Ohjaus: Dennis Lee
★☆☆☆☆
Matalamielisen nuorisoelokuvan vastapainona Hollywoodin suuret studiot tuottavat myös aikuisyleisölle räätälöityjä täsmäteoksia, jotka eroavat edellisistä avautuessaan mieluummin elävän vuoropuhelun kuin toiminnan kautta.
Kamarielokuvan muotoa tapailevat arkitragediat ovat olleet populaariviihteen suosiossa sen jälkeen, kun Robert Redfordin Tavallisia ihmisiä (1980) palkittiin parhaan elokuvan Oscarilla.
Perhedraamojen perimmäisenä tarkoituksena ei olekaan suistaa yhteiskunnan perusinstituutiota sijoiltaan, vaan päättäväisellä varmuudella todentaa, kuinka amerikkalainen unelma kestää koviakin kolhuja elämän alati muhkuraisilla poluilla. Käsikirjoittajana ansioituneen irlantilaisen Terry Georgen mieskeskeinen Reservation Road (2007) muistuu tuoreena tapauksena mieleen.
Järin rohkeita saati vallankumoksellisia näkemyksiä on siis turha odottaa etenkään systeemiä palvelemaan haluavilta esikoiselokuvilta, mutta jonkinlaisen jäljen jättämistä katsojaan sopii niiltäkin sentään toivoa. Venäläinen elokuvaohjaaja Gleb Panfilov onkin joskus todennut, että esikoiselokuvissa kannattaa tarkkailla erityisesti niiden tunnelmaa. Siitä paljastuu oitis, onko ohjaajalla massasta erottautuvia lahjoja vai lukeutuuko hän vain keskinkertaisuuksien armeijaan.
Ei merkkejä omaperäisyydestä
Mikään nuoren Dennis Leen debyyttiteoksessa ei anna ymmärtää, että sen ohjaaja olisi tusinakaartia kummempi tapaus.
Robert Frostin runosta nimekkeensä silti lainaava elokuva on juuri sellainen hollywoodilainen jähmeä ähinä, jollaiseen Julia Robertsin kaltaisen filmitähden kuvitteleekin hakeutuvan silloin, kun hänen on taas vakuutettava itselleen olevansa vakavasti otettava luonnenäyttelijä.
Art house -yleisön ei kannata liikaa tuijottaa Willem Dafoen tai Emily Watsoninmainosjulisteissa olevia, jostakin laadunkaltaisesta erikoisuudesta yleensä kieliviä nimiä, sillä Tulikärpäsiä puutarhassa (2008) on riskejä välttelevä näytelmäelokuva.
Toki Taylorin Yhdysvaltain keskilännessä asustavaa ydinperhettä koetellaan kauheimman kautta. Valmistautumisjuhliin matkaavan suvun juhlamieli vaihtuu vaiteliaaseen suruun, kun perheelleen omistautunut äiti saa surmansa monen sattuman summana tapahtuvassa auto-onnettomuudessa.
Perheen aikuinen poika, kehnoja rakkausromaaneja työkseen rustaava Michael joutuu haaverin seurauksena kasvokkain ankaran isänsä löylytysten täyttämän menneisyytensä kanssa. Hänen ympäriltään paljastuu selvittämättömien tunteiden ja tapahtumien kudelma, johon ovat tavallaan osallisia perheen kaikki jäsenet.
Vesitettyjä roolihenkilöitä
Elokuva toistaa sinänsä realistisen väitteen ratki repeilevän yhteisön ryhtiliikkeestä tosi paikan edessä, jolloin tukahdutettujen tunteiden patoamiselle ei löydy enää järjellisiä perusteluja. Vakavan teeman asettamat vaatimukset koituvat kuitenkin liian vaativiksi teoksen onnahtelevissa ihmissuhteissa.
Esimerkiksi Willem Dafoen esittämä herkkänahkainen perheenpää piirtyy elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana suoranaiseksi sadistiksi, joka tarvitsee tuskin minkäänlaisia motiiveja jälkikasvunsa fyysiseen kurittamiseen ja henkiseen nöyryyttämiseen.
Klassiseen muotoon väkipakolla puserrettu sisältö vaatii kuitenkin väkivaltaisen vanhemmuussuhteen kirkastamista lauhkeamman tulevaisuuden tarpeisiin, joten monet ohjaajan inhottavimmista vihjauksista tuntuvat jälkikäteen hätkähdyttämistarkoituksessa tehdyiltä.
Yllä mainittu epäily toistuu Michaelin sielunkumppanuudessa sukulaistätiinsä, jonka kanssa jaetut eroottiset keimailut jäävät irrallisiksi alitajuntaa askarruttaviksi tuokioksi.
Äidin harharetket yliopistolla paketoidaan puolestaan niin pehmoisiin kääreisiin, että häntä ei varmasti kukaan tohdi epäillä muuksi kuin uhrauksiinsa lopulta törmänneeksi marttyyriksi.
Siloteltua nyyhkyviihdettä
Joistakin ohdakkeita sisältävistä jaksoistaan huolimatta Tulikärpäsiä puutarhassa on kaikilta ratkaisevilta osiltaan Hollywoodin syöttämää siloteltua saippuaviihdettä maskeerattuine roolihenkilöineen, puisevine keskusteluineen ja epäaitoine tunnelmapaloineen.
Lienee sekä kokemattoman ohjaajan että roolinsa ristiriitoja ymmärtämättömän näyttelijän, koomikkona paremmin tunnetun Ryan Reynoldsin syytä, että kirjailijapäähenkilöstä muovautuu niin mitäänsanomaton tyyppi.
Kamarielokuvan muotoa tapailevat arkitragediat ovat olleet populaariviihteen suosiossa sen jälkeen, kun Robert Redfordin Tavallisia ihmisiä (1980) palkittiin parhaan elokuvan Oscarilla.
Perhedraamojen perimmäisenä tarkoituksena ei olekaan suistaa yhteiskunnan perusinstituutiota sijoiltaan, vaan päättäväisellä varmuudella todentaa, kuinka amerikkalainen unelma kestää koviakin kolhuja elämän alati muhkuraisilla poluilla. Käsikirjoittajana ansioituneen irlantilaisen Terry Georgen mieskeskeinen Reservation Road (2007) muistuu tuoreena tapauksena mieleen.
Järin rohkeita saati vallankumoksellisia näkemyksiä on siis turha odottaa etenkään systeemiä palvelemaan haluavilta esikoiselokuvilta, mutta jonkinlaisen jäljen jättämistä katsojaan sopii niiltäkin sentään toivoa. Venäläinen elokuvaohjaaja Gleb Panfilov onkin joskus todennut, että esikoiselokuvissa kannattaa tarkkailla erityisesti niiden tunnelmaa. Siitä paljastuu oitis, onko ohjaajalla massasta erottautuvia lahjoja vai lukeutuuko hän vain keskinkertaisuuksien armeijaan.
Ei merkkejä omaperäisyydestä
Mikään nuoren Dennis Leen debyyttiteoksessa ei anna ymmärtää, että sen ohjaaja olisi tusinakaartia kummempi tapaus.
Robert Frostin runosta nimekkeensä silti lainaava elokuva on juuri sellainen hollywoodilainen jähmeä ähinä, jollaiseen Julia Robertsin kaltaisen filmitähden kuvitteleekin hakeutuvan silloin, kun hänen on taas vakuutettava itselleen olevansa vakavasti otettava luonnenäyttelijä.
Art house -yleisön ei kannata liikaa tuijottaa Willem Dafoen tai Emily Watsoninmainosjulisteissa olevia, jostakin laadunkaltaisesta erikoisuudesta yleensä kieliviä nimiä, sillä Tulikärpäsiä puutarhassa (2008) on riskejä välttelevä näytelmäelokuva.
Toki Taylorin Yhdysvaltain keskilännessä asustavaa ydinperhettä koetellaan kauheimman kautta. Valmistautumisjuhliin matkaavan suvun juhlamieli vaihtuu vaiteliaaseen suruun, kun perheelleen omistautunut äiti saa surmansa monen sattuman summana tapahtuvassa auto-onnettomuudessa.
Perheen aikuinen poika, kehnoja rakkausromaaneja työkseen rustaava Michael joutuu haaverin seurauksena kasvokkain ankaran isänsä löylytysten täyttämän menneisyytensä kanssa. Hänen ympäriltään paljastuu selvittämättömien tunteiden ja tapahtumien kudelma, johon ovat tavallaan osallisia perheen kaikki jäsenet.
Vesitettyjä roolihenkilöitä
Elokuva toistaa sinänsä realistisen väitteen ratki repeilevän yhteisön ryhtiliikkeestä tosi paikan edessä, jolloin tukahdutettujen tunteiden patoamiselle ei löydy enää järjellisiä perusteluja. Vakavan teeman asettamat vaatimukset koituvat kuitenkin liian vaativiksi teoksen onnahtelevissa ihmissuhteissa.
Esimerkiksi Willem Dafoen esittämä herkkänahkainen perheenpää piirtyy elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana suoranaiseksi sadistiksi, joka tarvitsee tuskin minkäänlaisia motiiveja jälkikasvunsa fyysiseen kurittamiseen ja henkiseen nöyryyttämiseen.
Klassiseen muotoon väkipakolla puserrettu sisältö vaatii kuitenkin väkivaltaisen vanhemmuussuhteen kirkastamista lauhkeamman tulevaisuuden tarpeisiin, joten monet ohjaajan inhottavimmista vihjauksista tuntuvat jälkikäteen hätkähdyttämistarkoituksessa tehdyiltä.
Yllä mainittu epäily toistuu Michaelin sielunkumppanuudessa sukulaistätiinsä, jonka kanssa jaetut eroottiset keimailut jäävät irrallisiksi alitajuntaa askarruttaviksi tuokioksi.
Äidin harharetket yliopistolla paketoidaan puolestaan niin pehmoisiin kääreisiin, että häntä ei varmasti kukaan tohdi epäillä muuksi kuin uhrauksiinsa lopulta törmänneeksi marttyyriksi.
Siloteltua nyyhkyviihdettä
Joistakin ohdakkeita sisältävistä jaksoistaan huolimatta Tulikärpäsiä puutarhassa on kaikilta ratkaisevilta osiltaan Hollywoodin syöttämää siloteltua saippuaviihdettä maskeerattuine roolihenkilöineen, puisevine keskusteluineen ja epäaitoine tunnelmapaloineen.
Lienee sekä kokemattoman ohjaajan että roolinsa ristiriitoja ymmärtämättömän näyttelijän, koomikkona paremmin tunnetun Ryan Reynoldsin syytä, että kirjailijapäähenkilöstä muovautuu niin mitäänsanomaton tyyppi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti