perjantai 14. maaliskuuta 2014

Inside Llewyn Davis (2013)

Ohjaus: Ethan ja Joel Coen

★★★☆☆

Viimein suuren roolin nimiohjaajilta saanut Oscar Isaac on prikulleen oikea valinta folklaulajaksi, joka yrittää läpimurtoa 1960-alun New Yorkissa, tarkemmin Greenwich Villagessa Manhattanin länsiosassa, joka tunnetaan Bob Dylanin tapaisten boheemien ponnistuslautana, vaihtoehtotaiteen mekkana ja folkinkin synnyinsijana.

Elokuva alkaa uusille kyvyille esiintymispaikan tarjoavalta tunkkaiselta pikkuklubilta, jonka lavalla lahjakas mutta menestystä vaille jäänyt muusikko Llewyn Davis eläytyy tunteikkaasti sydänverellä vuodattamaansa kappaleeseen hirttämisestä.

Tarinan ovat kirjoittaneet ja ohjanneet sivullisuuden taakkaa tuotantonsa ydinlankana punoneet Ethan ja Joen Coen, joten voivatko artistin haaveet saada siivet turhauttavan epäonnen, traagisen sattuman ja viheliäisten vastoinkäymisten leimaamassa, rahan pilaamassa maailmassa?

Melankolinen komedia

Inside Llewyn Davis (2013) on melankolinen komedia paikkaansa auringossa etsivästä kulkijasta kuten niin moni muukin Coenien elokuva. Marginaalimuusikko on mukaelma heidän perustyypistään, siivua kakusta tavoittelevasta väliinputoajasta, joka on vaarassa jämähtää seuraavaksi kohtalon kolhimaksi kuriositeetiksi. Ohjaajille tämä merkitsee kirpeää ironiaa amerikkalaisesta unelmasta ja siitä pienelle ihmiselle rajatusta osasta.

Teos palkittiin Cannesin elokuvajuhlien kakkospalkinnolla viime keväänä mutta sivuutettiin lähes tyystin Oscar-riennoissa. Viime vuosina lähinnä epätasaisuudestaan tunnettujen veljesten uralla se edustaa heille tyypillisine ongelmineenkin joka tapauksessa myönteistä käännettä monen jollain tapaa osoitteettomalta ja puolivillaiselta vaikuttaneen teoksen jälkeen, joista etenkin remake-western Kova kuin kivi (2010) on haalea huti.

Lienee jo selvää, että he ovat parhaimmillaan kuvatessaan itse laatimiaan käsikirjoituksia kuten nyt.

Ahtaassa raossa

Päähenkilö hakee paikkaansa jätettyään työnsä merillä ja menetettyään soittajakumppaninsa duosta. Nyt hän koettaa tehdä itselleen nimeä soolouralla, mutta ulkoiset ärsykkeet tuottavat muusikolle alituista ajateltavaa oli kyse sitten romanssin seurauksista, avuntarjoajien käytöksestä tai karkailevan kissan edesottamuksista.

Vähän voimaton Davis ei ole paha ihminen mutta ahtaassa raossa aivan kirjaimellisestikin kerrostalon kapealla käytävällä, joka on coenilainen vitsi. Ellei jokin pian muutu, hän jää yksin surkuhupaisuuteensa. Taiteilijan tympääntyminen selittää joidenkin kieltämättä karikatyyrimäisten sivuhahmojen ilmaantumisen haastamaan hermoilevan harhailijan sietokykyä, sillä hän suhtautuu heihin kriittisemmin kuin omiin puutteisiinsa.

Gorfeinin hilpeä pariskunta (Ethan Phillips ja Robin Bartlett) ja raajarikko jazzmuusikko Roland Turner (John Goodman) ovat Coenien sarkastisesti veistelemiä suupaltteja, joista edelliset hölisevät hyvyyttään ja jälkimmäinen ilkeyttään. Suurikokoisen Goodmanin rooli toistaa vaiteliaan parturin pomon, James Gandolfinin esittämän määräilijän karkeuden elokuvasta Mies joka ei ollut siellä (2001).

Onni pyörii omillaan

Valtaosa veljeskaksikon elokuvista sijoittuu Yhdysvaltain keskilännen esi- ja pikkukaupunkeihin ja kertoo rikoksista, jotka ovat sattumanvaraisesti kyhättyjä tunareiden tekosia. Inside Llewyn Davis ponnistaa niinikään menneiden vuosikymmenten americanasta mutta on metromatkoineen, korttelikahviloineen ja hämyisine yöbaareineen selvästi urbaani elokuva. Päähenkilöä määrittää eniten haluttomuus auttaa itseään.

Elämän ivaa ovat aikuisen maailman kompromissit. En silti lähtisi tulkitsemaan lopputulosta niinkään kaupallisuuden kritiikkinä kuin ihmiskasvoisena kuvauksena onnen pyörimisestä ja hilkulla olemisesta. Vaikuttava musiikki iskee surumielisiin, mutta jotain – ehkä syvä tunnekokemus – itse elokuvasta jää puuttumaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti