Ohjaus: Nicole Garcia
★★★★☆
Jean Claude Romand tappoi vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa tammikuun 9. päivänä vuonna 1993 ja yritti riistää hengen tiettävästi myös itseltään.
Emmanuel Carrere pohtii vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassaan järjetöntä murhenäytelmää useasta näkökulmasta, kun taas Valhe (2002) valottaa tappajan sisällä poreilevaa kuristavaa apatiaa.
Nicole Garcian ohjaustyö muistuttaa Claude Chabrolin hienovireisiä tutkielmia porvaristoa kalvavasta syyllisyydestä ja onnen kulisseja pystyssä pitävästä kuplasta, jonka puhkeaminen johtaa vääjäämättömään romahdukseen. Teos tarkastelee hyytävän askeettisesti takalukkoon jämähtäneen yksilön hiljaisuutta väärälle totuudelle rakennetussa unelmassa, jolla on puhjetessaan kauhistuttavat seuraukset.
Ranskaa kuohuttanutta tragediaa ruotiva teos rakentuu usealle aikatasolle palapelimäisesti kertoen työstään erotetun mutta siitä perheelleen vaikenevan miehen vuosien mittaisesta ahdingosta.
Aamuisin mies lähtee työpaikalleen, kuten muutkin, vaikka hän todellisuudessa viettää aikansa kahviloissa ja metsissä tai autossaan torkkuen. Varallisuutensa hän hankkii pimittämällä sukulaistensa ja ystäviensä rahoja.
Syytä itseaiheutettuun katastrofiin pyydystetään lavealla verkolla alleviivauksia vältellen. Siksi arvoituksen jääminen avoimeksi kiukuttaa jälkiviisasteluun tottuneita, joille ohjaaja ei suostu antamaan kaiken ratkaisevaa valheellista synninpäästöä. Ihmisluonteen pimeä puoli jätetään inhottavasti katsojan puntaroitavaksi.
Hiljalleen avautuva rakenne toimii päähenkilön kiduttavan itsetutkiskelun peilinä, josta paljastuu vähitellen itsensä nurkkaan ajaneen ihmisen epätoivo. Yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen, kolmas neljänteen eikä loppua yhdistä alkuun muu kuin salaisuuden vaimea verho.
Karmaiseva tositarina leijailee aavemaisesti arkeen sidotusta näkökulmastaan huolimatta.
Nicole Garcian ohjaustyö muistuttaa Claude Chabrolin hienovireisiä tutkielmia porvaristoa kalvavasta syyllisyydestä ja onnen kulisseja pystyssä pitävästä kuplasta, jonka puhkeaminen johtaa vääjäämättömään romahdukseen. Teos tarkastelee hyytävän askeettisesti takalukkoon jämähtäneen yksilön hiljaisuutta väärälle totuudelle rakennetussa unelmassa, jolla on puhjetessaan kauhistuttavat seuraukset.
Ranskaa kuohuttanutta tragediaa ruotiva teos rakentuu usealle aikatasolle palapelimäisesti kertoen työstään erotetun mutta siitä perheelleen vaikenevan miehen vuosien mittaisesta ahdingosta.
Aamuisin mies lähtee työpaikalleen, kuten muutkin, vaikka hän todellisuudessa viettää aikansa kahviloissa ja metsissä tai autossaan torkkuen. Varallisuutensa hän hankkii pimittämällä sukulaistensa ja ystäviensä rahoja.
Syytä itseaiheutettuun katastrofiin pyydystetään lavealla verkolla alleviivauksia vältellen. Siksi arvoituksen jääminen avoimeksi kiukuttaa jälkiviisasteluun tottuneita, joille ohjaaja ei suostu antamaan kaiken ratkaisevaa valheellista synninpäästöä. Ihmisluonteen pimeä puoli jätetään inhottavasti katsojan puntaroitavaksi.
Hiljalleen avautuva rakenne toimii päähenkilön kiduttavan itsetutkiskelun peilinä, josta paljastuu vähitellen itsensä nurkkaan ajaneen ihmisen epätoivo. Yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen, kolmas neljänteen eikä loppua yhdistä alkuun muu kuin salaisuuden vaimea verho.
Karmaiseva tositarina leijailee aavemaisesti arkeen sidotusta näkökulmastaan huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti