Kummeli V (2014)

Ohjaus: Aleksi Mäkelä

★☆☆☆☆

Viides Kummeli-elokuva on nimetty ytimekkäästi: Kummeli V (2014). Sen takana voi olla ajatus uudesta alusta, sillä ohjaajaksi on vaihtunut Aleksi Mäkelä. Vielä tuotantovaiheessa elokuva kulki nimellä Viimeistä päivää – eli kerran vielä pojat, joten onko tämä loppu vai aamunkoitto, riippunee lopulta katsojaluvuista. Kaikki aiemmat Kummelit olivat menestyksiä.

Filmisarjan osat eivät roiku toisistaan kuin tekijäporukasta, mikä on jutun valtti. Heikki Silvennoinen, Timo Kahilainen, Heikki Hela ja Heikki Vihinen vastaavat tamperelaisesta junttihuumorista, jonka ydin on pellehahmoissa ja huonoissa jutuissa. He eivät pyri niinkään näyttelemään kuin ilveilemään kukin puolentusinassa eri roolissa neljässä toisiinsa löyhästi liittyvässä episodissa, joista komedia koostuu.

Aikaisempaa hieman suurempi budjetti riittää avaruus- ja ritarikrääsään sekä nimekkääseen sivuosanäyttelijäkaartiin, josta parhaiten minun mieleeni jäivät Heikki Kinnunen körttiläispappina ja Jukka Rasila tämän ilmavaivoista iloa löytävänä vävypoikakokelaana.

Naurua navan alta

Jaksoista ensimmäisessä ja pahiten pykivässä aviopari ajautuu kriisiin, kun kiltti mies paljastuu huonosti käyttäytyvän remonttireiskan vaikutuksesta entiseksi hevibasistiksi. Toisessa maaseudun aikamiespojat suunnittelevat kyläkaupan ryöstöä. Kolmannessa ja onnistuneimmassa skandaalilehden toimittaja löytää aiheen juttusarjaan häntäheikistä urkukorjaajasta. Viimeisessä elokuvantekijät joutuvat metsästysreissullaan pulaan.

Television klassikkosarjan ystävä harmittelee sen veroisten hahmojen ja hokemien puutetta. Elokuvahullua taas vaivaavat veltosti jaaritteleva käsikirjoitus ja sille oikeutuksen lyövä rakenne, jotka venyttävät komedian ylipitkäksi ja sisältävät vain vähän leukojen louskutuksesta säästävää toimintaa.

Mauttomista vitseistäkin melkoinen osa tussahtelee navan alla ja tahallisen tökeröissä karikatyyreissä, joista Antti J. Jokiselle naurava scifiohjaaja Kurt von Riikonen edellyttää jo jonkin verran lööppien, ohjaajan ja alan tuntemusta. Elokuvaviittauksissa Syvän joen (1972) kiilusilmäsodomiitit saavat kainuulaiset vastineensa muun muassa Aake Kallialassa, mutta huumorin rytmitys ontuu, ja loppu lässähtää.

Kummeli-komedioita ei ole tehty nuiville, vikoja haistaville kriitikoille vaan suurta yleisöä varten. Onko elokuvan mahtavan välineen uhraaminen sketsihahmoille sitten katsojan aliarvioimista, on epäolennainen kysymys huulenheitosta, jolle lopullisen arvon määrittelee maksava yleisö.