afrikan kansalliskongressin ANC:n puolisotilaallista siipeä maan alla johtanut Mandela organisoi iskuja muun muassa energialaitoksiin ja vältti kuolemantuomion maanpetoksesta vain niukasti.
Kuuluisassa oikeudenkäynnissä syytetyt myönsivät Mandelan suulla tekonsa ja kertoivat olevansa valmiita antamaan henkensä oikeana pitämänsä asian puolesta. Marttyyreiksi heitä ei kuitenkaan haluttu, joten tuomitut eristettiin elinkautiseen vankeuteen.
Kaupallisempaa täkyä tarinaan uittaa sen rakkausjuonne, jossa huithapeli naistenmies seestyy kauniin sosiaalityöntekijän Winnien aviomieheksi pitkään avioliittoon, josta on tuleva sangen epätavallinen suhde kaikkinensa, kun toisen osapuolen vankeus estää paria edes koskettamasta toisiaan kahteen vuosikymmeneen. Vaimoon tai ylipäänsä naisiin Mandela ei elokuvassakaan suhtaudu täysin tasavertaisesti, joten tässä mielessä hän kenties olikin lähempänä omaa aikaansa.
Väkivalta viimeinen vaihtoehto
Raamikas Idris Elba menee pitkänhuiskeasta kohteesta nuorena kumouksellisena, mutta puhtaasti fyysisesti arvioituna hän on liian atleettinen jo selvästi raihnaiseksi ja kumaraiseksi ikämies-Mandelaksi.
Vuosikymmeniä kattavien kronikoiden perusheikkoudet nousevat esiin myös tällä kertaa, kun henkilöt ominaispiirteineen löytyvät paksun maskin takaa vaihtelevalla menestyksellä.
Vuodet näännyttävässä pakkotyössä veivät ikonin aikuisuudesta leijonanosan, mutta elokuvassa aika ei tunnu pitkältä. Samalla sen rauhantyön esimerkin, jonka hän myöhemmille sukupolville antaa, tulisi kuitenkin ruumiillistua, kun surkeat olot saavat vangin vain sisuuntumaan ja entisestään korostamaan sinnikkyyden ja väkivallattomuuden merkitystä seuraajilleen. Chadwickin ylistävässä muotokuvassa Mandela onnistuu kääntämään vankilaan päätyneen nuoremman polven militantin vähättelynkin parilla lauseella liikkeen voimavaraksi.
Aihetta tarkemmin tuntemattomille kiinnostavia voivat olla vankeuden myöhemmät vaiheet 1980-luvulla, kun Mandelasta oli tullut kansainvälinen tähti ja rock-konserttien idoli. Hänen asemansa vankinakin muuttui moniksi etuoikeuksiksi, joista muut saattoivat vain haaveilla. Purkautumistaan odottanut paine vallitsevaa systeemiä vastaan teki tehtävänsä ja antoi luvan viedä vaatimukset loppuun neuvotteluissa, joihin hän saneli säännöt.
Elokuva juoksuttaa historian kankaalle sujuvasti mutta aika persoonattomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti