Nymphomaniac (2013)

Ohjaus: Lars von Trier

★☆☆☆☆

Euroopan elokuvataiteen suuri yksinäinen kapinallinen Lars von Trier on usein älyllisesti haastava, toisinaan nerokkaasti kärjistävä, mutta välillä tuskastuttavan puberteettinen provokaattori, joka etsiytyy ääri-ilmiöiden pariin todistamaan ihmisten pienuutta ja humanismin puutetta.

Ymmärrän hänen moraalista tarvettaan pureutua pimeisiin puoliin pikkuporvarillisen näpertelyn ja viihteen kaunistelevien laimeuksien kustannuksella mutten läheskään aina hänen haluaan olla itsetarkoituksellisen säväyttävä ja shokeeraava. Paavo Haavikko vierastaisi von Trierin kulttuurista räikeyttä monesta hyvästäkin syystä.

Nymphomaniac (2013) tuotiin markkinoille tuttujen julkisuustemppujen siivellä, mutta Suomen ensi-iltaan se tuodaan yhteen ainoaan elokuvateatteriin. Kaksiosainen teos esitetään yhtenä nelituntisena kappaleena, jonka von Trier on sanojensa mukaan hyväksynyt, mutta jonka leikkaamiseen hän ei ole osallistunut – uskokoon ken tahtoo. Pidempi viisi ja puolituntinen ohjaajan versio ilmestyy myöhemmin keväällä, mutta on vaikea kuvitella sen lisäävän kokonaisuuteen mitään tähdellistä.

Miehen äly, naisen vietti

Vaikka elokuva kertoo päällisin puolin seksiriippuvaisesta naisesta, se kuvaa yhtä raadollisesti miehen tarvetta selittää asia, viime kädessä naisen arvoitus, älyllisillä ja rationaalisilla argumenteilla, joita toistamalla tapauksen voisi muka kuitata tunteita osoittamatta ja arvottamatta. Sen sisarteos on täten Antichrist (2009), jossa psykiatri koettaa parantaa vaimonsa masennuksen metsäpirtin paratiisissa tuhoisin seurauksin.

Oppinut mies on tällä kertaa kirjaviisas erakkovanhus (Stellan Skarsgård), joka löytää iltakävelyllään katukivetykseen pahoinpidellyn naisen (Charlotte Gainsbourg). Tämä kieltäytyy jyrkästi sairaalahoidosta mutta suostuu miehen tarjoamaan yösijaan.

Siellä Joeksi esittäytyvä vieras alkaa purkaa elämäntarinaansa todistaakseen kuunteluoppilaalle olevansa paha ihminen, joka ansaitseekin rangaistuksensa. Valistunut humanisti haraa jokaista väitettä vastaan, vaikka itsejulistautunut nymfomaanikko paljastaa harkitun yksityiskohtaisesti uhranneensa vietilleen perheensä, ystävänsä ja hyvinvointinsa.

Sukupuoliasetelma päälaelleen

Kylmän äidin ja hellän isän saanut päähenkilö palaa ensin nuoruusmuistoihinsa. Hän menettää teininä neitsyytensä tunteettomalle moottoripyöräilijälle, lyö ystävänsä kanssa vetoa seksikumppanien määrästä ja varttuu himolle täysin antautuvaksi aikuiseksi, mutta äitiyden kokeilun turha vaihe osoittautuu tietysti virhetikiksi. Frigiditeettiä herätellään sadomasokismilla. Piinattu Joe on ahnas naaras mutta ylpeydentuntoinen yhteisön pikkusieluisten edessä.

Ohjaaja hämärtää maisemaa niin, ettei elokuva sijoitu oikein mihinkään tunnistettavaan todellisuuteen. Pääosassa ovat tanskalaistaiteilijan ajattelun kynttilää yleisössä sytyttävät keinot, joilla isketään katsojan tajuntaan. Pornografiaa sisältävä teos olisi yhtä hyvin voitu lavastaa tyhjään halliin kuten Dogville (2003), jossa talot ja tilukset ovat vain lattialle piirrettyjä viivoja.

Naisen libidoa Nymphomaniac kuvaa silti mystifioiden: sitä on joko äärettömästi tai ei ollenkaan. Siksi heristävän sormen nouseminen kysymään, kohottaisiko kukaan kulmakarvojaan, jos tarinan päähenkilö olisikin mies, vaikuttaa teennäiseltä. Joen huomio sukupuolimoralismista ei estä Lars von Trieriä ryöpyttämästä leimaavaa kuvaa langenneesta naisesta ja kohtalonsa merkitsemästä miehestä. Rankkojen teesien takaa paljastuukin paljon latteampi luonnos kuin ensin luulisi.

Poleemisuudessaan itseriittoisen elokuvan tympäisevän pessimistinen loppu hakee limaisessa tökeryydessään ja epäuskottavuudessaan vertaistaan. Sen mukaan olemme kaikki vain eläimiä, vaikka uskottelisimmekin itsellemme muuta.