Dallas Buyers Club (2013)

Ohjaus: Jean-Marc Vallée

★★★★☆

Vähemmistöjen ja muiden syrjittyjen edustajista valmistetuissa elokuvissa tapaa nähdä marttyyrisankaruuden sädekehää etenkin silloin, kun kohde on joku menneisyyden oikean elämän henkilö, jolle on käynyt huonosti. Syntyy helposti tendenssimäistä ja kaavassaan kankeaa valistusta, josta etenkin sairastamista kuvaavat nyyhkyfilmit jalostavat aforismiviisautensa.

Teksasilaisen Ron Woodroofin tarinasta kuvattu teos on sen sijaan syntynyt onnellisempien tähtien alla ilman häveliästä kaunistelua ja kärsimyksen ylevöittämistä. Siinä ei todellakaan tyydytä rakentelemaan esimerkiksi Gus Van Santin Milkistä (2008) tuttuja ihannemyyttejä yhteisön eteen uhrautuvasti työtä tekevästä miehestä, jonka itsekkyys olisi pelkkä sivuseikka. Siten lopputulos eroaa selvästi edukseen Hollywoodin perinteisistä muotokuvista.

Mainitsin edellisen elokuvan kahdesta muustakin syystä. Aivan kuten Sean Penn siitä, uransa ylösalaisin kääntänyt Matthew McConaughey voittaa Oscar-palkinnon tämän teoksen pääroolista, eikä yhtään liian aikaisin näyttelijälle, jonka meriittilistalla on jo tukku isoja ja pieniä loisto-osia viime vuosilta.

Lisäksi teosten aiheet sivuavat toisiaan temaattisesti, vaikka Dallas Buyers Club (2013) sijoittuukin kymmenisen vuotta myöhempään aikaan ja liberaalista San Franciscosta poiketen republikaanisten punaniskojen kansoittamaan Dallasiin, jonka vihattuja homopiirejä kauhua kylvävä tauti AIDS niittää ennennäkemättömällä tuholla 1980-luvun puolivälissä.

Homofoobikko ja rasisti

Woodroof on kaukana kiiltokuvasta. Heti elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa miekkonen heittäytyy kesken rodeopäivän lihan himoihin vain joutuakseen hetkeä myöhemmin ottamaan jalat alleen paetessaan velkojiaan, joiden kanssa hän ei aio neuvotella pitävästä maksusuunnitelmasta. Jakso vaikuttaisi jälkikäteen hauskemmalta, ellei luihu päähenkilö paljastuisi myös rasistiksi, homofoobikoksi ja narkomaaniksi. Sairaalasta erään työpäivän päätteeksi herättyään pahasuinen juoppo saa kuulla lääkäreiltä kohtalokkaan diagnoosin ja ennusteen, jonka mukaan hänellä on vain kuukausi elinaikaa.

Quebeciläinen ohjaaja Jean-Marc Vallée täsmentää tapahtumien kontekstiksi maailmankuulun näyttelijä Rock Hudsonin kuoleman jälkeisen inhonsekaisen pelon, jossa AIDS julkisessa sanassa osoitetun myötätunnon takana henkilöityy yhä voimakkaasti miesten välisiin syntisiin seksisuhteisiin. Niinpä hetero Woodroofkin joutuu puolustuskannalle hänet joukoistaan sulkevien ystäviensä edessä saamatta mitään vastakaikua.

Tankatessaan taudista tarkempaa tietoa hän ymmärtää henkilöhistoriansa petollisuuden mutta myös virallisen koneiston sairastuneille syöttämät sepitteet markkinoille hyväksyttyjen lääkkeiden autuaaksitekevyydestä. Omien kanaviensa kautta hän pääsee käsiksi toimivampiin vaihtoehtoihin alkaen kärrätä maahan aineita rajan takaa muillekin epätoivoisille ohi muodollisten testimenetelmien.

Hulttio hylkää häpeänsä

Elokuva ei tyrkytä Woodroofin motiiviksi Jeesus-roolia, sillä tämä pyrkii ensisijassa auttamaan itseään ja pysymään hengissä. Ajan ja uusien välttämättömien kontaktien myötä homoja hyljeksinyt hulttio hylkää häpeänsä ja kykenee hyväksymään erilaisuuttakin, vaikkei olekaan muuttunut pyhimykseksi.

Rock-tähden uraan viime vuodet keskittyneen Jared Leton kauniisti esittämä transnainen on avain päähenkilön "kehitykselle". Vahvojen osien rinnalla systeemin palkalla mutta potilaidensa puolella työskentelevä naislääkäri (Jennifer Garner) jää selvästi pinnallisemmaksi hahmoksi.

Ohjaaja Vallée pitäytyy kelmeänkalpeassa realismissa, jossa ei ole vähäisintäkään sentimentaalisuutta. Philadelphian (1993) tyylisten siivojen sairauskertomusten yksilölatteudet erinomaisesti välttävästä elokuvasta avautuu myös yhteiskunnallinen ja sosiaalipoliittinen tulokulma kasvottoman virastobyrokratian epäinhimillisiltä vaikuttaviin säännöksiin, joille on varmasti perustelunsa jossain fyysisten ihmisten hädän tuolla puolen.