Ohjaus: David O. Russell
★★★☆☆
Omassa sarjassaan mukiinmenevän uran tehnyt David O. Russell on amerikkalaisessa valtavirrassa sujuvasti luoviva onnistuja, joka on joten kuten kyennyt säilyttämään kunniallisuutensakin turhuuksien roviolla.
Hänen keskihintaiset elokuvansa ovat menestyneet mainiosti myös lippuluukuilla, joten tulevaisuuskin nimenomaan pitkien näytelmäfilmien puolella lienee turvattu ainakin joksikin aikaa. Kriitikon näkökulmasta täysosumia ei ole vielä tullut muttei varsinaisia floppejakaan.
Suomeen Russellin uusin teos tulee hieman onnettomasti ja levittäjän riskillä vasta Oscar-gaalan jälkeen. American Hustle (2013) oli ehdolla kymmenen palkinnon saajaksi mutta poistui juhlista tyhjin käsin. Se ei ollut yllätys, sillä vähän vastaavaa vipua vääntävä Argo (2012) ehti jo tyhjentää potin edellisvuonna.
Kyse on siis huiputusjutusta, jonka tapahtumat ovat sinnepäin totta. Vastuuta karistava saateteksti elokuvaan hiertää jonkin aikaa mieltä muttei vaivaa enää lopussa tarinan moraalista huolestunutta katsojaa. Viihdyttävä vedätys avautuu yhteisön kollektiiviseen syyllisyyteen ja elämänvalheeseen sitä paitsi paljon purevammin kuin välttämättä heti näkyy teoksen teknisen taituruuden säihkeestä.
Päättäjien päät pölkylle
Henkilövetoisia teoksia mieluusti valmistava ohjaaja ja käsikirjoittajakumppaninsa Eric Warren Singer ovat kaivaneet FBI:n lähihistoriasta esiin korruptiokeissin, jossa paljastettiin, että lukuisat korkeat poliittiset päättäjät olivat sekaantuneet hämäriin voitelukauppoihin kasinobisneksen ympärillä.
Russell ja Singer työstävät tapauksen näkökulmahenkilöiksi pikkuhuijarit (Christian Bale ja Amy Adams), jotka liittovaltion agentti (Bradley Cooper) onnistuu pakottamaan poliisin käskyläisiksi ja myyriksi.
Tekeytyneinä varakkaan arabišeikin asiainhoitajiksi he houkuttelevat ensin haaviin Camdenin pormestarin (Jeremy Renner), joka ei pysty katsomaan syrjään houkutukselta. Saaliista huumaantuva agentti ei tyydy ensimmäiseen vonkaleeseen vaan lähtee jahtaamaan vielä suurempia kaloja senaatista ja edustajainhuoneesta. Syötit sätkivät satimessa itsekin pähkäillen poistumisreittiä.
Mestareilta vaikutteita
Visuaalisesti American Hustle on vaikuttava jo ensiminuuteista, vaikka se heittää eteemme sääliä herättävän kaljamahaisen miehen, joka peittelee paljasta päälakeaan hiuslisäkkeellä. Elähtäneeltä diskokeisarilta näyttävän huijarin rikoskumppani on brittiaksenttia vääntävä nuorempi nainen, joka selittää tunteensa turhamaisen rakastajansa karismalla. Oudon parin yhteys kokee kolhuja virkavallan painostuksesta samalla kun pelin panokset kovenevat.
Heikoimmillaan käsikirjoitus on koettaessaan selittää petkuttajalle uskottavaa isän roolia tai rakentaa tälle jonkinlaista normaalin elämän mallia. Tyyppi muistuttaa laverteluissaan mieluummin itsekeskeistä, luuserimaista valehtelijaa kuin älykästä ja jollain tapaa oikeudentajuista superrikollista, joksi häntä välistä muotoillaan.
Olen silti nauttinut harvasta viime vuonna valmistuneesta elokuvasta yhtä paljon kuin Russellin ohjauksesta. Puolenvälin jälkeen tulevassa avainkohtauksessa Bee Geesin How Can You Mend a Broken Heart luo taustan altmanilaisesti liikkuvalle kameralle paljastaa henkilöistä heikkouksia, joista he eivät välttämättä ole itsekään tietoisia. Rikosvyyhdin kertomusmuoto taas muistuttaa Martin Scorsesen teoksista.
1970-luvun lopun moitteettomasti lavastava kellertävänkelmeä elokuva osaa kertoa tarinansa tavalla, joka vie mennessään.
torstai 27. maaliskuuta 2014
tiistai 18. maaliskuuta 2014
Presidentintekijät (2014)
Ohjaus: Tuukka Temonen
★★☆☆☆
Kiinnostus politiikan kulissien takaista elämää kohtaan näyttää lisääntyneen yhtä vauhtia kuin politiikan yleinen arvostus laskee. Jälkimmäistä vauhdittanee osaltaan uusi kotimainen dokumenttielokuva, jossa kukaan ei vahingossakaan puhu politiikkaa.
Kuten Tarja Halosen toisen kauden viimeisestä vuodesta kertova Rouva Presidentti (2011), myös Presidentintekijät (2014) on tarvinnut syntyäkseen vahvan luottamussuhteen elokuvantekijöiden ja maineestaan tarkkojen kohteiden välille, sillä vastaavat hankkeet jäisivät muutoin idean asteelle.
Edellisen tuotti sosialidemokraatti Osku Pajamäki. Jälkimmäisen on puolestaan ohjannut ja käsikirjoittanut kokoomuslainen kunnanvaltuutettu Tuukka Temonen. Julkisuudessa on käyty suukopua Temosen ja dokumentissa esiintyvien, pääministeripuoluetta edustavien henkilöiden välillä, mutta sen motiiveja voi vain arvailla.
Lajin esikuva on Bill Clintonin vaalikampanjaa avaava Taistelukeskus (1993), jonka nimi viittaa kampanjaorganisaation komentohuoneeseen.
Ei yllätyksiä
Siinä missä jälkimmäisessä väännetään kättä esityksen sanamuodoista valiokunnassa, keskittyvät edellisen henkilöt pohtimaan presidentiksi kannattamansa ehdokkaan imagonhallintaa. Seurantadokumentin muoto kätkee siis sisälleen asiallisesti perin erilaisen elokuvan, joka tuskin voi yllättää politiikan pinnallistumisen jo ajat sitten todennutta yleisönosaa.
Palaverien, kannatuskyselyjen ja lopulta äänestyspäivien ympärille rakentuva juoni alkaa joulunalusviikoilta noin kaksi kuukautta ennen ensimmäistä vaalikierrosta ja päättyy kuinkas muutenkaan voitonjuhlaan.
Kokoomuksen ehdokkaan Sauli Niinistön reilu etumatka gallupeissa monen vuoden ajan saa kuitenkin taustajoukot sekä turhautuneeksi että levottomaksi. He tuskailevat, ettei vaaleissa tapahdu mitään, ja että on kuin he tekisivät istuvan presidentin (varovaista) kampanjaa. Kiertueen avaus maakunnissa houkuttelee huolestuttavan vähän väkeä paikalle, mikä saa vaalitiimin epäilemään ehdokkaan psyyken kestävyyttä.
Suoraa puhetta ja huumoria – so what?
Ilmiselvästi hyvin yhteen hioutunut nippu vaihtaa ajatuksia kampanjan suunnasta suorapuheisesti ja tavanomaista palaverihuumoriakaan kaihtamatta. Analyysit omasta ja kilpailijaehdokkaista noudattavat korutonta realismia niin vahvuuksista kuin heikkouksista puhuttaessa.
Sen väittäminen, että dokumentti paljastaisi politiikasta, kampanjoinnista tai juuri tämän elokuvan henkilöistä jotain sellaista, mikä ei ole jo joka tapauksessa tiedossa, on joko valheellisuutta, tekopyhyyttä tai luulotautisuutta, riippuen sanojasta.
Vielä pidemmälle: dokumentti kuvaa minkä tahansa työyhteisön kielenkäyttöä ja tuskin lähellekään pahimmasta päästä.
Jännitteet vähissä
Pekka Haaviston nousua osattiin odottaa muttei aivan niin voimallisena kuin se lopulta tapahtui. Äänestäjäkunnan aikeista parhaiten perillä oleva Jussi Kekkonen luennoi kylmän rauhallisesti toisen kierroksen varmistuttua, etteivät suomalaiset ole vielä valmiita ottamaan Haaviston puolisoa omakseen, vaikkei Niinistön konservatiivisuuskaan ole ongelmatonta.
Elokuvana Presidentintekijät ei ole kummoinen, vaikka materiaali sinänsä onkin ainutlaatuista. Reportaasimuotoon ei mahdu tekijän omaa ääntä tai analyysiä. Se lienee pakon sanelemaa.
★★☆☆☆
Kiinnostus politiikan kulissien takaista elämää kohtaan näyttää lisääntyneen yhtä vauhtia kuin politiikan yleinen arvostus laskee. Jälkimmäistä vauhdittanee osaltaan uusi kotimainen dokumenttielokuva, jossa kukaan ei vahingossakaan puhu politiikkaa.
Kuten Tarja Halosen toisen kauden viimeisestä vuodesta kertova Rouva Presidentti (2011), myös Presidentintekijät (2014) on tarvinnut syntyäkseen vahvan luottamussuhteen elokuvantekijöiden ja maineestaan tarkkojen kohteiden välille, sillä vastaavat hankkeet jäisivät muutoin idean asteelle.
Edellisen tuotti sosialidemokraatti Osku Pajamäki. Jälkimmäisen on puolestaan ohjannut ja käsikirjoittanut kokoomuslainen kunnanvaltuutettu Tuukka Temonen. Julkisuudessa on käyty suukopua Temosen ja dokumentissa esiintyvien, pääministeripuoluetta edustavien henkilöiden välillä, mutta sen motiiveja voi vain arvailla.
Lajin esikuva on Bill Clintonin vaalikampanjaa avaava Taistelukeskus (1993), jonka nimi viittaa kampanjaorganisaation komentohuoneeseen.
Ei yllätyksiä
Presidentintekijöissä kampanjan hermokeskus on kokoomuksen puoluetoimiston neuvotteluhuone, jonne suuri osa teoksen tapahtumista myös sijoittuu. Televisiomaiselta ja vähän umpimieliseltäkin kalskahtava ajatus ei ole toteutuksenakaan uusi, jos joku vain vielä muistaa teatterilevityksessäkin piipahtaneen Annika Grofin Liikkumavaran (2009) ihmisistä ja lakialoitteen käsittelystä eduskunnassa.
Siinä missä jälkimmäisessä väännetään kättä esityksen sanamuodoista valiokunnassa, keskittyvät edellisen henkilöt pohtimaan presidentiksi kannattamansa ehdokkaan imagonhallintaa. Seurantadokumentin muoto kätkee siis sisälleen asiallisesti perin erilaisen elokuvan, joka tuskin voi yllättää politiikan pinnallistumisen jo ajat sitten todennutta yleisönosaa.
Palaverien, kannatuskyselyjen ja lopulta äänestyspäivien ympärille rakentuva juoni alkaa joulunalusviikoilta noin kaksi kuukautta ennen ensimmäistä vaalikierrosta ja päättyy kuinkas muutenkaan voitonjuhlaan.
Kokoomuksen ehdokkaan Sauli Niinistön reilu etumatka gallupeissa monen vuoden ajan saa kuitenkin taustajoukot sekä turhautuneeksi että levottomaksi. He tuskailevat, ettei vaaleissa tapahdu mitään, ja että on kuin he tekisivät istuvan presidentin (varovaista) kampanjaa. Kiertueen avaus maakunnissa houkuttelee huolestuttavan vähän väkeä paikalle, mikä saa vaalitiimin epäilemään ehdokkaan psyyken kestävyyttä.
Suoraa puhetta ja huumoria – so what?
Dokumentin henkilöitä ovat ehdokkaan kasvojen takaa kulissien kolportöörit: muun muassa puoluesihteeri Taru Tujunen, ministeriryhmän silloinen erityisavustaja Jussi Kekkonen, Niinistön avustaja Mikko Kortelainen sekä puolueorganisaation ulkopuolelta varainhankkija Harry Harkimo ja markkinointivastaava Kirsi Piha.
Ilmiselvästi hyvin yhteen hioutunut nippu vaihtaa ajatuksia kampanjan suunnasta suorapuheisesti ja tavanomaista palaverihuumoriakaan kaihtamatta. Analyysit omasta ja kilpailijaehdokkaista noudattavat korutonta realismia niin vahvuuksista kuin heikkouksista puhuttaessa.
Sen väittäminen, että dokumentti paljastaisi politiikasta, kampanjoinnista tai juuri tämän elokuvan henkilöistä jotain sellaista, mikä ei ole jo joka tapauksessa tiedossa, on joko valheellisuutta, tekopyhyyttä tai luulotautisuutta, riippuen sanojasta.
Vielä pidemmälle: dokumentti kuvaa minkä tahansa työyhteisön kielenkäyttöä ja tuskin lähellekään pahimmasta päästä.
Jännitteet vähissä
Elokuvan ongelmana voi joku pitää vaalien lopputulosta, joka on koko ajan tiedossa. Harva kuitenkaan lähtee katsomaan teosta muussa luulossa. Siksi punaista lankaa keritään sisäpiirin reaktioista, joita sen jäsenet osoittavat neuvotteluhuoneen ulkopuolisiin tapahtumiin.
Pekka Haaviston nousua osattiin odottaa muttei aivan niin voimallisena kuin se lopulta tapahtui. Äänestäjäkunnan aikeista parhaiten perillä oleva Jussi Kekkonen luennoi kylmän rauhallisesti toisen kierroksen varmistuttua, etteivät suomalaiset ole vielä valmiita ottamaan Haaviston puolisoa omakseen, vaikkei Niinistön konservatiivisuuskaan ole ongelmatonta.
Elokuvana Presidentintekijät ei ole kummoinen, vaikka materiaali sinänsä onkin ainutlaatuista. Reportaasimuotoon ei mahdu tekijän omaa ääntä tai analyysiä. Se lienee pakon sanelemaa.
perjantai 14. maaliskuuta 2014
Inside Llewyn Davis (2013)
Ohjaus: Ethan ja Joel Coen
★★★☆☆
Viimein suuren roolin nimiohjaajilta saanut Oscar Isaac on prikulleen oikea valinta folklaulajaksi, joka yrittää läpimurtoa 1960-alun New Yorkissa, tarkemmin Greenwich Villagessa Manhattanin länsiosassa, joka tunnetaan Bob Dylanin tapaisten boheemien ponnistuslautana, vaihtoehtotaiteen mekkana ja folkinkin synnyinsijana.
Elokuva alkaa uusille kyvyille esiintymispaikan tarjoavalta tunkkaiselta pikkuklubilta, jonka lavalla lahjakas mutta menestystä vaille jäänyt muusikko Llewyn Davis eläytyy tunteikkaasti sydänverellä vuodattamaansa kappaleeseen hirttämisestä.
Tarinan ovat kirjoittaneet ja ohjanneet sivullisuuden taakkaa tuotantonsa ydinlankana punoneet Ethan ja Joen Coen, joten voivatko artistin haaveet saada siivet turhauttavan epäonnen, traagisen sattuman ja viheliäisten vastoinkäymisten leimaamassa, rahan pilaamassa maailmassa?
Melankolinen komedia
Inside Llewyn Davis (2013) on melankolinen komedia paikkaansa auringossa etsivästä kulkijasta kuten niin moni muukin Coenien elokuva. Marginaalimuusikko on mukaelma heidän perustyypistään, siivua kakusta tavoittelevasta väliinputoajasta, joka on vaarassa jämähtää seuraavaksi kohtalon kolhimaksi kuriositeetiksi. Ohjaajille tämä merkitsee kirpeää ironiaa amerikkalaisesta unelmasta ja siitä pienelle ihmiselle rajatusta osasta.
Teos palkittiin Cannesin elokuvajuhlien kakkospalkinnolla viime keväänä mutta sivuutettiin lähes tyystin Oscar-riennoissa. Viime vuosina lähinnä epätasaisuudestaan tunnettujen veljesten uralla se edustaa heille tyypillisine ongelmineenkin joka tapauksessa myönteistä käännettä monen jollain tapaa osoitteettomalta ja puolivillaiselta vaikuttaneen teoksen jälkeen, joista etenkin remake-western Kova kuin kivi (2010) on haalea huti.
Lienee jo selvää, että he ovat parhaimmillaan kuvatessaan itse laatimiaan käsikirjoituksia kuten nyt.
Ahtaassa raossa
Päähenkilö hakee paikkaansa jätettyään työnsä merillä ja menetettyään soittajakumppaninsa duosta. Nyt hän koettaa tehdä itselleen nimeä soolouralla, mutta ulkoiset ärsykkeet tuottavat muusikolle alituista ajateltavaa oli kyse sitten romanssin seurauksista, avuntarjoajien käytöksestä tai karkailevan kissan edesottamuksista.
Vähän voimaton Davis ei ole paha ihminen mutta ahtaassa raossa aivan kirjaimellisestikin kerrostalon kapealla käytävällä, joka on coenilainen vitsi. Ellei jokin pian muutu, hän jää yksin surkuhupaisuuteensa. Taiteilijan tympääntyminen selittää joidenkin kieltämättä karikatyyrimäisten sivuhahmojen ilmaantumisen haastamaan hermoilevan harhailijan sietokykyä, sillä hän suhtautuu heihin kriittisemmin kuin omiin puutteisiinsa.
Gorfeinin hilpeä pariskunta (Ethan Phillips ja Robin Bartlett) ja raajarikko jazzmuusikko Roland Turner (John Goodman) ovat Coenien sarkastisesti veistelemiä suupaltteja, joista edelliset hölisevät hyvyyttään ja jälkimmäinen ilkeyttään. Suurikokoisen Goodmanin rooli toistaa vaiteliaan parturin pomon, James Gandolfinin esittämän määräilijän karkeuden elokuvasta Mies joka ei ollut siellä (2001).
Onni pyörii omillaan
Valtaosa veljeskaksikon elokuvista sijoittuu Yhdysvaltain keskilännen esi- ja pikkukaupunkeihin ja kertoo rikoksista, jotka ovat sattumanvaraisesti kyhättyjä tunareiden tekosia. Inside Llewyn Davis ponnistaa niinikään menneiden vuosikymmenten americanasta mutta on metromatkoineen, korttelikahviloineen ja hämyisine yöbaareineen selvästi urbaani elokuva. Päähenkilöä määrittää eniten haluttomuus auttaa itseään.
Elämän ivaa ovat aikuisen maailman kompromissit. En silti lähtisi tulkitsemaan lopputulosta niinkään kaupallisuuden kritiikkinä kuin ihmiskasvoisena kuvauksena onnen pyörimisestä ja hilkulla olemisesta. Vaikuttava musiikki iskee surumielisiin, mutta jotain – ehkä syvä tunnekokemus – itse elokuvasta jää puuttumaan.
★★★☆☆
Viimein suuren roolin nimiohjaajilta saanut Oscar Isaac on prikulleen oikea valinta folklaulajaksi, joka yrittää läpimurtoa 1960-alun New Yorkissa, tarkemmin Greenwich Villagessa Manhattanin länsiosassa, joka tunnetaan Bob Dylanin tapaisten boheemien ponnistuslautana, vaihtoehtotaiteen mekkana ja folkinkin synnyinsijana.
Elokuva alkaa uusille kyvyille esiintymispaikan tarjoavalta tunkkaiselta pikkuklubilta, jonka lavalla lahjakas mutta menestystä vaille jäänyt muusikko Llewyn Davis eläytyy tunteikkaasti sydänverellä vuodattamaansa kappaleeseen hirttämisestä.
Tarinan ovat kirjoittaneet ja ohjanneet sivullisuuden taakkaa tuotantonsa ydinlankana punoneet Ethan ja Joen Coen, joten voivatko artistin haaveet saada siivet turhauttavan epäonnen, traagisen sattuman ja viheliäisten vastoinkäymisten leimaamassa, rahan pilaamassa maailmassa?
Melankolinen komedia
Inside Llewyn Davis (2013) on melankolinen komedia paikkaansa auringossa etsivästä kulkijasta kuten niin moni muukin Coenien elokuva. Marginaalimuusikko on mukaelma heidän perustyypistään, siivua kakusta tavoittelevasta väliinputoajasta, joka on vaarassa jämähtää seuraavaksi kohtalon kolhimaksi kuriositeetiksi. Ohjaajille tämä merkitsee kirpeää ironiaa amerikkalaisesta unelmasta ja siitä pienelle ihmiselle rajatusta osasta.
Teos palkittiin Cannesin elokuvajuhlien kakkospalkinnolla viime keväänä mutta sivuutettiin lähes tyystin Oscar-riennoissa. Viime vuosina lähinnä epätasaisuudestaan tunnettujen veljesten uralla se edustaa heille tyypillisine ongelmineenkin joka tapauksessa myönteistä käännettä monen jollain tapaa osoitteettomalta ja puolivillaiselta vaikuttaneen teoksen jälkeen, joista etenkin remake-western Kova kuin kivi (2010) on haalea huti.
Lienee jo selvää, että he ovat parhaimmillaan kuvatessaan itse laatimiaan käsikirjoituksia kuten nyt.
Ahtaassa raossa
Päähenkilö hakee paikkaansa jätettyään työnsä merillä ja menetettyään soittajakumppaninsa duosta. Nyt hän koettaa tehdä itselleen nimeä soolouralla, mutta ulkoiset ärsykkeet tuottavat muusikolle alituista ajateltavaa oli kyse sitten romanssin seurauksista, avuntarjoajien käytöksestä tai karkailevan kissan edesottamuksista.
Vähän voimaton Davis ei ole paha ihminen mutta ahtaassa raossa aivan kirjaimellisestikin kerrostalon kapealla käytävällä, joka on coenilainen vitsi. Ellei jokin pian muutu, hän jää yksin surkuhupaisuuteensa. Taiteilijan tympääntyminen selittää joidenkin kieltämättä karikatyyrimäisten sivuhahmojen ilmaantumisen haastamaan hermoilevan harhailijan sietokykyä, sillä hän suhtautuu heihin kriittisemmin kuin omiin puutteisiinsa.
Gorfeinin hilpeä pariskunta (Ethan Phillips ja Robin Bartlett) ja raajarikko jazzmuusikko Roland Turner (John Goodman) ovat Coenien sarkastisesti veistelemiä suupaltteja, joista edelliset hölisevät hyvyyttään ja jälkimmäinen ilkeyttään. Suurikokoisen Goodmanin rooli toistaa vaiteliaan parturin pomon, James Gandolfinin esittämän määräilijän karkeuden elokuvasta Mies joka ei ollut siellä (2001).
Onni pyörii omillaan
Valtaosa veljeskaksikon elokuvista sijoittuu Yhdysvaltain keskilännen esi- ja pikkukaupunkeihin ja kertoo rikoksista, jotka ovat sattumanvaraisesti kyhättyjä tunareiden tekosia. Inside Llewyn Davis ponnistaa niinikään menneiden vuosikymmenten americanasta mutta on metromatkoineen, korttelikahviloineen ja hämyisine yöbaareineen selvästi urbaani elokuva. Päähenkilöä määrittää eniten haluttomuus auttaa itseään.
Elämän ivaa ovat aikuisen maailman kompromissit. En silti lähtisi tulkitsemaan lopputulosta niinkään kaupallisuuden kritiikkinä kuin ihmiskasvoisena kuvauksena onnen pyörimisestä ja hilkulla olemisesta. Vaikuttava musiikki iskee surumielisiin, mutta jotain – ehkä syvä tunnekokemus – itse elokuvasta jää puuttumaan.
tiistai 4. maaliskuuta 2014
Isabelle: Nuori ja kaunis (2013)
Ohjaus: Francois Ozon
★★★☆☆
Temaattisesti myös Isabelle: Nuori ja kaunis (2013) on vähän vastaava tutkielma ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä ja vieraantumisesta kuin ohjaajansa Francois Ozonin eurooppalainen läpimurtoteos Hiekan peitossa (2000) ja melankolinen kesätrilleri Swimming Pool (2003).
Hiekan peitossa kertoo aviomiehensä menettävän professorinaisen luhistumisesta, Swimming Pool puolestaan erakkomaisesta dekkarikirjailijasta, joka todistaa nuoremman naisen viriiliä seksuaalisuutta. Edellisten päärooleja esittää englantilainen Charlotte Rampling, joka on tällä kertaa pienessä sivuosassa siippansa petollisuuden hiljaa hyväksyneenä vaimona vahvistaen läsnäolollaan näiden kolmen teoksen yhteyttä.
Ranskalainen Ozon lukeutuu kotimaansa tunnetuimpiin ja tuotteliampiin elokuvaohjaajiin, jonka työt ulottuvat raskassoutuisista kipudraamoista höyhenenkevyisiin studiokomedioihin. Muotokielessä hän rikkoo mielellään lineaarista kerrontaa ja leikittelee metatasoilla, mutta ratkaisut vaikuttavat usein kirjallisilta.
Neljä vuodenaikaa
Tuoreimman ohjauksensa Francois Ozon jakaa vanhahtavan trendikkäästi neljään lukuun, jotka on nimetty vuodenaikojen mukaan. Raamien sisälle mahtuu seitsemäntoista vuotta täyttävän nimihenkilön kapina porvarillista kasvatustaan vastaan, kun tämä neitsyytensä tylsälle saksalaisnuorukaiselle vasta menetettyään riisuu häveliäisyyden hepeneet laakista ja ryhtyy varakkaiden miesten maksamaksi iltapäiväseuralaiseksi perheeltään ja ystäviltään piilossa.
Philippe Rombin musiikkikin täsmentää teoksen suureksi innoittajaksi Jean-Luc Godardin lajityypin klassikon Elää elämäänsä (1962), joka puolestaan on kahteentoista lukuun jaettu kertomus – film en douze tableaux – ohjaajan silloisen vaimon, unohtumattoman Anna Karinan esittämästä pariisilaisprostituoidusta, jota Isabellen hahmo tavallaan varioi.
Yhtä lailla Ozoniin on tietysti vaikuttanut Luis Buñuelin Päiväperho (1967), jossa Catherine Deneuve tympääntyy pikkuvaimon osaan. Ozonin haluna lienee kommentoida nykyaikaa ja nuorisoa suoremmin, ei niinkään olla poleeminen ja filosofinen.
Kysymyksiä, vähän vastauksia
Marine Vacthin Isabelle ei paljasta itsestään paljoakaan vuoden aikana vieraiden miesten sängyssä tai kotonansakaan, joten muuta selvää syytä tai motiivia kuin kokeilunhalun hänen oudolle käytökselleen on vaikea nimetä. Francois Ozon viittaa poissa olevaan isään ja uusioperheen dynamiikkaan mutta niin kautta rantain tai osoittelematta, etteivät nekään tarjoa vastausta.
Onkin luultavaa, että Ozon jättää kysymyksen tietoisesti ilmaan yleisön pohdittavaksi. Median silmille lyövä pornografisuus voi olla osaselitys tyrkyttäessään vääränlaisia signaaleja seksuaalisuuttaan vielä etsiville, jotka yleensä hakevat rajojaan kohtalaisen turvatussa ympäristössä. Toisaalta turruttava arkirutiini yhdessä vastaanotettujen virikkeiden ja koettujen pettymysten kanssa saattavat johtaa jotkut herkemmät tai uhkarohkeammat poikkeusyksilöt vaaralliseen leikkiin, jonka lopputulos on tuntematon.
Elokuva ei ole mielikuvitukselliselta kenties kuulostavasta aiheestaan huolimatta lainkaan epärealistinen. Isabelle torjuu perheenjäseneeseen, sukupuoleensa ja itseensä kohdistuneita odotuksia suostumatta mukautumaan niiden määräämään muottiiin, mutta kuinka hangoittelussa lopulta käy ei ole Ozonille moraalinen dilemma vaan puhdas arvoitus.
Lopputulos edustaa arvopohdiskelulle avointa laatutyötä ja ohjaajansa tähänastisen uran huippua.
★★★☆☆
Temaattisesti myös Isabelle: Nuori ja kaunis (2013) on vähän vastaava tutkielma ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä ja vieraantumisesta kuin ohjaajansa Francois Ozonin eurooppalainen läpimurtoteos Hiekan peitossa (2000) ja melankolinen kesätrilleri Swimming Pool (2003).
Hiekan peitossa kertoo aviomiehensä menettävän professorinaisen luhistumisesta, Swimming Pool puolestaan erakkomaisesta dekkarikirjailijasta, joka todistaa nuoremman naisen viriiliä seksuaalisuutta. Edellisten päärooleja esittää englantilainen Charlotte Rampling, joka on tällä kertaa pienessä sivuosassa siippansa petollisuuden hiljaa hyväksyneenä vaimona vahvistaen läsnäolollaan näiden kolmen teoksen yhteyttä.
Ranskalainen Ozon lukeutuu kotimaansa tunnetuimpiin ja tuotteliampiin elokuvaohjaajiin, jonka työt ulottuvat raskassoutuisista kipudraamoista höyhenenkevyisiin studiokomedioihin. Muotokielessä hän rikkoo mielellään lineaarista kerrontaa ja leikittelee metatasoilla, mutta ratkaisut vaikuttavat usein kirjallisilta.
Neljä vuodenaikaa
Tuoreimman ohjauksensa Francois Ozon jakaa vanhahtavan trendikkäästi neljään lukuun, jotka on nimetty vuodenaikojen mukaan. Raamien sisälle mahtuu seitsemäntoista vuotta täyttävän nimihenkilön kapina porvarillista kasvatustaan vastaan, kun tämä neitsyytensä tylsälle saksalaisnuorukaiselle vasta menetettyään riisuu häveliäisyyden hepeneet laakista ja ryhtyy varakkaiden miesten maksamaksi iltapäiväseuralaiseksi perheeltään ja ystäviltään piilossa.
Philippe Rombin musiikkikin täsmentää teoksen suureksi innoittajaksi Jean-Luc Godardin lajityypin klassikon Elää elämäänsä (1962), joka puolestaan on kahteentoista lukuun jaettu kertomus – film en douze tableaux – ohjaajan silloisen vaimon, unohtumattoman Anna Karinan esittämästä pariisilaisprostituoidusta, jota Isabellen hahmo tavallaan varioi.
Yhtä lailla Ozoniin on tietysti vaikuttanut Luis Buñuelin Päiväperho (1967), jossa Catherine Deneuve tympääntyy pikkuvaimon osaan. Ozonin haluna lienee kommentoida nykyaikaa ja nuorisoa suoremmin, ei niinkään olla poleeminen ja filosofinen.
Kysymyksiä, vähän vastauksia
Marine Vacthin Isabelle ei paljasta itsestään paljoakaan vuoden aikana vieraiden miesten sängyssä tai kotonansakaan, joten muuta selvää syytä tai motiivia kuin kokeilunhalun hänen oudolle käytökselleen on vaikea nimetä. Francois Ozon viittaa poissa olevaan isään ja uusioperheen dynamiikkaan mutta niin kautta rantain tai osoittelematta, etteivät nekään tarjoa vastausta.
Onkin luultavaa, että Ozon jättää kysymyksen tietoisesti ilmaan yleisön pohdittavaksi. Median silmille lyövä pornografisuus voi olla osaselitys tyrkyttäessään vääränlaisia signaaleja seksuaalisuuttaan vielä etsiville, jotka yleensä hakevat rajojaan kohtalaisen turvatussa ympäristössä. Toisaalta turruttava arkirutiini yhdessä vastaanotettujen virikkeiden ja koettujen pettymysten kanssa saattavat johtaa jotkut herkemmät tai uhkarohkeammat poikkeusyksilöt vaaralliseen leikkiin, jonka lopputulos on tuntematon.
Elokuva ei ole mielikuvitukselliselta kenties kuulostavasta aiheestaan huolimatta lainkaan epärealistinen. Isabelle torjuu perheenjäseneeseen, sukupuoleensa ja itseensä kohdistuneita odotuksia suostumatta mukautumaan niiden määräämään muottiiin, mutta kuinka hangoittelussa lopulta käy ei ole Ozonille moraalinen dilemma vaan puhdas arvoitus.
Lopputulos edustaa arvopohdiskelulle avointa laatutyötä ja ohjaajansa tähänastisen uran huippua.
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Nebraska (2013)
Ohjaus: Alexander Payne
★★★☆☆
Juoneltaan Nebraska (2013) näyttää sangen tavanomaiselta tie-elokuvalta, jossa käsitellään vanhenemista ja perhesuhteita, tarkemmin vanhan isän (Bruce Dern) ja aikuisen pojan (Will Forte) ohdakkeista yhteyttä matkalla noutamaan arpajaismiljoonaa, jonka isukki luulee voittaneensa.
Teemana on kuitenkin vanhuksen yritys antaa jäljellä olevalle ajalleen merkitystä, jota liian harva tahtoisi tälle suoda. Siinä teoksen keskeinen kysymys, eikä sen ajankohtaisuuttakaan voi ikääntyvässä Suomessa kiistää.
Äkäilevä vaimo (June Squibb) välittää kyllä miehestään, mutta haluaa lopettaa vaivalloisesti liikkuvan, kuulorajoitteisen ja mieleltäänkin jo hiukan hidastuneen puolisonsa karkailun omille teilleen liikenteen sekaan. Pojista toinen, uutisankkuri, panisi isänsä hoitokotiin muiden holhottavaksi katkeroituneena tämän alkoholismista. Sen sijaan elektroniikkakauppias David ymmärtää isänsä turhautumista.
Ohjaaja Alexander Paynen elokuvat rakentuvat usein eriasteisille onnettomuuksille: About Schmidt (2002) vaimon kuolemalle, Sideways (2004) avioerolle ja Nebraska vanhuuden höperyydelle, joka ei ole välttämättä koko totuus.
Toisaalta uutuus avautuu myös vastaavaksi kertomukseksi ydinperheen yhteen hitsautumisesta kuin ohjaajan edellinen The Descendants (2011).
Miesten vuoro
Payne suosii verkkaan kulkevaa kerrontaa ja välttelee kaikenlaista keikarointia vanhana kunnon käsityöläisten perillisenä. Mustavalkokuvaus asettaa henkilöt juurevaksi osaksi muutenkin vanhahtavaa americanaa sortumatta alleviivaamaan jaettua tragediaa.
Teoksen vahvuudet eivät ole niukkailmeisessä tarinassa. Elokuvan nimi viittaa osavaltioon, johon eläkeläismies suuntaa poikansa kanssa voittoa lunastamaan. Jälkimmäinen suostuu mukaan hyvyyttään koettaen rakentaa juroon isäänsä uutta luottamusta. Matka on filosofisesti päämäärä, kun itse reissultakin poiketaan sukulaisten luo entisille asuinsijoille.
Payne luonnostelee nuupahtaneen pikkukaupungin keskimääräistä tragikomediaa purevammin. Sen hymyilevistä ja ukkoa vuolaasti onnittelevista asukkaista moni paljastaa todellisen karvansa. Sivuosakaartiin on löytynyt niin hykerryttävä sakki omalaatuisia hahmoja, että koko porukka pitäisi palkita Oscareilla. Etenkin ihastuttava June Squibb on tomera ilmestys muutoin aika partavedentuoksuisessa kokonaisuudessa.
Nebraska on humaani ja sopivasti sentimentaalinen teos asioiden tärkeysjärjestyksestä. Pieni on suurta ja suuri sittenkin aika pientä.
★★★☆☆
Juoneltaan Nebraska (2013) näyttää sangen tavanomaiselta tie-elokuvalta, jossa käsitellään vanhenemista ja perhesuhteita, tarkemmin vanhan isän (Bruce Dern) ja aikuisen pojan (Will Forte) ohdakkeista yhteyttä matkalla noutamaan arpajaismiljoonaa, jonka isukki luulee voittaneensa.
Teemana on kuitenkin vanhuksen yritys antaa jäljellä olevalle ajalleen merkitystä, jota liian harva tahtoisi tälle suoda. Siinä teoksen keskeinen kysymys, eikä sen ajankohtaisuuttakaan voi ikääntyvässä Suomessa kiistää.
Äkäilevä vaimo (June Squibb) välittää kyllä miehestään, mutta haluaa lopettaa vaivalloisesti liikkuvan, kuulorajoitteisen ja mieleltäänkin jo hiukan hidastuneen puolisonsa karkailun omille teilleen liikenteen sekaan. Pojista toinen, uutisankkuri, panisi isänsä hoitokotiin muiden holhottavaksi katkeroituneena tämän alkoholismista. Sen sijaan elektroniikkakauppias David ymmärtää isänsä turhautumista.
Ohjaaja Alexander Paynen elokuvat rakentuvat usein eriasteisille onnettomuuksille: About Schmidt (2002) vaimon kuolemalle, Sideways (2004) avioerolle ja Nebraska vanhuuden höperyydelle, joka ei ole välttämättä koko totuus.
Toisaalta uutuus avautuu myös vastaavaksi kertomukseksi ydinperheen yhteen hitsautumisesta kuin ohjaajan edellinen The Descendants (2011).
Miesten vuoro
Payne suosii verkkaan kulkevaa kerrontaa ja välttelee kaikenlaista keikarointia vanhana kunnon käsityöläisten perillisenä. Mustavalkokuvaus asettaa henkilöt juurevaksi osaksi muutenkin vanhahtavaa americanaa sortumatta alleviivaamaan jaettua tragediaa.
Teoksen vahvuudet eivät ole niukkailmeisessä tarinassa. Elokuvan nimi viittaa osavaltioon, johon eläkeläismies suuntaa poikansa kanssa voittoa lunastamaan. Jälkimmäinen suostuu mukaan hyvyyttään koettaen rakentaa juroon isäänsä uutta luottamusta. Matka on filosofisesti päämäärä, kun itse reissultakin poiketaan sukulaisten luo entisille asuinsijoille.
Payne luonnostelee nuupahtaneen pikkukaupungin keskimääräistä tragikomediaa purevammin. Sen hymyilevistä ja ukkoa vuolaasti onnittelevista asukkaista moni paljastaa todellisen karvansa. Sivuosakaartiin on löytynyt niin hykerryttävä sakki omalaatuisia hahmoja, että koko porukka pitäisi palkita Oscareilla. Etenkin ihastuttava June Squibb on tomera ilmestys muutoin aika partavedentuoksuisessa kokonaisuudessa.
Nebraska on humaani ja sopivasti sentimentaalinen teos asioiden tärkeysjärjestyksestä. Pieni on suurta ja suuri sittenkin aika pientä.
Mandela - pitkä tie vapauteen (2013)
Ohjaus: Justin Chadwick
★★☆☆☆
Brittien ja eteläafrikkalaisten yhteistuotantona kuvattu elämäkertaelokuva Nelson Mandelasta oli tekeillä pitkään ja ehti ilmestyäkin maailmalla jo alkusyksystä, joten kyse ei ole likaisesta yrityksestä rahastaa 95-vuotiaana viime joulukuussa kuolleen legendan muistolla heti hautajaisten jälkeen.
Teos perustuu Mandelan omaelämäkertaan hänen presidenttikaudeltaan vuodelta 1995, joten sen näkökulmaksi ja historian tulkiksi yksilöityy kirjoittaja itse. Elokuvaan tämä tuo yhdenlaista todistusvoimaa mutta jättää miettimään menetettyjä. Mandelaa ihailevatkin ovat myöntäneet, ettei hän enää vanhana miehenä vapautumisensa jälkeen maansa johdossa yltänyt aivan sellaisiin uudistuksiin kuin oli nuorena idealistina uumoillut.
Rotusorron vastustamisen symboliksi ja rauhannobelistiksi kohonneen esikuvan filmimonumenttiin ei siis mahdu liikaa kriittisyyttä etenkään poliittisesti, mutta Justin Chadwickin ohjaus koettaa paikata tilannetta joillakin yksityisen elämän piiriin lukeutuvalla luonteen heikkoudella vaikuttaakseen uskottavalta. Ne ovat inhimillisesti riittävän pieniä ollakseen pahemmin tahraamatta suurmiehen myyttistä mainetta kansanikonina, joka tietenkin kestää vähäiset kolhut.
Aktivistin vaaran vuodet
Siivo kuvaus sankarista keskittyy Mandelan poliittisen aktivismin heräämiseen, kamppailun muotoihin ja lopulta aikaan Robben Islandin vankisaarella seitsemän kilometriä maan toiseksi väkirikkaimman kaupungin Cape Townin rantaviivasta. Sinne hänet sulki valkoista ylivaltaa sumeilematta ajanut ja ylläpitänyt rasistinen apartheid-hallinto teoista, joita voinee luonnehtia terrorismiksi.
Emopuolueen, kielletyksi julistetun Afrikan kansalliskongressin ANC:n puolisotilaallista siipeä maan alla johtanut Mandela organisoi iskuja muun muassa energialaitoksiin ja vältti kuolemantuomion maanpetoksesta vain niukasti.
Kuuluisassa oikeudenkäynnissä syytetyt myönsivät Mandelan suulla tekonsa ja kertoivat olevansa valmiita antamaan henkensä oikeana pitämänsä asian puolesta. Marttyyreiksi heitä ei kuitenkaan haluttu, joten tuomitut eristettiin elinkautiseen vankeuteen.
Kaupallisempaa täkyä tarinaan uittaa sen rakkausjuonne, jossa huithapeli naistenmies seestyy kauniin sosiaalityöntekijän Winnien aviomieheksi pitkään avioliittoon, josta on tuleva sangen epätavallinen suhde kaikkinensa, kun toisen osapuolen vankeus estää paria edes koskettamasta toisiaan kahteen vuosikymmeneen. Vaimoon tai ylipäänsä naisiin Mandela ei elokuvassakaan suhtaudu täysin tasavertaisesti, joten tässä mielessä hän kenties olikin lähempänä omaa aikaansa.
Väkivalta viimeinen vaihtoehto
Raamikas Idris Elba menee pitkänhuiskeasta kohteesta nuorena kumouksellisena, mutta puhtaasti fyysisesti arvioituna hän on liian atleettinen jo selvästi raihnaiseksi ja kumaraiseksi ikämies-Mandelaksi.
Vuosikymmeniä kattavien kronikoiden perusheikkoudet nousevat esiin myös tällä kertaa, kun henkilöt ominaispiirteineen löytyvät paksun maskin takaa vaihtelevalla menestyksellä.
Vuodet näännyttävässä pakkotyössä veivät ikonin aikuisuudesta leijonanosan, mutta elokuvassa aika ei tunnu pitkältä. Samalla sen rauhantyön esimerkin, jonka hän myöhemmille sukupolville antaa, tulisi kuitenkin ruumiillistua, kun surkeat olot saavat vangin vain sisuuntumaan ja entisestään korostamaan sinnikkyyden ja väkivallattomuuden merkitystä seuraajilleen. Chadwickin ylistävässä muotokuvassa Mandela onnistuu kääntämään vankilaan päätyneen nuoremman polven militantin vähättelynkin parilla lauseella liikkeen voimavaraksi.
Aihetta tarkemmin tuntemattomille kiinnostavia voivat olla vankeuden myöhemmät vaiheet 1980-luvulla, kun Mandelasta oli tullut kansainvälinen tähti ja rock-konserttien idoli. Hänen asemansa vankinakin muuttui moniksi etuoikeuksiksi, joista muut saattoivat vain haaveilla. Purkautumistaan odottanut paine vallitsevaa systeemiä vastaan teki tehtävänsä ja antoi luvan viedä vaatimukset loppuun neuvotteluissa, joihin hän saneli säännöt.
Elokuva juoksuttaa historian kankaalle sujuvasti mutta aika persoonattomasti.
★★☆☆☆
Brittien ja eteläafrikkalaisten yhteistuotantona kuvattu elämäkertaelokuva Nelson Mandelasta oli tekeillä pitkään ja ehti ilmestyäkin maailmalla jo alkusyksystä, joten kyse ei ole likaisesta yrityksestä rahastaa 95-vuotiaana viime joulukuussa kuolleen legendan muistolla heti hautajaisten jälkeen.
Teos perustuu Mandelan omaelämäkertaan hänen presidenttikaudeltaan vuodelta 1995, joten sen näkökulmaksi ja historian tulkiksi yksilöityy kirjoittaja itse. Elokuvaan tämä tuo yhdenlaista todistusvoimaa mutta jättää miettimään menetettyjä. Mandelaa ihailevatkin ovat myöntäneet, ettei hän enää vanhana miehenä vapautumisensa jälkeen maansa johdossa yltänyt aivan sellaisiin uudistuksiin kuin oli nuorena idealistina uumoillut.
Rotusorron vastustamisen symboliksi ja rauhannobelistiksi kohonneen esikuvan filmimonumenttiin ei siis mahdu liikaa kriittisyyttä etenkään poliittisesti, mutta Justin Chadwickin ohjaus koettaa paikata tilannetta joillakin yksityisen elämän piiriin lukeutuvalla luonteen heikkoudella vaikuttaakseen uskottavalta. Ne ovat inhimillisesti riittävän pieniä ollakseen pahemmin tahraamatta suurmiehen myyttistä mainetta kansanikonina, joka tietenkin kestää vähäiset kolhut.
Aktivistin vaaran vuodet
Siivo kuvaus sankarista keskittyy Mandelan poliittisen aktivismin heräämiseen, kamppailun muotoihin ja lopulta aikaan Robben Islandin vankisaarella seitsemän kilometriä maan toiseksi väkirikkaimman kaupungin Cape Townin rantaviivasta. Sinne hänet sulki valkoista ylivaltaa sumeilematta ajanut ja ylläpitänyt rasistinen apartheid-hallinto teoista, joita voinee luonnehtia terrorismiksi.
Emopuolueen, kielletyksi julistetun Afrikan kansalliskongressin ANC:n puolisotilaallista siipeä maan alla johtanut Mandela organisoi iskuja muun muassa energialaitoksiin ja vältti kuolemantuomion maanpetoksesta vain niukasti.
Kuuluisassa oikeudenkäynnissä syytetyt myönsivät Mandelan suulla tekonsa ja kertoivat olevansa valmiita antamaan henkensä oikeana pitämänsä asian puolesta. Marttyyreiksi heitä ei kuitenkaan haluttu, joten tuomitut eristettiin elinkautiseen vankeuteen.
Kaupallisempaa täkyä tarinaan uittaa sen rakkausjuonne, jossa huithapeli naistenmies seestyy kauniin sosiaalityöntekijän Winnien aviomieheksi pitkään avioliittoon, josta on tuleva sangen epätavallinen suhde kaikkinensa, kun toisen osapuolen vankeus estää paria edes koskettamasta toisiaan kahteen vuosikymmeneen. Vaimoon tai ylipäänsä naisiin Mandela ei elokuvassakaan suhtaudu täysin tasavertaisesti, joten tässä mielessä hän kenties olikin lähempänä omaa aikaansa.
Väkivalta viimeinen vaihtoehto
Raamikas Idris Elba menee pitkänhuiskeasta kohteesta nuorena kumouksellisena, mutta puhtaasti fyysisesti arvioituna hän on liian atleettinen jo selvästi raihnaiseksi ja kumaraiseksi ikämies-Mandelaksi.
Vuosikymmeniä kattavien kronikoiden perusheikkoudet nousevat esiin myös tällä kertaa, kun henkilöt ominaispiirteineen löytyvät paksun maskin takaa vaihtelevalla menestyksellä.
Vuodet näännyttävässä pakkotyössä veivät ikonin aikuisuudesta leijonanosan, mutta elokuvassa aika ei tunnu pitkältä. Samalla sen rauhantyön esimerkin, jonka hän myöhemmille sukupolville antaa, tulisi kuitenkin ruumiillistua, kun surkeat olot saavat vangin vain sisuuntumaan ja entisestään korostamaan sinnikkyyden ja väkivallattomuuden merkitystä seuraajilleen. Chadwickin ylistävässä muotokuvassa Mandela onnistuu kääntämään vankilaan päätyneen nuoremman polven militantin vähättelynkin parilla lauseella liikkeen voimavaraksi.
Aihetta tarkemmin tuntemattomille kiinnostavia voivat olla vankeuden myöhemmät vaiheet 1980-luvulla, kun Mandelasta oli tullut kansainvälinen tähti ja rock-konserttien idoli. Hänen asemansa vankinakin muuttui moniksi etuoikeuksiksi, joista muut saattoivat vain haaveilla. Purkautumistaan odottanut paine vallitsevaa systeemiä vastaan teki tehtävänsä ja antoi luvan viedä vaatimukset loppuun neuvotteluissa, joihin hän saneli säännöt.
Elokuva juoksuttaa historian kankaalle sujuvasti mutta aika persoonattomasti.
Kummeli V (2014)
Ohjaus: Aleksi Mäkelä
★☆☆☆☆
Viides Kummeli-elokuva on nimetty ytimekkäästi: Kummeli V (2014). Sen takana voi olla ajatus uudesta alusta, sillä ohjaajaksi on vaihtunut Aleksi Mäkelä. Vielä tuotantovaiheessa elokuva kulki nimellä Viimeistä päivää – eli kerran vielä pojat, joten onko tämä loppu vai aamunkoitto, riippunee lopulta katsojaluvuista. Kaikki aiemmat Kummelit olivat menestyksiä.
Filmisarjan osat eivät roiku toisistaan kuin tekijäporukasta, mikä on jutun valtti. Heikki Silvennoinen, Timo Kahilainen, Heikki Hela ja Heikki Vihinen vastaavat tamperelaisesta junttihuumorista, jonka ydin on pellehahmoissa ja huonoissa jutuissa. He eivät pyri niinkään näyttelemään kuin ilveilemään kukin puolentusinassa eri roolissa neljässä toisiinsa löyhästi liittyvässä episodissa, joista komedia koostuu.
Aikaisempaa hieman suurempi budjetti riittää avaruus- ja ritarikrääsään sekä nimekkääseen sivuosanäyttelijäkaartiin, josta parhaiten minun mieleeni jäivät Heikki Kinnunen körttiläispappina ja Jukka Rasila tämän ilmavaivoista iloa löytävänä vävypoikakokelaana.
Naurua navan alta
Jaksoista ensimmäisessä ja pahiten pykivässä aviopari ajautuu kriisiin, kun kiltti mies paljastuu huonosti käyttäytyvän remonttireiskan vaikutuksesta entiseksi hevibasistiksi. Toisessa maaseudun aikamiespojat suunnittelevat kyläkaupan ryöstöä. Kolmannessa ja onnistuneimmassa skandaalilehden toimittaja löytää aiheen juttusarjaan häntäheikistä urkukorjaajasta. Viimeisessä elokuvantekijät joutuvat metsästysreissullaan pulaan.
Television klassikkosarjan ystävä harmittelee sen veroisten hahmojen ja hokemien puutetta. Elokuvahullua taas vaivaavat veltosti jaaritteleva käsikirjoitus ja sille oikeutuksen lyövä rakenne, jotka venyttävät komedian ylipitkäksi ja sisältävät vain vähän leukojen louskutuksesta säästävää toimintaa.
Mauttomista vitseistäkin melkoinen osa tussahtelee navan alla ja tahallisen tökeröissä karikatyyreissä, joista Antti J. Jokiselle naurava scifiohjaaja Kurt von Riikonen edellyttää jo jonkin verran lööppien, ohjaajan ja alan tuntemusta. Elokuvaviittauksissa Syvän joen (1972) kiilusilmäsodomiitit saavat kainuulaiset vastineensa muun muassa Aake Kallialassa, mutta huumorin rytmitys ontuu, ja loppu lässähtää.
Kummeli-komedioita ei ole tehty nuiville, vikoja haistaville kriitikoille vaan suurta yleisöä varten. Onko elokuvan mahtavan välineen uhraaminen sketsihahmoille sitten katsojan aliarvioimista, on epäolennainen kysymys huulenheitosta, jolle lopullisen arvon määrittelee maksava yleisö.
★☆☆☆☆
Viides Kummeli-elokuva on nimetty ytimekkäästi: Kummeli V (2014). Sen takana voi olla ajatus uudesta alusta, sillä ohjaajaksi on vaihtunut Aleksi Mäkelä. Vielä tuotantovaiheessa elokuva kulki nimellä Viimeistä päivää – eli kerran vielä pojat, joten onko tämä loppu vai aamunkoitto, riippunee lopulta katsojaluvuista. Kaikki aiemmat Kummelit olivat menestyksiä.
Filmisarjan osat eivät roiku toisistaan kuin tekijäporukasta, mikä on jutun valtti. Heikki Silvennoinen, Timo Kahilainen, Heikki Hela ja Heikki Vihinen vastaavat tamperelaisesta junttihuumorista, jonka ydin on pellehahmoissa ja huonoissa jutuissa. He eivät pyri niinkään näyttelemään kuin ilveilemään kukin puolentusinassa eri roolissa neljässä toisiinsa löyhästi liittyvässä episodissa, joista komedia koostuu.
Aikaisempaa hieman suurempi budjetti riittää avaruus- ja ritarikrääsään sekä nimekkääseen sivuosanäyttelijäkaartiin, josta parhaiten minun mieleeni jäivät Heikki Kinnunen körttiläispappina ja Jukka Rasila tämän ilmavaivoista iloa löytävänä vävypoikakokelaana.
Naurua navan alta
Jaksoista ensimmäisessä ja pahiten pykivässä aviopari ajautuu kriisiin, kun kiltti mies paljastuu huonosti käyttäytyvän remonttireiskan vaikutuksesta entiseksi hevibasistiksi. Toisessa maaseudun aikamiespojat suunnittelevat kyläkaupan ryöstöä. Kolmannessa ja onnistuneimmassa skandaalilehden toimittaja löytää aiheen juttusarjaan häntäheikistä urkukorjaajasta. Viimeisessä elokuvantekijät joutuvat metsästysreissullaan pulaan.
Television klassikkosarjan ystävä harmittelee sen veroisten hahmojen ja hokemien puutetta. Elokuvahullua taas vaivaavat veltosti jaaritteleva käsikirjoitus ja sille oikeutuksen lyövä rakenne, jotka venyttävät komedian ylipitkäksi ja sisältävät vain vähän leukojen louskutuksesta säästävää toimintaa.
Mauttomista vitseistäkin melkoinen osa tussahtelee navan alla ja tahallisen tökeröissä karikatyyreissä, joista Antti J. Jokiselle naurava scifiohjaaja Kurt von Riikonen edellyttää jo jonkin verran lööppien, ohjaajan ja alan tuntemusta. Elokuvaviittauksissa Syvän joen (1972) kiilusilmäsodomiitit saavat kainuulaiset vastineensa muun muassa Aake Kallialassa, mutta huumorin rytmitys ontuu, ja loppu lässähtää.
Kummeli-komedioita ei ole tehty nuiville, vikoja haistaville kriitikoille vaan suurta yleisöä varten. Onko elokuvan mahtavan välineen uhraaminen sketsihahmoille sitten katsojan aliarvioimista, on epäolennainen kysymys huulenheitosta, jolle lopullisen arvon määrittelee maksava yleisö.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)