Ohjaus: Spike Jonze
★★★☆☆
Etenkin yhteistyöstään käsikirjoittaja Charlie Kaufmanin kanssa tunnetun amerikkalaisohjaajan Spike Jonzen neljäs ohjaustyö on ensimmäinen, johon hän on laatinut omillaan skenaarion ilman Kaufmanin tai muiden panosta. Pari jätti jälkensä uuteen Hollywood-komediaan kahdella mielikuvituksellisella elokuvalla Being John Malkovich (1999) ja Adaptation (2002), mutta niiden jälkeen Jonzelta on ehtinyt ilmestyä vain tuotanto-ongelmiin jumiutunut Hassut hurjat hirviöt (2009). Kävi mielessä, että musiikkivideoilla uransa aloittanut ohjaaja oli ajautunut sivuraiteelle.
Siksi Her (2013) onkin eräänlainen comeback, näyttävä paluu ohjaajan menestysvuosien tasolle ja kenties ylikin. Filosofinen fantasiakomedia yhdistelee intiimiä yksilökuvausta tulevaisuusvisioon, suorasukaiseen huumoriin ja kaihoisiin yleistunnelmiin, muttei pyri lyömään kaufmanilaista aivovoimistelua laudalta. Elokuvan juoni etenee suoraviivaisesti.
Mies ja masiina
Yhdysvaltojen nykynäyttelijöihin kärkeen lukeutuva Joaquin Phoenix esittää eroprosessiin jumahtanutta erakkokirjoittajaa Theodorea, jolla on tunnesolmuja. Vaimo (Rooney Mara) on hakenut liiton päättämistä jo vuosi sitten, mutta parin erkaantumisen syistä edelleen hämmentynyt mies vetäytyy kuoreensa suostumatta allekirjoittamaan eropapereita.
Sitten kynäniekka hankkii itselleen vallankumouksellisen vempainen, tekoälyllä toimivan ihmisenkorvikkeen pitämään hänelle seuraa. Scarlett Johanssonin äänellä puhuva kone rupattelee kaksijalkaisten tavoin, vaikka tällä ei olekaan fyysistä kehoa.
Pian miekkonen oivaltaa, että yksinäisyydentuskaa ja kosketuksenkaipuuta voi tyydyttää ympäristön tavat ja tottumukset salamannopeasti omaksuvan älykkään keskustelukumppanin kanssa, joka ei väitä vastaan tai vaadi mitään kuten hankaliksi usein heittäytyvät ihmiset. Kun tunteet astuvat kuvioon, alun helppous vaihtuu sydämen pulmiin.
Katseet koneissa
Jonzen työryhmä on lavastanut lähitulevaisuuden suurkaupunkimiljöön paljolti meidän aikamme kaltaiseksi, mutta muutamaan seikkaan ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Siististi mutta samalla huolettomasti pukeutuneet henkilöt elävät ainakin pintatasolla unelmien utooppista yhteiskuntaa, jossa ei ole kurjuutta, köyhyyttä tai tuloeroja. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, mutta jokin on silti huonosti.
Päivänpaistetta tarkemmin tiiraillessa huomaa, että sosiaalisia suhteita ylläpitävät perinteiset sidokset ovat korvautuneet. On yhtä tavallista olla kontaktissa laitteisiin kuin ihmisiin, joten kovin kaukana tulevaisuudessa ei luultavasti olla. Silti korvikesuhdekaan ei voi sammuttaa viallisen ihmisen omistamisenhalua tai hävittää itsekkään rakkauden ongelmaa, sillä emme kestä tunteita imitoivan tekoälyn loogista kehittymistä ohi epätäydellisten kuolevaisten kykyjen ja reunaehtojen.
Elokuva katsoo hiukan haikeana kulkemaamme polkua, vaikkei haluakaan moralisoida. Her paljastuukin hilpeän hassuttelunsa takana monimieliseksi puheenvuoroksi todellisen, lihallisen kohtaamisen vaikeudesta koneellistuvassa ajassa.
perjantai 28. helmikuuta 2014
Nymphomaniac (2013)
Ohjaus: Lars von Trier
★☆☆☆☆
Euroopan elokuvataiteen suuri yksinäinen kapinallinen Lars von Trier on usein älyllisesti haastava, toisinaan nerokkaasti kärjistävä, mutta välillä tuskastuttavan puberteettinen provokaattori, joka etsiytyy ääri-ilmiöiden pariin todistamaan ihmisten pienuutta ja humanismin puutetta.
Ymmärrän hänen moraalista tarvettaan pureutua pimeisiin puoliin pikkuporvarillisen näpertelyn ja viihteen kaunistelevien laimeuksien kustannuksella mutten läheskään aina hänen haluaan olla itsetarkoituksellisen säväyttävä ja shokeeraava. Paavo Haavikko vierastaisi von Trierin kulttuurista räikeyttä monesta hyvästäkin syystä.
Nymphomaniac (2013) tuotiin markkinoille tuttujen julkisuustemppujen siivellä, mutta Suomen ensi-iltaan se tuodaan yhteen ainoaan elokuvateatteriin. Kaksiosainen teos esitetään yhtenä nelituntisena kappaleena, jonka von Trier on sanojensa mukaan hyväksynyt, mutta jonka leikkaamiseen hän ei ole osallistunut – uskokoon ken tahtoo. Pidempi viisi ja puolituntinen ohjaajan versio ilmestyy myöhemmin keväällä, mutta on vaikea kuvitella sen lisäävän kokonaisuuteen mitään tähdellistä.
Miehen äly, naisen vietti
Vaikka elokuva kertoo päällisin puolin seksiriippuvaisesta naisesta, se kuvaa yhtä raadollisesti miehen tarvetta selittää asia, viime kädessä naisen arvoitus, älyllisillä ja rationaalisilla argumenteilla, joita toistamalla tapauksen voisi muka kuitata tunteita osoittamatta ja arvottamatta. Sen sisarteos on täten Antichrist (2009), jossa psykiatri koettaa parantaa vaimonsa masennuksen metsäpirtin paratiisissa tuhoisin seurauksin.
Oppinut mies on tällä kertaa kirjaviisas erakkovanhus (Stellan Skarsgård), joka löytää iltakävelyllään katukivetykseen pahoinpidellyn naisen (Charlotte Gainsbourg). Tämä kieltäytyy jyrkästi sairaalahoidosta mutta suostuu miehen tarjoamaan yösijaan.
Siellä Joeksi esittäytyvä vieras alkaa purkaa elämäntarinaansa todistaakseen kuunteluoppilaalle olevansa paha ihminen, joka ansaitseekin rangaistuksensa. Valistunut humanisti haraa jokaista väitettä vastaan, vaikka itsejulistautunut nymfomaanikko paljastaa harkitun yksityiskohtaisesti uhranneensa vietilleen perheensä, ystävänsä ja hyvinvointinsa.
Sukupuoliasetelma päälaelleen
Kylmän äidin ja hellän isän saanut päähenkilö palaa ensin nuoruusmuistoihinsa. Hän menettää teininä neitsyytensä tunteettomalle moottoripyöräilijälle, lyö ystävänsä kanssa vetoa seksikumppanien määrästä ja varttuu himolle täysin antautuvaksi aikuiseksi, mutta äitiyden kokeilun turha vaihe osoittautuu tietysti virhetikiksi. Frigiditeettiä herätellään sadomasokismilla. Piinattu Joe on ahnas naaras mutta ylpeydentuntoinen yhteisön pikkusieluisten edessä.
Ohjaaja hämärtää maisemaa niin, ettei elokuva sijoitu oikein mihinkään tunnistettavaan todellisuuteen. Pääosassa ovat tanskalaistaiteilijan ajattelun kynttilää yleisössä sytyttävät keinot, joilla isketään katsojan tajuntaan. Pornografiaa sisältävä teos olisi yhtä hyvin voitu lavastaa tyhjään halliin kuten Dogville (2003), jossa talot ja tilukset ovat vain lattialle piirrettyjä viivoja.
Naisen libidoa Nymphomaniac kuvaa silti mystifioiden: sitä on joko äärettömästi tai ei ollenkaan. Siksi heristävän sormen nouseminen kysymään, kohottaisiko kukaan kulmakarvojaan, jos tarinan päähenkilö olisikin mies, vaikuttaa teennäiseltä. Joen huomio sukupuolimoralismista ei estä Lars von Trieriä ryöpyttämästä leimaavaa kuvaa langenneesta naisesta ja kohtalonsa merkitsemästä miehestä. Rankkojen teesien takaa paljastuukin paljon latteampi luonnos kuin ensin luulisi.
Poleemisuudessaan itseriittoisen elokuvan tympäisevän pessimistinen loppu hakee limaisessa tökeryydessään ja epäuskottavuudessaan vertaistaan. Sen mukaan olemme kaikki vain eläimiä, vaikka uskottelisimmekin itsellemme muuta.
torstai 27. helmikuuta 2014
Dallas Buyers Club (2013)
Ohjaus: Jean-Marc Vallée
★★★★☆
Vähemmistöjen ja muiden syrjittyjen edustajista valmistetuissa elokuvissa tapaa nähdä marttyyrisankaruuden sädekehää etenkin silloin, kun kohde on joku menneisyyden oikean elämän henkilö, jolle on käynyt huonosti. Syntyy helposti tendenssimäistä ja kaavassaan kankeaa valistusta, josta etenkin sairastamista kuvaavat nyyhkyfilmit jalostavat aforismiviisautensa.
Teksasilaisen Ron Woodroofin tarinasta kuvattu teos on sen sijaan syntynyt onnellisempien tähtien alla ilman häveliästä kaunistelua ja kärsimyksen ylevöittämistä. Siinä ei todellakaan tyydytä rakentelemaan esimerkiksi Gus Van Santin Milkistä (2008) tuttuja ihannemyyttejä yhteisön eteen uhrautuvasti työtä tekevästä miehestä, jonka itsekkyys olisi pelkkä sivuseikka. Siten lopputulos eroaa selvästi edukseen Hollywoodin perinteisistä muotokuvista.
Mainitsin edellisen elokuvan kahdesta muustakin syystä. Aivan kuten Sean Penn siitä, uransa ylösalaisin kääntänyt Matthew McConaughey voittaa Oscar-palkinnon tämän teoksen pääroolista, eikä yhtään liian aikaisin näyttelijälle, jonka meriittilistalla on jo tukku isoja ja pieniä loisto-osia viime vuosilta.
Lisäksi teosten aiheet sivuavat toisiaan temaattisesti, vaikka Dallas Buyers Club (2013) sijoittuukin kymmenisen vuotta myöhempään aikaan ja liberaalista San Franciscosta poiketen republikaanisten punaniskojen kansoittamaan Dallasiin, jonka vihattuja homopiirejä kauhua kylvävä tauti AIDS niittää ennennäkemättömällä tuholla 1980-luvun puolivälissä.
Homofoobikko ja rasisti
Woodroof on kaukana kiiltokuvasta. Heti elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa miekkonen heittäytyy kesken rodeopäivän lihan himoihin vain joutuakseen hetkeä myöhemmin ottamaan jalat alleen paetessaan velkojiaan, joiden kanssa hän ei aio neuvotella pitävästä maksusuunnitelmasta. Jakso vaikuttaisi jälkikäteen hauskemmalta, ellei luihu päähenkilö paljastuisi myös rasistiksi, homofoobikoksi ja narkomaaniksi. Sairaalasta erään työpäivän päätteeksi herättyään pahasuinen juoppo saa kuulla lääkäreiltä kohtalokkaan diagnoosin ja ennusteen, jonka mukaan hänellä on vain kuukausi elinaikaa.
Quebeciläinen ohjaaja Jean-Marc Vallée täsmentää tapahtumien kontekstiksi maailmankuulun näyttelijä Rock Hudsonin kuoleman jälkeisen inhonsekaisen pelon, jossa AIDS julkisessa sanassa osoitetun myötätunnon takana henkilöityy yhä voimakkaasti miesten välisiin syntisiin seksisuhteisiin. Niinpä hetero Woodroofkin joutuu puolustuskannalle hänet joukoistaan sulkevien ystäviensä edessä saamatta mitään vastakaikua.
Tankatessaan taudista tarkempaa tietoa hän ymmärtää henkilöhistoriansa petollisuuden mutta myös virallisen koneiston sairastuneille syöttämät sepitteet markkinoille hyväksyttyjen lääkkeiden autuaaksitekevyydestä. Omien kanaviensa kautta hän pääsee käsiksi toimivampiin vaihtoehtoihin alkaen kärrätä maahan aineita rajan takaa muillekin epätoivoisille ohi muodollisten testimenetelmien.
Hulttio hylkää häpeänsä
Elokuva ei tyrkytä Woodroofin motiiviksi Jeesus-roolia, sillä tämä pyrkii ensisijassa auttamaan itseään ja pysymään hengissä. Ajan ja uusien välttämättömien kontaktien myötä homoja hyljeksinyt hulttio hylkää häpeänsä ja kykenee hyväksymään erilaisuuttakin, vaikkei olekaan muuttunut pyhimykseksi.
Rock-tähden uraan viime vuodet keskittyneen Jared Leton kauniisti esittämä transnainen on avain päähenkilön "kehitykselle". Vahvojen osien rinnalla systeemin palkalla mutta potilaidensa puolella työskentelevä naislääkäri (Jennifer Garner) jää selvästi pinnallisemmaksi hahmoksi.
Ohjaaja Vallée pitäytyy kelmeänkalpeassa realismissa, jossa ei ole vähäisintäkään sentimentaalisuutta. Philadelphian (1993) tyylisten siivojen sairauskertomusten yksilölatteudet erinomaisesti välttävästä elokuvasta avautuu myös yhteiskunnallinen ja sosiaalipoliittinen tulokulma kasvottoman virastobyrokratian epäinhimillisiltä vaikuttaviin säännöksiin, joille on varmasti perustelunsa jossain fyysisten ihmisten hädän tuolla puolen.
★★★★☆
Vähemmistöjen ja muiden syrjittyjen edustajista valmistetuissa elokuvissa tapaa nähdä marttyyrisankaruuden sädekehää etenkin silloin, kun kohde on joku menneisyyden oikean elämän henkilö, jolle on käynyt huonosti. Syntyy helposti tendenssimäistä ja kaavassaan kankeaa valistusta, josta etenkin sairastamista kuvaavat nyyhkyfilmit jalostavat aforismiviisautensa.
Teksasilaisen Ron Woodroofin tarinasta kuvattu teos on sen sijaan syntynyt onnellisempien tähtien alla ilman häveliästä kaunistelua ja kärsimyksen ylevöittämistä. Siinä ei todellakaan tyydytä rakentelemaan esimerkiksi Gus Van Santin Milkistä (2008) tuttuja ihannemyyttejä yhteisön eteen uhrautuvasti työtä tekevästä miehestä, jonka itsekkyys olisi pelkkä sivuseikka. Siten lopputulos eroaa selvästi edukseen Hollywoodin perinteisistä muotokuvista.
Mainitsin edellisen elokuvan kahdesta muustakin syystä. Aivan kuten Sean Penn siitä, uransa ylösalaisin kääntänyt Matthew McConaughey voittaa Oscar-palkinnon tämän teoksen pääroolista, eikä yhtään liian aikaisin näyttelijälle, jonka meriittilistalla on jo tukku isoja ja pieniä loisto-osia viime vuosilta.
Lisäksi teosten aiheet sivuavat toisiaan temaattisesti, vaikka Dallas Buyers Club (2013) sijoittuukin kymmenisen vuotta myöhempään aikaan ja liberaalista San Franciscosta poiketen republikaanisten punaniskojen kansoittamaan Dallasiin, jonka vihattuja homopiirejä kauhua kylvävä tauti AIDS niittää ennennäkemättömällä tuholla 1980-luvun puolivälissä.
Homofoobikko ja rasisti
Woodroof on kaukana kiiltokuvasta. Heti elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa miekkonen heittäytyy kesken rodeopäivän lihan himoihin vain joutuakseen hetkeä myöhemmin ottamaan jalat alleen paetessaan velkojiaan, joiden kanssa hän ei aio neuvotella pitävästä maksusuunnitelmasta. Jakso vaikuttaisi jälkikäteen hauskemmalta, ellei luihu päähenkilö paljastuisi myös rasistiksi, homofoobikoksi ja narkomaaniksi. Sairaalasta erään työpäivän päätteeksi herättyään pahasuinen juoppo saa kuulla lääkäreiltä kohtalokkaan diagnoosin ja ennusteen, jonka mukaan hänellä on vain kuukausi elinaikaa.
Quebeciläinen ohjaaja Jean-Marc Vallée täsmentää tapahtumien kontekstiksi maailmankuulun näyttelijä Rock Hudsonin kuoleman jälkeisen inhonsekaisen pelon, jossa AIDS julkisessa sanassa osoitetun myötätunnon takana henkilöityy yhä voimakkaasti miesten välisiin syntisiin seksisuhteisiin. Niinpä hetero Woodroofkin joutuu puolustuskannalle hänet joukoistaan sulkevien ystäviensä edessä saamatta mitään vastakaikua.
Tankatessaan taudista tarkempaa tietoa hän ymmärtää henkilöhistoriansa petollisuuden mutta myös virallisen koneiston sairastuneille syöttämät sepitteet markkinoille hyväksyttyjen lääkkeiden autuaaksitekevyydestä. Omien kanaviensa kautta hän pääsee käsiksi toimivampiin vaihtoehtoihin alkaen kärrätä maahan aineita rajan takaa muillekin epätoivoisille ohi muodollisten testimenetelmien.
Hulttio hylkää häpeänsä
Elokuva ei tyrkytä Woodroofin motiiviksi Jeesus-roolia, sillä tämä pyrkii ensisijassa auttamaan itseään ja pysymään hengissä. Ajan ja uusien välttämättömien kontaktien myötä homoja hyljeksinyt hulttio hylkää häpeänsä ja kykenee hyväksymään erilaisuuttakin, vaikkei olekaan muuttunut pyhimykseksi.
Rock-tähden uraan viime vuodet keskittyneen Jared Leton kauniisti esittämä transnainen on avain päähenkilön "kehitykselle". Vahvojen osien rinnalla systeemin palkalla mutta potilaidensa puolella työskentelevä naislääkäri (Jennifer Garner) jää selvästi pinnallisemmaksi hahmoksi.
Ohjaaja Vallée pitäytyy kelmeänkalpeassa realismissa, jossa ei ole vähäisintäkään sentimentaalisuutta. Philadelphian (1993) tyylisten siivojen sairauskertomusten yksilölatteudet erinomaisesti välttävästä elokuvasta avautuu myös yhteiskunnallinen ja sosiaalipoliittinen tulokulma kasvottoman virastobyrokratian epäinhimillisiltä vaikuttaviin säännöksiin, joille on varmasti perustelunsa jossain fyysisten ihmisten hädän tuolla puolen.
Vampyyri (1932)
Ohjaus: Carl Th. Dreyer
★★★★☆
Tanskalaisen elokuvan suurista nimistä demoninen Lars von Trier tunnetaan nykyisin parhaiten, mutta hänen esikuvallaan Carl Thedore Dreyerillä on paljon merkittävämpi rooli taiteenlajin historiassa. Ehättihän von Trierin veroinen tyranniohjaaja työskentelemään peräti kuudella vuosikymmenellä.
Dreyerin esikoisteos Presidentti (1919) valmistui heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja jäähyväiselokuvaksi jäänyt Gertrud (1964) ohjaajan ollessa 75-vuotias. Hän menehtyi neljä vuotta myöhemmin.
Tänä aikana Dreyer työsti elokuvia viiteen maahan ja tuli kotimaassaan toistuvasti kriitikkojen tyrmäämäksi. Jälkipolvi muistaa hänet monista elokuvahistorian dynaamisimmista lähikuvista, joista hänen kuuluisin ohjaustyönsä Jeanne d'Arcin kärsimys (1928) kokonaan rakentuu.
Vampyyri (1932) on Dreyerin ensimmäinen äänielokuva. Siinä on ohut juoni, ja henkilöt tuskin persoonia. Teemoja tärkeämpää on ilmapiiriä tihentävä, epämiellyttävää varmuutta hehkuva tuntemus kuoleman läheisyydestä.
Dreyer puhuu itse seuraavaa: "Kuvitelkaa, että istumme tavallisessa huoneessa. Äkkiä meille kerrotaan, että oven takana on ruumis. Sinä hetkenä huoneemme on muuttunut täysin: kaikki siinä oleva näyttää toisenlaiselta, valo ja atmosfääri ovat muuttuneet, vaikka ne fyysisesti ovat entisellään. Näin siksi, että me olemme muuttuneet, esineet ovat sitä, millaisina ne koemme. Tämäntapaisen efektin haluan saada aikaan elokuvallani Vampyyri." (Peter von Bagh: Elokuvan historia).
Elokuvan asetelma on hyvin yksinkertainen, joten sen kierrättäminen populaarikauhun tusinatuotteissa on ollut vaivatonta. Siinä nuori matkamies saapuu syrjäisen linnan ankeisiin tiloihin ja alkaa nähdä selittämättömiä näkyjä, joista hirveimmässä hänet haudataan elävältä. Vaikkei teoksessa ole käytännöllisesti katsoen juuri lainkaan väkivaltaa, synnyttävät katsojan omat pelot elokuvaan häiritsevän tarttumapintansa.
Vampyyri ei tee minkäänlaista erottelua toden ja unen välillä antaen yksityiskohdista virittäytyvien jännitteiden virrata vapaina linnan kolkoilla käytävillä ja järven rannalla. Kaikkein kauhein tapahtuu päidemme sisällä, mielemme varjoissa.
Tänä aikana Dreyer työsti elokuvia viiteen maahan ja tuli kotimaassaan toistuvasti kriitikkojen tyrmäämäksi. Jälkipolvi muistaa hänet monista elokuvahistorian dynaamisimmista lähikuvista, joista hänen kuuluisin ohjaustyönsä Jeanne d'Arcin kärsimys (1928) kokonaan rakentuu.
Vampyyri (1932) on Dreyerin ensimmäinen äänielokuva. Siinä on ohut juoni, ja henkilöt tuskin persoonia. Teemoja tärkeämpää on ilmapiiriä tihentävä, epämiellyttävää varmuutta hehkuva tuntemus kuoleman läheisyydestä.
Dreyer puhuu itse seuraavaa: "Kuvitelkaa, että istumme tavallisessa huoneessa. Äkkiä meille kerrotaan, että oven takana on ruumis. Sinä hetkenä huoneemme on muuttunut täysin: kaikki siinä oleva näyttää toisenlaiselta, valo ja atmosfääri ovat muuttuneet, vaikka ne fyysisesti ovat entisellään. Näin siksi, että me olemme muuttuneet, esineet ovat sitä, millaisina ne koemme. Tämäntapaisen efektin haluan saada aikaan elokuvallani Vampyyri." (Peter von Bagh: Elokuvan historia).
Elokuvan asetelma on hyvin yksinkertainen, joten sen kierrättäminen populaarikauhun tusinatuotteissa on ollut vaivatonta. Siinä nuori matkamies saapuu syrjäisen linnan ankeisiin tiloihin ja alkaa nähdä selittämättömiä näkyjä, joista hirveimmässä hänet haudataan elävältä. Vaikkei teoksessa ole käytännöllisesti katsoen juuri lainkaan väkivaltaa, synnyttävät katsojan omat pelot elokuvaan häiritsevän tarttumapintansa.
Vampyyri ei tee minkäänlaista erottelua toden ja unen välillä antaen yksityiskohdista virittäytyvien jännitteiden virrata vapaina linnan kolkoilla käytävillä ja järven rannalla. Kaikkein kauhein tapahtuu päidemme sisällä, mielemme varjoissa.
Dreyer osoittaa, kuinka vähällä rauhattomuutta voi lietsoa, kun osaa säädellä oikeassa suhteessa näkyvää ja näkymätöntä.
United 93 (2006)
Ohjaus: Paul Greengrass
★★★★☆
Syyskuun 11. päivän tapahtumat viisi vuotta sitten romuttivat länsimaisen maailman turvalliseksi kuviteltua perustaa. Ryhmä terroristeja valtasi väkivalloin neljä reittikonetta Yhdysvaltojen ilmatilassa, asetti maassa kouluttamansa jäsenet surmaamiensa pilottien tilalle ja pyrki ohjaamaan kidnappaamansa matkustajakoneet päin Yhdysvaltojen arvovaltaa keskeisesti symboloivia monumentteja.
Kaksi tappaviksi ohjuksiksi muuntunutta lentokonetta törmäsi 11. päivän aamuna sikäläistä aikaa World Trade Centerin kaksoistorneihin, jotka iskun seurauksena luhistuivat lopulta kivajaloilleen. Kolmannen koneen kohteena ollut Pentagon selvisi itsemurhaiskusta vähemmin kuolonuhrein, kun taas mahdollisesti Valkoiseen taloon tähdännyt neljäs surmanloukku syöksyi maahan Pennsylvanian maastoon koskaan saavuttamatta määränpäätään. Kaikki koneessa olleet menettivät henkensä.
Neljännen koneen tarina
United 93 (2006) on tuon neljännen koneen tarina ja ensimmäinen päivän tapahtumia suoraan käsittelevä fiktiivinen Hollywood-elokuva. Viimeiseksi teos ei jää, sillä seuraavana vuorossa on Oliver Stonen World Trade Center (2006), joka nähdään lokakuussa Suomessa.
Ensin mainittu on erinomaisen asiallisesti ja vangitsevasti muotoiltu kuvaus maahansyöksyyn päätyneistä tapahtumista, jotka saivat alkunsa tavallisten ihmisten käynnistäessä tavallista aamuaan. Matkustajat nousevat paikoilleen, tien reunalla vilahtavat sanat "Jumala siunaa Amerikkaa" ja - ei sinä päivänä.
Newarkista kohti Los Angelesia suunnannut kone sai varoitusviestin ohjaamoonsa viisitoista minuuttia World Trade Centerin toisesta iskusta ja neljä minuuttia myöhemmin terroristit hallitsivat suljettuun tilaan teljettyjen ihmisten kohtaloa.
Tapahtumat reaaliajassa
Elokuva esittää puoleentoista tuntiin mahtuvat todelliset tapahtumansa reaaliajassa vuorotellen lennonjohtokeskuksen hermoherkästä ilmapiiristä sotilasväen epätietoiseen toimeliaisuuteen. Reittikoneen sisällä muu matkustajakunta toimittaa jokapäiväisiä askareitaan neljän kaappaajan valmistautuessa kauheaan tehtäväänsä.
Filmin tekijät käyttävät dramatisointinsa lähteinä kaikkien tuntemia viranomaisraportteja, joissa yksityiskohtaisesti kerrataan jokainen liike varttia vaille yhdeksän ja kolme minuuttia yli kymmenen välillä. Menehtyneiden omaisilta saamiaan tietoja ja suostumusta elokuvan tekijät ovat hyödyntäneet tarkoin ja tasapuolisesti, sillä yhtäkään teoksessa esiintyvistä ihmisistä ei nosteta toista merkittävämpään rooliin.
Teoksesta on turha etsiä kylmäverisiä johtajia, paatunutta pahuutta tai iskeviä vuorosanoja. On vain uskonsa sokaisemia ja väärään paikkaan eksyneitä ihmisiä.
Koneesta soitettujen puheluiden perusteella viranomaiset, lähiomaiset ja myös tämän filmin tekijät ovat päätelleet matkustajien ymmärtäneen itse olevansa osana viattomien ihmisten joukkomurhaa. Tällöin he tekivät ratkaisevan päätöksensä estää kaappaajien aikomukset oman henkensä uhalla.
Ei vähäisintäkään sankarillisuutta
United 93 kiertää tavanomaisten tosikertomusten kliseet dokumentaarisen toteavalla, satimeen rientävien ja kohtalonsa tajuavien ihmisten paniikkiin paneutuvalla näkökulmallaan. Välttäessään jälkiviisastelevia poliittisia painotuksia elokuva luopuu samalla sankarillisuutta tarjoavista aineksistaan esitellessään murhenäytelmän pysäyttämätöntä kulkua.
Poikkeusyksilöiden rohkeutta ylistävän uhrimielen sijasta kokonaisuus tapailee lohduttomuuden säkeitä, kun koneen sisuksen hikeä ja epätoivoa tirskuva ilmapiiri viimein purkautuu peruuttamattomana verilöylynä. Yhtä johdonmukaisesti maan poliittisen ja sotilaallisen johdon kyvyttömyys äkillisen kriisin hetkellä todetaan rivien välissä ilman kokonaisuuteen sopimatonta, röyhkeästi henkilöihin käyvää noitavainoa.
Teos loppuu yhtä vaiteliaana kuin se alkaakin, silmien edessä on vain musta kangas, rukouksia, taistelun ääniä, syöksyvän koneen ulinaa ja sitten tyhjää.
Kaikkien yhteinen tragedia
Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja Paul Greengrass loi maineensa pohjoisirlantilaisten ja englantilaisten veristä yhteenottoa kuvanneella teoksella Bloody Sunday (2002) ja nyt hän käsittelee vielä herkempää materiaalia vielä tarkkavaistoisemmin.
Syyllisten etsimisen ja kansansankarien paikantamisen sijaan ohjaaja muokkaa maailmaa horjuttaneesta salaliitosta kaikkien osapuolten yhteisen, kouraisevan tragedian, joka terapeuttisena kokonaisuutena tuottaa katarttisen kokemuksen.
Kaksi tappaviksi ohjuksiksi muuntunutta lentokonetta törmäsi 11. päivän aamuna sikäläistä aikaa World Trade Centerin kaksoistorneihin, jotka iskun seurauksena luhistuivat lopulta kivajaloilleen. Kolmannen koneen kohteena ollut Pentagon selvisi itsemurhaiskusta vähemmin kuolonuhrein, kun taas mahdollisesti Valkoiseen taloon tähdännyt neljäs surmanloukku syöksyi maahan Pennsylvanian maastoon koskaan saavuttamatta määränpäätään. Kaikki koneessa olleet menettivät henkensä.
Neljännen koneen tarina
United 93 (2006) on tuon neljännen koneen tarina ja ensimmäinen päivän tapahtumia suoraan käsittelevä fiktiivinen Hollywood-elokuva. Viimeiseksi teos ei jää, sillä seuraavana vuorossa on Oliver Stonen World Trade Center (2006), joka nähdään lokakuussa Suomessa.
Ensin mainittu on erinomaisen asiallisesti ja vangitsevasti muotoiltu kuvaus maahansyöksyyn päätyneistä tapahtumista, jotka saivat alkunsa tavallisten ihmisten käynnistäessä tavallista aamuaan. Matkustajat nousevat paikoilleen, tien reunalla vilahtavat sanat "Jumala siunaa Amerikkaa" ja - ei sinä päivänä.
Newarkista kohti Los Angelesia suunnannut kone sai varoitusviestin ohjaamoonsa viisitoista minuuttia World Trade Centerin toisesta iskusta ja neljä minuuttia myöhemmin terroristit hallitsivat suljettuun tilaan teljettyjen ihmisten kohtaloa.
Tapahtumat reaaliajassa
Elokuva esittää puoleentoista tuntiin mahtuvat todelliset tapahtumansa reaaliajassa vuorotellen lennonjohtokeskuksen hermoherkästä ilmapiiristä sotilasväen epätietoiseen toimeliaisuuteen. Reittikoneen sisällä muu matkustajakunta toimittaa jokapäiväisiä askareitaan neljän kaappaajan valmistautuessa kauheaan tehtäväänsä.
Filmin tekijät käyttävät dramatisointinsa lähteinä kaikkien tuntemia viranomaisraportteja, joissa yksityiskohtaisesti kerrataan jokainen liike varttia vaille yhdeksän ja kolme minuuttia yli kymmenen välillä. Menehtyneiden omaisilta saamiaan tietoja ja suostumusta elokuvan tekijät ovat hyödyntäneet tarkoin ja tasapuolisesti, sillä yhtäkään teoksessa esiintyvistä ihmisistä ei nosteta toista merkittävämpään rooliin.
Teoksesta on turha etsiä kylmäverisiä johtajia, paatunutta pahuutta tai iskeviä vuorosanoja. On vain uskonsa sokaisemia ja väärään paikkaan eksyneitä ihmisiä.
Koneesta soitettujen puheluiden perusteella viranomaiset, lähiomaiset ja myös tämän filmin tekijät ovat päätelleet matkustajien ymmärtäneen itse olevansa osana viattomien ihmisten joukkomurhaa. Tällöin he tekivät ratkaisevan päätöksensä estää kaappaajien aikomukset oman henkensä uhalla.
Ei vähäisintäkään sankarillisuutta
United 93 kiertää tavanomaisten tosikertomusten kliseet dokumentaarisen toteavalla, satimeen rientävien ja kohtalonsa tajuavien ihmisten paniikkiin paneutuvalla näkökulmallaan. Välttäessään jälkiviisastelevia poliittisia painotuksia elokuva luopuu samalla sankarillisuutta tarjoavista aineksistaan esitellessään murhenäytelmän pysäyttämätöntä kulkua.
Poikkeusyksilöiden rohkeutta ylistävän uhrimielen sijasta kokonaisuus tapailee lohduttomuuden säkeitä, kun koneen sisuksen hikeä ja epätoivoa tirskuva ilmapiiri viimein purkautuu peruuttamattomana verilöylynä. Yhtä johdonmukaisesti maan poliittisen ja sotilaallisen johdon kyvyttömyys äkillisen kriisin hetkellä todetaan rivien välissä ilman kokonaisuuteen sopimatonta, röyhkeästi henkilöihin käyvää noitavainoa.
Teos loppuu yhtä vaiteliaana kuin se alkaakin, silmien edessä on vain musta kangas, rukouksia, taistelun ääniä, syöksyvän koneen ulinaa ja sitten tyhjää.
Kaikkien yhteinen tragedia
Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja Paul Greengrass loi maineensa pohjoisirlantilaisten ja englantilaisten veristä yhteenottoa kuvanneella teoksella Bloody Sunday (2002) ja nyt hän käsittelee vielä herkempää materiaalia vielä tarkkavaistoisemmin.
Syyllisten etsimisen ja kansansankarien paikantamisen sijaan ohjaaja muokkaa maailmaa horjuttaneesta salaliitosta kaikkien osapuolten yhteisen, kouraisevan tragedian, joka terapeuttisena kokonaisuutena tuottaa katarttisen kokemuksen.
Unelmien sielunmessu (2000)
Ohjaus: Darren Aronofsky
★★★★★
Darren Aronofsky haastaa kolmella ohjaustyöllään taiteenlajinsa muotokielen ja haluaa nimenomaan ilmaisullaan venyttää elokuvaestetiikalle mieltämiämme rajoja.
Piin (1998) mustavalkoisessa painajaisessa etsitään maailmankaikkeuden arvoitusta paranoidisin kuvin, kun taas Unelmien sielunmessussa (2000) jaettua kuvaruutua, kiihkeää kuva- ja äänileikkausta ja zoomauksia hyödynnetään kulttuupiirimme riippuvaisuuksien ilmauksissa.
Aronofsky on näin ollen heikkouksineenkin poikkeuksellisen vakavasti otettava ohjaaja, joka edes pyrkii syvällisesti jatkamaan Sergei Eisensteinin, Jean-Luc Godardin ja Andrei Tarkovskin uudistusfilosofioita, joiden pintaa moni keskinkertaisuus mielellään kopioi ymmärtämättä lainkaan niiden päämääriä.
Temaattisesti Aronofskyn teokset kiertyvät sairaudeksi kehittyvien pakkomielteiden ympärille. Unelmien sielunmessu lähestyy aihepiiriään älykkäästi äidin ja pojan erilaisista näkökulmista, joista levittäytyvä perspektiivi kattaa huumeidenkäytön lailliset ja laittomat puolet.
Television valheellisia unelmia syöttävä ohjelmavirta houkuttelee edellisen popsimaan lääkärin auliisti tarjoamia laihdutuspillereitä, kun taas jälkimmäinen eksyy kiirastuleen narkomaaniystävänsä ja seurustelukumppaninsa kanssa. Kaikki tavoittelevat vain paikkaansa auringossa.
Tavanomaisten huumeteosten moralisoinnin, länsimaisen rasismin ja silottelun väistävä elokuva on ankara ja johdonmukainen katsaus riippuvuuksien maailmaan, johon myös rikollisuus elimellisesti kytkeytyy. Ohjaaja ei silti missään vaiheessa erehdy tuomitsemaan hairahtaneita, vaan osoittaa julmasti yhteiskunnallisiin rakenteisiin pesiytyneet ongelmakimput. Niin kauan kuin terveydenhuolto uskoo sokeasti lääkkeiden mahtiin seurauksista piittaamatta ja media suoltaa arvomaailmaa vääristävää aivopesua, ei luulisi että yhdelläkään viranomaisella on varaa hurskastella omalla puhtoisuudellaan.
Perinteisempään kuvailmaisuun tottuneille kokonaisuus saattaa tuottaa huimaavia tuntemuksia, mutta Unelmien sielunmessu on silti latautunut ja keskittynyt teos huolellisesti suunniteltujen kuvakulmien ja hallusinatorisen yleisilmeen johdosta.
Aronofsky on näin ollen heikkouksineenkin poikkeuksellisen vakavasti otettava ohjaaja, joka edes pyrkii syvällisesti jatkamaan Sergei Eisensteinin, Jean-Luc Godardin ja Andrei Tarkovskin uudistusfilosofioita, joiden pintaa moni keskinkertaisuus mielellään kopioi ymmärtämättä lainkaan niiden päämääriä.
Temaattisesti Aronofskyn teokset kiertyvät sairaudeksi kehittyvien pakkomielteiden ympärille. Unelmien sielunmessu lähestyy aihepiiriään älykkäästi äidin ja pojan erilaisista näkökulmista, joista levittäytyvä perspektiivi kattaa huumeidenkäytön lailliset ja laittomat puolet.
Television valheellisia unelmia syöttävä ohjelmavirta houkuttelee edellisen popsimaan lääkärin auliisti tarjoamia laihdutuspillereitä, kun taas jälkimmäinen eksyy kiirastuleen narkomaaniystävänsä ja seurustelukumppaninsa kanssa. Kaikki tavoittelevat vain paikkaansa auringossa.
Tavanomaisten huumeteosten moralisoinnin, länsimaisen rasismin ja silottelun väistävä elokuva on ankara ja johdonmukainen katsaus riippuvuuksien maailmaan, johon myös rikollisuus elimellisesti kytkeytyy. Ohjaaja ei silti missään vaiheessa erehdy tuomitsemaan hairahtaneita, vaan osoittaa julmasti yhteiskunnallisiin rakenteisiin pesiytyneet ongelmakimput. Niin kauan kuin terveydenhuolto uskoo sokeasti lääkkeiden mahtiin seurauksista piittaamatta ja media suoltaa arvomaailmaa vääristävää aivopesua, ei luulisi että yhdelläkään viranomaisella on varaa hurskastella omalla puhtoisuudellaan.
Perinteisempään kuvailmaisuun tottuneille kokonaisuus saattaa tuottaa huimaavia tuntemuksia, mutta Unelmien sielunmessu on silti latautunut ja keskittynyt teos huolellisesti suunniteltujen kuvakulmien ja hallusinatorisen yleisilmeen johdosta.
Valhe (2002)
Ohjaus: Nicole Garcia
★★★★☆
Jean Claude Romand tappoi vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa tammikuun 9. päivänä vuonna 1993 ja yritti riistää hengen tiettävästi myös itseltään.
Emmanuel Carrere pohtii vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassaan järjetöntä murhenäytelmää useasta näkökulmasta, kun taas Valhe (2002) valottaa tappajan sisällä poreilevaa kuristavaa apatiaa.
Nicole Garcian ohjaustyö muistuttaa Claude Chabrolin hienovireisiä tutkielmia porvaristoa kalvavasta syyllisyydestä ja onnen kulisseja pystyssä pitävästä kuplasta, jonka puhkeaminen johtaa vääjäämättömään romahdukseen. Teos tarkastelee hyytävän askeettisesti takalukkoon jämähtäneen yksilön hiljaisuutta väärälle totuudelle rakennetussa unelmassa, jolla on puhjetessaan kauhistuttavat seuraukset.
Ranskaa kuohuttanutta tragediaa ruotiva teos rakentuu usealle aikatasolle palapelimäisesti kertoen työstään erotetun mutta siitä perheelleen vaikenevan miehen vuosien mittaisesta ahdingosta.
Aamuisin mies lähtee työpaikalleen, kuten muutkin, vaikka hän todellisuudessa viettää aikansa kahviloissa ja metsissä tai autossaan torkkuen. Varallisuutensa hän hankkii pimittämällä sukulaistensa ja ystäviensä rahoja.
Syytä itseaiheutettuun katastrofiin pyydystetään lavealla verkolla alleviivauksia vältellen. Siksi arvoituksen jääminen avoimeksi kiukuttaa jälkiviisasteluun tottuneita, joille ohjaaja ei suostu antamaan kaiken ratkaisevaa valheellista synninpäästöä. Ihmisluonteen pimeä puoli jätetään inhottavasti katsojan puntaroitavaksi.
Hiljalleen avautuva rakenne toimii päähenkilön kiduttavan itsetutkiskelun peilinä, josta paljastuu vähitellen itsensä nurkkaan ajaneen ihmisen epätoivo. Yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen, kolmas neljänteen eikä loppua yhdistä alkuun muu kuin salaisuuden vaimea verho.
Karmaiseva tositarina leijailee aavemaisesti arkeen sidotusta näkökulmastaan huolimatta.
Nicole Garcian ohjaustyö muistuttaa Claude Chabrolin hienovireisiä tutkielmia porvaristoa kalvavasta syyllisyydestä ja onnen kulisseja pystyssä pitävästä kuplasta, jonka puhkeaminen johtaa vääjäämättömään romahdukseen. Teos tarkastelee hyytävän askeettisesti takalukkoon jämähtäneen yksilön hiljaisuutta väärälle totuudelle rakennetussa unelmassa, jolla on puhjetessaan kauhistuttavat seuraukset.
Ranskaa kuohuttanutta tragediaa ruotiva teos rakentuu usealle aikatasolle palapelimäisesti kertoen työstään erotetun mutta siitä perheelleen vaikenevan miehen vuosien mittaisesta ahdingosta.
Aamuisin mies lähtee työpaikalleen, kuten muutkin, vaikka hän todellisuudessa viettää aikansa kahviloissa ja metsissä tai autossaan torkkuen. Varallisuutensa hän hankkii pimittämällä sukulaistensa ja ystäviensä rahoja.
Syytä itseaiheutettuun katastrofiin pyydystetään lavealla verkolla alleviivauksia vältellen. Siksi arvoituksen jääminen avoimeksi kiukuttaa jälkiviisasteluun tottuneita, joille ohjaaja ei suostu antamaan kaiken ratkaisevaa valheellista synninpäästöä. Ihmisluonteen pimeä puoli jätetään inhottavasti katsojan puntaroitavaksi.
Hiljalleen avautuva rakenne toimii päähenkilön kiduttavan itsetutkiskelun peilinä, josta paljastuu vähitellen itsensä nurkkaan ajaneen ihmisen epätoivo. Yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen, kolmas neljänteen eikä loppua yhdistä alkuun muu kuin salaisuuden vaimea verho.
Karmaiseva tositarina leijailee aavemaisesti arkeen sidotusta näkökulmastaan huolimatta.
Valheiden verkko (2008)
Ohjaus: Ridley Scott
★☆☆☆☆
Trafficin (2000) jälkeen valkokankailla on nähty monta mutkikasrakenteista eeposta, jotka ovat luonteeltaan kansainvälisiä pamfletteja. Ne kartoittavat kansakuntien itsemääräämis-oikeuttakin koettelevien laillisten ja laittomien organisaatioiden toimintaa, jonka estämiseksi tarvitaan rajat ja uskonnot ylittävää yhteistyötä, amerikkalaiskomennossa tietysti.
Esimerkiksi Stephen Gaghanin ohjaama Syriana (2005) hakeutuu silti epämiellyttävinkiin tulokulmiin, kun se näkee esimerkiksi öljyteollisuutta pyörittävissä päätöksissä päivänvaloa kestämätöntä kähmintää. Niinpä elokuva ei suostu tarkastelemaan myöskään terroria yhteiskunnan erillisenä saarekkeena, jonka poistaminen kartalta onnistuisi vakoilua terästämällä tai otteita koventamalla.
Poliittisesti trendikäs Valheiden verkko (2008) on jo yksilökeskeisyytensä vuoksi edellisiä rajoittuneempi teos, perustuuhan se Washington Post -lehden toimittajan entisestä CIA:n agentista kirjoittamaan romaaniin.
Ridley Scottin rutiiniohjaus kertoo ruohonjuuritason vakoilutyöstä, jota keskustiedustelupalvelun hierarkiassa nopeasti noussut kyylä tekee Lähi-Idän maissa kaivaessaan tietoa terrorijohtajien olinpaikoista. Hän turvautuu arveluttaviinkiin lehmänkauppoihin saadakseen informaatiota, jonka luotettavuudesta ei ole minkäänlaisia takeita.
Ajankohtaisesta aiheesta väännetty filmatisointi edustaa valitettavasti pintajännittävää ja viihteellistä aatedraamaa, joka ei kestä vakavaa arviointia juuri millään mittarilla. Rooliinsa sopimattoman päätähden kanssa elokuvan uskottavuus horjuu alusta alkaen eikä romanttisten koukkujen lisääminen rikollisjahdin välineistöön tuota tulosta.
Teema vallan sokaisemien ihmisten petollisuudesta hukkuu päämäärättömän juonen opetuksiin ja harhailuihin.
Vantage Point - askeleen edellä (2008)
Ohjaus: Pete Travis
★☆☆☆☆
Suhtaudun varovaisen innostuneesti jokaiseen elokuvaan, jonka muoto- ja rakenteellisissa ratkaisuissa on jotakin valtavirrasta poikkeavaa. Ikävä kyllä Hollywoodin tuotteissa tämä merkitsee liian usein itseisarvoa, sitä, ettei varsinaisessa käsikirjoituksessa olekaan sitten tolkun häivää.
Kukaan arvonsa tunteva ohjaaja ei tietenkään lähde pilaamaan mainettaan tuhannesti nähdyn roskan penkojana, joten luotsiksi tällaiseen keskihintaiseen toimintaelokuvaan valikoituu joku niistä televisiosarjoissa tilaisuuttaan odottaneista keskinkertaisuuksista, jotka suostuvat millaiseen leikkiin tahansa.
Yhdysvaltain presidentti on saapunut Espanjaan pitämään odotetun puheen terrorismin vastaisessa rauhankonferenssissa, mutta tuntemattoman salamurhaajan ampumat laukaukset käynnistävät useasta näkökulmasta veivattavan kiihkeän takaa-ajon roistojen ja poliisin välillä. Kaiken takana ovat tietysti jenkkien maailmanpoliittiseen röyhkeyteen tympääntyneet petturit.
Vantage Point - askeleen edellä (2008) on suomenkieliselle nimekkeelleen uskollinen trilleri, sillä katsojille syötetään tahallisen hajanaisia vihjeitä, mutta tilanteen tasalle pysyy vain liukkaasti liikkuva Salaisen palvelun agentti.
Vielä raskaampana virheenä pidän kuitenkin sitä, ettei mukamas karmaisevaa totuutta suhteellisteta missään vaiheessa, vaan epälooginen juoni avautuu tylsän yllätyksettömästi.
Tarinan mahdottomuutta esikoisohjaaja Pete Travis peittelee kauhealla kaahaamisella kaupungin kapeilla kaduilla, mutta kuin ihmeen kaupalla sivulliset säästyvät peltikärryjen kolhuilta.
Jonkinlaisena huonona vitsinä juttu huipentuu pienen tytön tahattomaan panokseen ja pahantekijöiden vaistonvaraiseen hyvyyteen.
Kukaan arvonsa tunteva ohjaaja ei tietenkään lähde pilaamaan mainettaan tuhannesti nähdyn roskan penkojana, joten luotsiksi tällaiseen keskihintaiseen toimintaelokuvaan valikoituu joku niistä televisiosarjoissa tilaisuuttaan odottaneista keskinkertaisuuksista, jotka suostuvat millaiseen leikkiin tahansa.
Yhdysvaltain presidentti on saapunut Espanjaan pitämään odotetun puheen terrorismin vastaisessa rauhankonferenssissa, mutta tuntemattoman salamurhaajan ampumat laukaukset käynnistävät useasta näkökulmasta veivattavan kiihkeän takaa-ajon roistojen ja poliisin välillä. Kaiken takana ovat tietysti jenkkien maailmanpoliittiseen röyhkeyteen tympääntyneet petturit.
Vantage Point - askeleen edellä (2008) on suomenkieliselle nimekkeelleen uskollinen trilleri, sillä katsojille syötetään tahallisen hajanaisia vihjeitä, mutta tilanteen tasalle pysyy vain liukkaasti liikkuva Salaisen palvelun agentti.
Vielä raskaampana virheenä pidän kuitenkin sitä, ettei mukamas karmaisevaa totuutta suhteellisteta missään vaiheessa, vaan epälooginen juoni avautuu tylsän yllätyksettömästi.
Tarinan mahdottomuutta esikoisohjaaja Pete Travis peittelee kauhealla kaahaamisella kaupungin kapeilla kaduilla, mutta kuin ihmeen kaupalla sivulliset säästyvät peltikärryjen kolhuilta.
Jonkinlaisena huonona vitsinä juttu huipentuu pienen tytön tahattomaan panokseen ja pahantekijöiden vaistonvaraiseen hyvyyteen.
Vedätys (2007)
Ohjaus: Lasse Hallström
★★★☆☆
Ruotsalainen Lasse Hallström nauttii kohtalaista arvostusta lännen kilpailluilla viihdemarkkinoilla, missä hänen arjen magiikkaa sisältävät elokuvansa vaikuttavat sivistyneiltä aikuisten ihmisten teoksilta.
Lisäpontta hän saa asemalleen ohjaamalla usein arvostettujen kirjailijoiden kutenJohn Irvingin ja Annie E. Proulxin teoksia, joiden monipolviset asetelmat kiehtovat rihkamaan kyllästyneitä katselijoita. Näyttelijäkeskeisinä hänen lempeän optimismin sävyttämät satunsa houkuttelevat aina nimekkäät tähdet keskeisiin rooleihin, joissa Johnny Deppin, Juliette Binochen ja Robert Redfordin kaltaiset idolit voivat huoletta antautua hahmoihinsa vailla pelkoa nöyryytyksestä tai häpeästä.
Tulevaisuudenuskoisen satiirikon osuvimmista amerikkalaisteoksista Kerran vielä(1991), Gilbert Grape (1993) ja Pieni suklaapuoti (2000) puhuvat yhtä kieltä elämästä, jonka merkitys syntyy uteliaisuudesta, sylin avaamisesta ja sydämen sivistyksestä.
Sitten alkoivat ongelmat, sarja taloudellisia ja taiteellisia floppeja, joista yhden,Kesken jääneen elämän (2005), filmikeloja Miramax panttasi hyllyillään kaksi vuotta ennen teoksen julkistamista. Siksi epäilenkin ohjaajalla käyneen hyvän tuurin, kun hän sai käsiinsä monta vuosikymmentä vanhaan lähdemateriaaliin perustuvan käsikirjoituksen, joka poikkeaa selvästi ohjaajan muusta tuotannosta.
Hallströmin uusin ohjaustyö perustuu Clifford Irvingin muistelmiin, joissa kansakuntaa huijannut ja siitä pariksi vuodeksi tyrmään joutunut kirjailija kuvaa vaihe vaiheelta petoksensa salat.
Irving väitti saaneensa yksinoikeuden kiistellyn monimiljönäärin Howard Hughesinelämäkertaan, joka ilmestyttyään paljastui tilaisuuteen tarttuneen huijarin päästään latelemaksi pötypuheeksi.
Irving kun ei ollut koskaan edes tavannut Hughesia.
Eksentrinen lentoyhtiön omistaja ja filmimoguli tyrmäsi itse kirjan todenperäisyyden harvinaisessa julkisessa esiintymisessä, joita hän muutoin kaihtoi kuin ruttoa.
Poliittisia taustakytkentöjä
Hoksottimiaan ei tarvitse liikaa rasittaa oivaltaakseen Vedätyksen (2006) kytkennät aikakauttaan yleisempiin ja päivänpolttavampiin kysymyksiin median luotettavuudesta ja politiikan läpinäkyvyydestä.
Temaattisesti elokuvassa on kaikki edellytykset historian lehtiä ravistelevaan freskoon, joka keskushenkilönsä sumutusten kautta voisi avautua kansakunnan tilaa laveamminkin valottavaksi tilinteoksi. Tarpeeksi röyhkeät ja omaa napaansa tuijottavat ketkut pystyvät aina höynäyttämään sensaatioilla elävää joukkotiedotusta, kunhan härskiyttä vain riittää.
Sitä Richard Geren näyttelemällä päähenkilöllä on enemmän kuin tarpeeksi. Keikareita ruumiillistanut Gere ei tällaisiin kompleksisiin rooleihin ole uskaltautunut uransa alkuvuosien jälkeen, ja häntäheikin muotokuvan hän nytkin piirtää, mutta yleisön sympatiaa kerjäämättömän.
Aviovaimoaan tanskalaisen rakastajattaren kanssa häpeämättömästi pettävä lurjus keksii ystävänsä (tuleva lastenkirjailija Richard Suskind) avustuksella huijata kustannusyhtiön ja lukijoiden rahat vauhdittaakseen kehnosti sujunutta uraansa. Kaksikko on varma, ettei vetäytyvä ja omituisista päähänpistoistaan tunnettu Hughes lähde sepitteitäkään kiistämään.
Toden ja sepitteen rajankäyntiä
Onnistuminen vaatii silti Irvingiltä täydellistä omistautumista aiheeseensa ja kohteeseensa, jotteivat sisäpiiriläisetkään saa vihiä vedätyksestä. Tämä upottaa hänet omiin valheisiinsa ja kuvitelmiinsa miehen minuuden sekoittuessa yhä vainoharhaisempiin sepitteisiin. Toden ja fiktion rajankäynnissä elokuva hyödyntää hienosti Howard Hughesin salaperäisen persoonan mahdollistamia käänteitä.
Lasse Hallström ei ole kuitenkaan yhteiskuntapoliittinen satiirikko, joten filmin rohkeimmat yhteenvedot Hughesin ja Nixonin hallinnon väärinkäytöksistä säästetään loppuun hieman koomissävyisen teoksen vakavoittaviksi huutomerkeiksi.
Silti ohjaajalta ei löydy tarpeeksi kanttia tehdä ravistelevia rinnastuksia tämän päivän aivopesuihin, jotka taatusti puhuttelisivat tuhannesti koluttuja historian skandaaleja enemmän. Menneisyyttä on helppo kritisoida henkilökeskeisesti, etäännyttävin keinoin, jos ei samalla vaadita pysyviä muutoksia väärinkäytöksiä sallivan systeemin sisäisiin rakenteisiin.
Muotokuva ilkeästä valehtelijasta pysyy kuitenkin johdonmukaisen häijynä, vaikka ohjaaja ei millään malta olla kiillottamatta hahmon sankarillisiakin piirteitä esiin.
Tulevaisuudenuskoisen satiirikon osuvimmista amerikkalaisteoksista Kerran vielä(1991), Gilbert Grape (1993) ja Pieni suklaapuoti (2000) puhuvat yhtä kieltä elämästä, jonka merkitys syntyy uteliaisuudesta, sylin avaamisesta ja sydämen sivistyksestä.
Sitten alkoivat ongelmat, sarja taloudellisia ja taiteellisia floppeja, joista yhden,Kesken jääneen elämän (2005), filmikeloja Miramax panttasi hyllyillään kaksi vuotta ennen teoksen julkistamista. Siksi epäilenkin ohjaajalla käyneen hyvän tuurin, kun hän sai käsiinsä monta vuosikymmentä vanhaan lähdemateriaaliin perustuvan käsikirjoituksen, joka poikkeaa selvästi ohjaajan muusta tuotannosta.
Hallströmin uusin ohjaustyö perustuu Clifford Irvingin muistelmiin, joissa kansakuntaa huijannut ja siitä pariksi vuodeksi tyrmään joutunut kirjailija kuvaa vaihe vaiheelta petoksensa salat.
Irving väitti saaneensa yksinoikeuden kiistellyn monimiljönäärin Howard Hughesinelämäkertaan, joka ilmestyttyään paljastui tilaisuuteen tarttuneen huijarin päästään latelemaksi pötypuheeksi.
Irving kun ei ollut koskaan edes tavannut Hughesia.
Eksentrinen lentoyhtiön omistaja ja filmimoguli tyrmäsi itse kirjan todenperäisyyden harvinaisessa julkisessa esiintymisessä, joita hän muutoin kaihtoi kuin ruttoa.
Poliittisia taustakytkentöjä
Hoksottimiaan ei tarvitse liikaa rasittaa oivaltaakseen Vedätyksen (2006) kytkennät aikakauttaan yleisempiin ja päivänpolttavampiin kysymyksiin median luotettavuudesta ja politiikan läpinäkyvyydestä.
Temaattisesti elokuvassa on kaikki edellytykset historian lehtiä ravistelevaan freskoon, joka keskushenkilönsä sumutusten kautta voisi avautua kansakunnan tilaa laveamminkin valottavaksi tilinteoksi. Tarpeeksi röyhkeät ja omaa napaansa tuijottavat ketkut pystyvät aina höynäyttämään sensaatioilla elävää joukkotiedotusta, kunhan härskiyttä vain riittää.
Sitä Richard Geren näyttelemällä päähenkilöllä on enemmän kuin tarpeeksi. Keikareita ruumiillistanut Gere ei tällaisiin kompleksisiin rooleihin ole uskaltautunut uransa alkuvuosien jälkeen, ja häntäheikin muotokuvan hän nytkin piirtää, mutta yleisön sympatiaa kerjäämättömän.
Aviovaimoaan tanskalaisen rakastajattaren kanssa häpeämättömästi pettävä lurjus keksii ystävänsä (tuleva lastenkirjailija Richard Suskind) avustuksella huijata kustannusyhtiön ja lukijoiden rahat vauhdittaakseen kehnosti sujunutta uraansa. Kaksikko on varma, ettei vetäytyvä ja omituisista päähänpistoistaan tunnettu Hughes lähde sepitteitäkään kiistämään.
Toden ja sepitteen rajankäyntiä
Onnistuminen vaatii silti Irvingiltä täydellistä omistautumista aiheeseensa ja kohteeseensa, jotteivat sisäpiiriläisetkään saa vihiä vedätyksestä. Tämä upottaa hänet omiin valheisiinsa ja kuvitelmiinsa miehen minuuden sekoittuessa yhä vainoharhaisempiin sepitteisiin. Toden ja fiktion rajankäynnissä elokuva hyödyntää hienosti Howard Hughesin salaperäisen persoonan mahdollistamia käänteitä.
Lasse Hallström ei ole kuitenkaan yhteiskuntapoliittinen satiirikko, joten filmin rohkeimmat yhteenvedot Hughesin ja Nixonin hallinnon väärinkäytöksistä säästetään loppuun hieman koomissävyisen teoksen vakavoittaviksi huutomerkeiksi.
Silti ohjaajalta ei löydy tarpeeksi kanttia tehdä ravistelevia rinnastuksia tämän päivän aivopesuihin, jotka taatusti puhuttelisivat tuhannesti koluttuja historian skandaaleja enemmän. Menneisyyttä on helppo kritisoida henkilökeskeisesti, etäännyttävin keinoin, jos ei samalla vaadita pysyviä muutoksia väärinkäytöksiä sallivan systeemin sisäisiin rakenteisiin.
Muotokuva ilkeästä valehtelijasta pysyy kuitenkin johdonmukaisen häijynä, vaikka ohjaaja ei millään malta olla kiillottamatta hahmon sankarillisiakin piirteitä esiin.
Vicky Cristina Barcelona (2008)
Ohjaus: Woody Allen
★★★☆☆
Tuskin kukaan elokuvaohjaaja on luonut sisällöltään yhtä yhdenmukaista tuotantoa kuin Woody Allen, joka yhä seitsemänkymppisenä ikinuorena tutkailee neuroottisia ihmissuhteita aivan kuin aika olisi pysähtynyt johonkin Manhattanin kadunkulmaan kolmenkymmenen vuoden päähän.
Todellisuudessa maisemat ovat vaihtuneet Yhdysvaltain itärannikolta vanhan mantereen metropoleihin. Allen näkee eurooppalaisen mielenlaadun heijastuksen vanhoissa linnoissa, oopperasaleissa sekä olut- ja viiniravintoloiden hehkussa kuten amerikanjuutalaisen alter egonsa kuvajaisen New Yorkin nuhjuisissa kahviloissa, art house -elokuvasaleissa ja tunnelmallisissa jazz-klubeissa.
Monta askelta edellä
Allen kuvasi Lontoon vihmassa kaksi kireää rikosmelodraamaa (Match Point, Cassandra´s Dream) itsepetoksesta, mutta Katalonian auringossa hän palaa helteen hauduttamien seksuaalisten intohimojen pariin.
Niitä tarkastellessaan ohjaaja osoittaa olevansa monta askelta edellä etenkin ranskalaisia tosikkoja, jotka käsittelevät seksiä joko väkivallan ja alistamisen välineenä (Irréversible, Pane mua) tai haudanvakavana identiteettikysymyksenä (Intimacy, Himon anatomia). Amerikkalaisten puritaanisesta suhtaumisesta seksiin hänen näkemyksensä erottuu kuin majakan valo öisellä merellä.
Taiteilijoiden piirileikkiä
Temaattisesta jatkuvuudesta kiinnipitävälle Allenille maiseman ja kulttuuripiirin vaihdokset sopivat paremmin kuin joillekin muille elokuvantekijöille, sijoittuvathan hänen tarinansakin useimmiten taiteilijakuntaan. Luovia ihmisiä yhdistävät piirteet ovat moninaisemmat kuin yhtä kansallisuutta liittävät sidokset.
Vicky Cristina Barcelona (2008) kertoo nimensä mukaisesti kahden amerikkalaisnaisen matkasta katalaaniyhteisöön, jossa heitä odottavat suorasukaisella ehdotuksella lähestyvän espanjalaismiehen hahmottelemat eroottiset seikkailut.
Ensin miehen käsivarsille laskeutuu vapaudestaan nauttiva liberaali Cristina, mutta sänkyyn asti hänen kanssaan ehättääkin ensimmäisenä avioliiton pyhyyttä julistava, laimean liikemiehen kanssa kihlautunut konservatiivinen Vicky. Yhden miehen ja kolmen naisen lemmensoppa on valmis, kun maalarimiehen entinen vaimo palaa taiteilijan elämään yhtä vaateliaana kuin ennenkin.
Näkökulmia epäsovinnaiseen
Yhtä lailla kuin ilkikurinen Allen kyseenalaistaa porvarillisen yksiavioisuuden ihanteen, hän vastaavasti välttelee ihannoimasta monenkumppanuutta seksuaaliset patoumat vapauttavana valintana.
Pessimistiselle tyylilleen uskollisena ohjaaja saa kummankin vaihtoehdoista näyttämään mahdottomalta. Kahdenvälinen suhde vaatii eroottisten vaistojen ankaraa vartiointia eikä ota sittenkään onnistuakseen, useamman henkilön lemmenleikit synnyttävät puolestaan vaikeita vertailuja.
Kaikki rakastavat vääriä ihmisiä
Turvautuminen kertojaan ei ole erityisen elokuvallinen rakenteellinen ratkaisu, mutta kirjallisuudesta periytyvänä ironisena kontrapunktina se palvelee teoksen muutenkin vanhahtavaa sävykkyyttä.
Sitä paitsi itseään etsivien harhailijoiden neuroottisuudessa on vitsikkyyttä, jonka sisällä muhii syvä murheellisuus ja jopa vaarallisuus, Allenin ironinen elämänkatsomus ja temaattinen perusnäkemys: ainoassa oikeassa maailmassamme kaikki rakastavat vääriä ihmisiä eikä kukaan tule onnelliseksi.
Unbreakable (2000)
Ohjaus: M. Night Shyamalan
★★★★☆
M. Night Shyamalan on eksynyt uusimmissa ohjaustöissään yhä kauemmas lapsenmielisiin fantasioihinsa. Visuaalisena poikkeuslahjakkuutena ohjaajan kyvyt riittäisivät vaikka kuinka syviin mestariteoksiin, mutta käsikirjoittajana mies on toivoton tapaus.
Intialaistaustaisen ohjaajan kaikki elokuvat käsittelevät tavalla tai toisella uskoa.Kuudennen aistin (1999) yllätysmenestyksen jälkeen Shyamalan sai vapaat kädet eikä hän aikaillut hetkeäkään. Unbreakable (2000) sisältää ohjaajan kiitellyt tavaramerkit hitaasti aukeavine käänteineen, pehmeine kuvineen ja pitkine otoksineen. Vielä tässä vaiheessa myös sisältö pysyi järjen rajoissa.
Tarinassa junaonnettomuudesta ainoana elossa selvinnyt vartija herättää harvinaisesta luusairaudesta kärsivän sarjakuvagalleristin mielenkiinnon. Avio-ongelmien painaman miehen mielenrauha järkkyy entisestään, kun salaperäinen hahmo väittää hiljaisella perheenisällä piilevän mystisiä voimia. Onko meillä kaikilla vastakappaleemme?
Kutkuttavasta lähtökohdasta alakuloinen elokuva rakentaa vihjailevin ja kärsivällisyyttä kysyvin vedoin näkymää arjen ylle levittyvään kosmiseen auraan. Sarjakuvien supersankaria oikeasta elämästä metsästävä langennut enkeli on Shyamalanin vertauskuva olemassaololleen merkitystä hakevasta ihmismielestä, joka haluaa tietää paikkansa maailmassa.
Unbreakable paljastuukin päähenkilön haavoittumattomuutta puntaroivan arvoituksensa alta ajatuksiltaan kirkkaaksi ja ilmaisultaan aistivoimaiseksi teokseksi elämän tarkoituksesta. Se, mihin ohjaaja pohdinnassaan päätyy, muistuttaa taas tekijän lapsekkuudesta, mutta lopputulos on silti viipyilevissä tunnelmissaan vahva.
Intialaistaustaisen ohjaajan kaikki elokuvat käsittelevät tavalla tai toisella uskoa.Kuudennen aistin (1999) yllätysmenestyksen jälkeen Shyamalan sai vapaat kädet eikä hän aikaillut hetkeäkään. Unbreakable (2000) sisältää ohjaajan kiitellyt tavaramerkit hitaasti aukeavine käänteineen, pehmeine kuvineen ja pitkine otoksineen. Vielä tässä vaiheessa myös sisältö pysyi järjen rajoissa.
Tarinassa junaonnettomuudesta ainoana elossa selvinnyt vartija herättää harvinaisesta luusairaudesta kärsivän sarjakuvagalleristin mielenkiinnon. Avio-ongelmien painaman miehen mielenrauha järkkyy entisestään, kun salaperäinen hahmo väittää hiljaisella perheenisällä piilevän mystisiä voimia. Onko meillä kaikilla vastakappaleemme?
Kutkuttavasta lähtökohdasta alakuloinen elokuva rakentaa vihjailevin ja kärsivällisyyttä kysyvin vedoin näkymää arjen ylle levittyvään kosmiseen auraan. Sarjakuvien supersankaria oikeasta elämästä metsästävä langennut enkeli on Shyamalanin vertauskuva olemassaololleen merkitystä hakevasta ihmismielestä, joka haluaa tietää paikkansa maailmassa.
Unbreakable paljastuukin päähenkilön haavoittumattomuutta puntaroivan arvoituksensa alta ajatuksiltaan kirkkaaksi ja ilmaisultaan aistivoimaiseksi teokseksi elämän tarkoituksesta. Se, mihin ohjaaja pohdinnassaan päätyy, muistuttaa taas tekijän lapsekkuudesta, mutta lopputulos on silti viipyilevissä tunnelmissaan vahva.
Viimeiseen hengenvetoon (1960)
Ohjaus: Jean-Luc Godard
★★★☆☆
Elokuvateoreetikko, -filosofi ja -ohjaaja Jean-Luc Godard on uuden aallon palvotuin tekijä etenkin entusiastien mielestä. Myös hänen uransa elokuvavaikuttajana käynnistyi kriitikkona Cahier du Cinéman sivuilla.
Godardille elokuva on esteettisten kokeilujen, sisällöllisten hypoteesien ja itsereflektiivisten tarkkailujen temmellyskenttä. Ehkä leikkisimmillään hän oli uransa alussa, mutta ikoniksi noustuaan ohjaaja halusi pyristellä irti saamistaan stigmoista keinolla millä hyvänsä.
Porvarillista yhteiskuntaa kritisoiva ääripoliittinen kausi kesti Godardin osalta vain vähän aikaa, 1960-luvun lopulta 70-luvun alkuun. Myös televisioon ja videolle kuvannut ohjaaja on edelleen aktiivinen elokuvantekijä, mutta Suomessa hänen töitään nähdään enää festivaaleilla.
Godardin tuotannon lukuisiin paradokseihin lukeutuu esimerkiksi se, ettei hänen kanonisoiduin ohjaustyönsä edusta laadullisesti aivan huippua. Viimeiseen hengenvetoon (1960) nauttii tienavaajan mainetta, mutta voipi olla, että siitä olisi jo aika päästä eteenpäin – edes lähestyvän viisikymmenvuotisjuhlan kunniaksi.
Viileän Jean-Paul Belmondon ja ihanan Jean Sebergin tähdittämä puhelias teos esittelee tuttuja etäännyttämiskeinoja. Henkilöt kääntyvät puhumaan katsojalle, katumainokset kommentoivat tarinaa ja elliptiset leikkaukset korostavat tekijyyttä, tekijää teoksen takana. Ohjaaja Jean-Pierre Melville piipahtaa filosofoivan kirjailijan roolissa.
Varsinainen asia, ranskalaisen pikkurikollisen ja amerikkalaisen naistoimittajan näennäisen moderni romanssi heijastelee, joskin ironisesti, hiukan vanhakantaisiakin asenteita, kun mies vain anelee ja nainen estelee.
Aika kuluu sängyssä pohdiskellessa elämisen ja rakastamisen vaikeutta, onnen harhaa ja levotonta mieltä. Muoto toki tukee tätä olemisen sietämätöntä keveyttä.
Elokuvan hahmoja ja niiden näyttelijöitä katsoo haikeasti. Nyrkkeilyä nuorena harrastanut Belmondo hylkäsi nopeasti marginaalin ja siirtyi ajatuksettomien komedioiden ja toimintafilmien atleettiseksi sankariksi.
Sebergin ura jäi lyhyeksi, hän kärsi mielenterveysongelmista ja päätyi vapaaehtoiseen elämästä poistumiseen. Jäljelle jäi viesti: ”Antakaa anteeksi. En pysty enää elämään hermojeni kanssa.”
Godardille elokuva on esteettisten kokeilujen, sisällöllisten hypoteesien ja itsereflektiivisten tarkkailujen temmellyskenttä. Ehkä leikkisimmillään hän oli uransa alussa, mutta ikoniksi noustuaan ohjaaja halusi pyristellä irti saamistaan stigmoista keinolla millä hyvänsä.
Porvarillista yhteiskuntaa kritisoiva ääripoliittinen kausi kesti Godardin osalta vain vähän aikaa, 1960-luvun lopulta 70-luvun alkuun. Myös televisioon ja videolle kuvannut ohjaaja on edelleen aktiivinen elokuvantekijä, mutta Suomessa hänen töitään nähdään enää festivaaleilla.
Godardin tuotannon lukuisiin paradokseihin lukeutuu esimerkiksi se, ettei hänen kanonisoiduin ohjaustyönsä edusta laadullisesti aivan huippua. Viimeiseen hengenvetoon (1960) nauttii tienavaajan mainetta, mutta voipi olla, että siitä olisi jo aika päästä eteenpäin – edes lähestyvän viisikymmenvuotisjuhlan kunniaksi.
Viileän Jean-Paul Belmondon ja ihanan Jean Sebergin tähdittämä puhelias teos esittelee tuttuja etäännyttämiskeinoja. Henkilöt kääntyvät puhumaan katsojalle, katumainokset kommentoivat tarinaa ja elliptiset leikkaukset korostavat tekijyyttä, tekijää teoksen takana. Ohjaaja Jean-Pierre Melville piipahtaa filosofoivan kirjailijan roolissa.
Varsinainen asia, ranskalaisen pikkurikollisen ja amerikkalaisen naistoimittajan näennäisen moderni romanssi heijastelee, joskin ironisesti, hiukan vanhakantaisiakin asenteita, kun mies vain anelee ja nainen estelee.
Aika kuluu sängyssä pohdiskellessa elämisen ja rakastamisen vaikeutta, onnen harhaa ja levotonta mieltä. Muoto toki tukee tätä olemisen sietämätöntä keveyttä.
Elokuvan hahmoja ja niiden näyttelijöitä katsoo haikeasti. Nyrkkeilyä nuorena harrastanut Belmondo hylkäsi nopeasti marginaalin ja siirtyi ajatuksettomien komedioiden ja toimintafilmien atleettiseksi sankariksi.
Sebergin ura jäi lyhyeksi, hän kärsi mielenterveysongelmista ja päätyi vapaaehtoiseen elämästä poistumiseen. Jäljelle jäi viesti: ”Antakaa anteeksi. En pysty enää elämään hermojeni kanssa.”
Ulos kaapista (2002)
Ohjaus: Francis Weber
★☆☆☆☆
1990-luvulla tapahtuneen arvomaailman vapautumisen myötä väärinkäsityskomediat ovat hakeutuneet seksuaalisten vähemmistöjen pariin. Näissä filmeissä etenkin homoseksuaalisten miesten suuntautuneisuudella arvuutellaan tympäännyttävyyteen asti aivan kuin henkilöissä ei muuta tietämisen arvoista olisikaan.
Amerikkalaisten komedioissa hihitellään steriotyyppisille piirteille, kuten äänenkäytölle, pukeutumistavalle tai hiusmalleille. Eurooppalaiset suhtautuvat asiaan aavistuksen verran aikuisemmin sijoittamalla vähemmistöön lokeroidut ihmiset osaksi sosiaalisen yhteisönsä tapakulttuuria. Silti vanhallakin mantereella todella pisteliäs ironia konservatiivisille asenteille jää usein vaillinaiseksi, viimeistään poliittisen korrektiuden seurauksena.
Ranskalaisen Francis Weberin lepsussa komediassa olennaista onkin filmin hampaaton mielistely joka suuntaan. Ulos kaapista (2002) varoo tarkoin satuttamasta ketään, mikä on yhteiskuntapoliittiselle asennekomedialle aina turmiollista.
Elokuva kertoo kondomitehtaan tylsästä kirjanpitäjästä, joka keksii esittää homoseksuaalia välttääkseen potkujen saamisen. Mies arvelee aivan oikein, että heidänkin kantansa on syytä huomioida kumituotteen laadun takeena. Julkitulo aiheuttaa ympäristössä monenmoista sekaannusta, mutta satiirin terä jää tylsäksi.
Nyt jo 70-vuotias ohjaaja Weber nauttii elokuvapiireissä jonkinlaista uudisraivaajan mainetta, sillä hän vastaa homojen asemaan paneutuneen komedian Hullujen häkin(1978) käsikirjoituksesta. Sama skenaario tuli myöhemmin valkokankaille amerikkalaisena versiona, Robin Williamsin tähdittämänä farssina Birdcage(1996).
Valitettavasti 2000-luvulla maailma näyttää jo niin erilaiselta, ettei samoin eväin pysty enää tuulettamaan kenenkään pölyttyneitä asenteita.
Tuntematon nainen (2007)
Ohjaus: Giuseppe Tornatore
★★☆☆☆
Italialainen Giuseppe Tornatore lukeutuu siihen eurooppalaiseen ohjaajakuntaan, joka nauttii oikeaa arvostusta ja hyvää yleisön suosiota ilman mainittavaa merkkiä omaperäisyydestä.
Myös hän voisi tehdä elokuvia missä maassa tahansa minkälaisilla aiheilla hyvänsä, koska kansallista erityislaatua tai elokuvallista luovuutta hänen teoksissaan on niukalti.
Ohjaajan hyvää tarkoittava nostalgisointi Cinema Paradiso (1988) palkittiin kuitenkin kompromissina Cannesin filmijuhlien Kultaisella palmulla.
Hänen uusi ohjaustyönsä on sikäli toivottava nytkähdys uskaliaampaan suuntaan, ettei siinä kalastella enää ruusunpunaisilla unelmilla. Kahta aikatasoa kuljettavassa jännityselokuvassa vastapäistä taloa herkeämättä vakoileva nainen hankkiutuu väkivalloin rikkaan perheen taloudenpitäjäksi.
Johdannossa on jo tätä ennen vihjattu taustalla vaikuttavasta inhimillisestä kurjuudesta ja tragediasta, johon perheen isällä näyttäisi olevan osuutta.
Tornatore kuljettaa ehdottoman pätevästi ihmiskauppaan hieman sensaatiohakuisesti nivoutuvaa juonta, jonka todelliset motiivit säilytetään taidokkaasti salassa.
En haluakaan paljastaa tarinasta sen enempää, sillä teoksen ansiot kytkeytyvät niin olennaisesti kerronnan luistavuuteen. Katsojaa ei huijata missään vaiheessa, mutta hänelle tipottain annosteltavat tiedonjyvät saattavat silti viedä väärille poluille.
Vasta loppuaan kohden langat karkaavat pahasti ohjaajan käsistä lukuisine cliffhangereineen ja selittelyineen. Nekin voisi vielä sivuuttaa koukeroisen juonen pakollisina sulkeutumina, mutta kyynelkanavien kostuttaminen joka tapauksessa syyllisen päähenkilön avulla tekee teoksen sanomasta moraalisesti kestämättömän.
Ohjaajan hyvää tarkoittava nostalgisointi Cinema Paradiso (1988) palkittiin kuitenkin kompromissina Cannesin filmijuhlien Kultaisella palmulla.
Hänen uusi ohjaustyönsä on sikäli toivottava nytkähdys uskaliaampaan suuntaan, ettei siinä kalastella enää ruusunpunaisilla unelmilla. Kahta aikatasoa kuljettavassa jännityselokuvassa vastapäistä taloa herkeämättä vakoileva nainen hankkiutuu väkivalloin rikkaan perheen taloudenpitäjäksi.
Johdannossa on jo tätä ennen vihjattu taustalla vaikuttavasta inhimillisestä kurjuudesta ja tragediasta, johon perheen isällä näyttäisi olevan osuutta.
Tornatore kuljettaa ehdottoman pätevästi ihmiskauppaan hieman sensaatiohakuisesti nivoutuvaa juonta, jonka todelliset motiivit säilytetään taidokkaasti salassa.
En haluakaan paljastaa tarinasta sen enempää, sillä teoksen ansiot kytkeytyvät niin olennaisesti kerronnan luistavuuteen. Katsojaa ei huijata missään vaiheessa, mutta hänelle tipottain annosteltavat tiedonjyvät saattavat silti viedä väärille poluille.
Vasta loppuaan kohden langat karkaavat pahasti ohjaajan käsistä lukuisine cliffhangereineen ja selittelyineen. Nekin voisi vielä sivuuttaa koukeroisen juonen pakollisina sulkeutumina, mutta kyynelkanavien kostuttaminen joka tapauksessa syyllisen päähenkilön avulla tekee teoksen sanomasta moraalisesti kestämättömän.
Tunnit (2003)
Ohjaus: Stephen Daldry
★★★☆☆
Virginia Woolfin kuuluisa, tajunnanvirtatekniikkaa käyttävä Mrs. Dalloway taltioi nimihenkilön mietteitä yhden päivän aikana ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Lontoossa.
Ajatukset harhailevat, muistot piirtyvät esiin ja äkisti ollaankin jonkun muun henkilön päässä. Tunnit (2002) perustuu Michael Cunninghamin samannimiseen romaaniin, joka on Woolfin teoksen uudelleentulkinta.
Elokuva seuraa kolmen naisen elämänvaiheita yhden vuorokauden kuluessa kolmena eri aikakautena. Lomittain avautuvista jaksoista varhaisimmassa Virginia Woolf pohtii teoksensa avauslauseita ja roolihahmonsa kohtaloa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin ahdistunut kotirouva samaistuu kirjan päähenkilöön ja nykypäivään sijoittuvassa osiossa moderni Mrs. Dalloway suunnittelee kuolemansairaalle ystävälleen pitämättä jääviä juhlia. Elokuva käynnistyy kirjailijan itsemurhalla.
Tunnit on englantilaisen Stephen Daldryn toinen ohjaustyö. Hänen kansainväliseksi läpimurrokseen muodostui nuoren pojan kasvutarina Billy Elliott (2000). Vaikka teokset tuntuvat ehkä aluksi maailmoiltaan vastakkaisilta, molempien keskeiseksi teemaksi kiteytyy sukupuolisidonnaisten roolien lohduttomuus yksilöllisyyden tukahduttavassa yhteisössä.
Irtiotot voivat näin ollen koitua peruuttamattomiksi, vaikka ihmiset tukisivatkin toisiaan.
Mielenliikkeiden ja pakenevien tuokioiden siirtäminen kirjan sivuilta kuvallisesti kiehtovaksi elokuvailmaisuksi on kova pähkinä purtavaksi, eikä lopputulos ole oivaltavista hetkistään huolimatta täysin tyydyttävä. Kertojaäänen ja sisäisen monologin korvaava kuvakieli pysyy liian usein lavastetun näytelmäepookin rajoissa pystyäkseen välittämään henkilöiden pinnan alla väreilevää hyytävää paniikkia. Parhaissa jaksoissa pienet liikkeet ovat merkitseviä.
Teoksen jokaisella aikatasolla elämän vapaaehtoinen päättäminen nousee keskeiseksi kysymykseksi. ”Naisten elokuva” ei ole silti mitenkään masentava.
Tulikärpäsiä puutarhassa (2008)
Ohjaus: Dennis Lee
★☆☆☆☆
Matalamielisen nuorisoelokuvan vastapainona Hollywoodin suuret studiot tuottavat myös aikuisyleisölle räätälöityjä täsmäteoksia, jotka eroavat edellisistä avautuessaan mieluummin elävän vuoropuhelun kuin toiminnan kautta.
Kamarielokuvan muotoa tapailevat arkitragediat ovat olleet populaariviihteen suosiossa sen jälkeen, kun Robert Redfordin Tavallisia ihmisiä (1980) palkittiin parhaan elokuvan Oscarilla.
Perhedraamojen perimmäisenä tarkoituksena ei olekaan suistaa yhteiskunnan perusinstituutiota sijoiltaan, vaan päättäväisellä varmuudella todentaa, kuinka amerikkalainen unelma kestää koviakin kolhuja elämän alati muhkuraisilla poluilla. Käsikirjoittajana ansioituneen irlantilaisen Terry Georgen mieskeskeinen Reservation Road (2007) muistuu tuoreena tapauksena mieleen.
Järin rohkeita saati vallankumoksellisia näkemyksiä on siis turha odottaa etenkään systeemiä palvelemaan haluavilta esikoiselokuvilta, mutta jonkinlaisen jäljen jättämistä katsojaan sopii niiltäkin sentään toivoa. Venäläinen elokuvaohjaaja Gleb Panfilov onkin joskus todennut, että esikoiselokuvissa kannattaa tarkkailla erityisesti niiden tunnelmaa. Siitä paljastuu oitis, onko ohjaajalla massasta erottautuvia lahjoja vai lukeutuuko hän vain keskinkertaisuuksien armeijaan.
Ei merkkejä omaperäisyydestä
Mikään nuoren Dennis Leen debyyttiteoksessa ei anna ymmärtää, että sen ohjaaja olisi tusinakaartia kummempi tapaus.
Robert Frostin runosta nimekkeensä silti lainaava elokuva on juuri sellainen hollywoodilainen jähmeä ähinä, jollaiseen Julia Robertsin kaltaisen filmitähden kuvitteleekin hakeutuvan silloin, kun hänen on taas vakuutettava itselleen olevansa vakavasti otettava luonnenäyttelijä.
Art house -yleisön ei kannata liikaa tuijottaa Willem Dafoen tai Emily Watsoninmainosjulisteissa olevia, jostakin laadunkaltaisesta erikoisuudesta yleensä kieliviä nimiä, sillä Tulikärpäsiä puutarhassa (2008) on riskejä välttelevä näytelmäelokuva.
Toki Taylorin Yhdysvaltain keskilännessä asustavaa ydinperhettä koetellaan kauheimman kautta. Valmistautumisjuhliin matkaavan suvun juhlamieli vaihtuu vaiteliaaseen suruun, kun perheelleen omistautunut äiti saa surmansa monen sattuman summana tapahtuvassa auto-onnettomuudessa.
Perheen aikuinen poika, kehnoja rakkausromaaneja työkseen rustaava Michael joutuu haaverin seurauksena kasvokkain ankaran isänsä löylytysten täyttämän menneisyytensä kanssa. Hänen ympäriltään paljastuu selvittämättömien tunteiden ja tapahtumien kudelma, johon ovat tavallaan osallisia perheen kaikki jäsenet.
Vesitettyjä roolihenkilöitä
Elokuva toistaa sinänsä realistisen väitteen ratki repeilevän yhteisön ryhtiliikkeestä tosi paikan edessä, jolloin tukahdutettujen tunteiden patoamiselle ei löydy enää järjellisiä perusteluja. Vakavan teeman asettamat vaatimukset koituvat kuitenkin liian vaativiksi teoksen onnahtelevissa ihmissuhteissa.
Esimerkiksi Willem Dafoen esittämä herkkänahkainen perheenpää piirtyy elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana suoranaiseksi sadistiksi, joka tarvitsee tuskin minkäänlaisia motiiveja jälkikasvunsa fyysiseen kurittamiseen ja henkiseen nöyryyttämiseen.
Klassiseen muotoon väkipakolla puserrettu sisältö vaatii kuitenkin väkivaltaisen vanhemmuussuhteen kirkastamista lauhkeamman tulevaisuuden tarpeisiin, joten monet ohjaajan inhottavimmista vihjauksista tuntuvat jälkikäteen hätkähdyttämistarkoituksessa tehdyiltä.
Yllä mainittu epäily toistuu Michaelin sielunkumppanuudessa sukulaistätiinsä, jonka kanssa jaetut eroottiset keimailut jäävät irrallisiksi alitajuntaa askarruttaviksi tuokioksi.
Äidin harharetket yliopistolla paketoidaan puolestaan niin pehmoisiin kääreisiin, että häntä ei varmasti kukaan tohdi epäillä muuksi kuin uhrauksiinsa lopulta törmänneeksi marttyyriksi.
Siloteltua nyyhkyviihdettä
Joistakin ohdakkeita sisältävistä jaksoistaan huolimatta Tulikärpäsiä puutarhassa on kaikilta ratkaisevilta osiltaan Hollywoodin syöttämää siloteltua saippuaviihdettä maskeerattuine roolihenkilöineen, puisevine keskusteluineen ja epäaitoine tunnelmapaloineen.
Lienee sekä kokemattoman ohjaajan että roolinsa ristiriitoja ymmärtämättömän näyttelijän, koomikkona paremmin tunnetun Ryan Reynoldsin syytä, että kirjailijapäähenkilöstä muovautuu niin mitäänsanomaton tyyppi.
Kamarielokuvan muotoa tapailevat arkitragediat ovat olleet populaariviihteen suosiossa sen jälkeen, kun Robert Redfordin Tavallisia ihmisiä (1980) palkittiin parhaan elokuvan Oscarilla.
Perhedraamojen perimmäisenä tarkoituksena ei olekaan suistaa yhteiskunnan perusinstituutiota sijoiltaan, vaan päättäväisellä varmuudella todentaa, kuinka amerikkalainen unelma kestää koviakin kolhuja elämän alati muhkuraisilla poluilla. Käsikirjoittajana ansioituneen irlantilaisen Terry Georgen mieskeskeinen Reservation Road (2007) muistuu tuoreena tapauksena mieleen.
Järin rohkeita saati vallankumoksellisia näkemyksiä on siis turha odottaa etenkään systeemiä palvelemaan haluavilta esikoiselokuvilta, mutta jonkinlaisen jäljen jättämistä katsojaan sopii niiltäkin sentään toivoa. Venäläinen elokuvaohjaaja Gleb Panfilov onkin joskus todennut, että esikoiselokuvissa kannattaa tarkkailla erityisesti niiden tunnelmaa. Siitä paljastuu oitis, onko ohjaajalla massasta erottautuvia lahjoja vai lukeutuuko hän vain keskinkertaisuuksien armeijaan.
Ei merkkejä omaperäisyydestä
Mikään nuoren Dennis Leen debyyttiteoksessa ei anna ymmärtää, että sen ohjaaja olisi tusinakaartia kummempi tapaus.
Robert Frostin runosta nimekkeensä silti lainaava elokuva on juuri sellainen hollywoodilainen jähmeä ähinä, jollaiseen Julia Robertsin kaltaisen filmitähden kuvitteleekin hakeutuvan silloin, kun hänen on taas vakuutettava itselleen olevansa vakavasti otettava luonnenäyttelijä.
Art house -yleisön ei kannata liikaa tuijottaa Willem Dafoen tai Emily Watsoninmainosjulisteissa olevia, jostakin laadunkaltaisesta erikoisuudesta yleensä kieliviä nimiä, sillä Tulikärpäsiä puutarhassa (2008) on riskejä välttelevä näytelmäelokuva.
Toki Taylorin Yhdysvaltain keskilännessä asustavaa ydinperhettä koetellaan kauheimman kautta. Valmistautumisjuhliin matkaavan suvun juhlamieli vaihtuu vaiteliaaseen suruun, kun perheelleen omistautunut äiti saa surmansa monen sattuman summana tapahtuvassa auto-onnettomuudessa.
Perheen aikuinen poika, kehnoja rakkausromaaneja työkseen rustaava Michael joutuu haaverin seurauksena kasvokkain ankaran isänsä löylytysten täyttämän menneisyytensä kanssa. Hänen ympäriltään paljastuu selvittämättömien tunteiden ja tapahtumien kudelma, johon ovat tavallaan osallisia perheen kaikki jäsenet.
Vesitettyjä roolihenkilöitä
Elokuva toistaa sinänsä realistisen väitteen ratki repeilevän yhteisön ryhtiliikkeestä tosi paikan edessä, jolloin tukahdutettujen tunteiden patoamiselle ei löydy enää järjellisiä perusteluja. Vakavan teeman asettamat vaatimukset koituvat kuitenkin liian vaativiksi teoksen onnahtelevissa ihmissuhteissa.
Esimerkiksi Willem Dafoen esittämä herkkänahkainen perheenpää piirtyy elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana suoranaiseksi sadistiksi, joka tarvitsee tuskin minkäänlaisia motiiveja jälkikasvunsa fyysiseen kurittamiseen ja henkiseen nöyryyttämiseen.
Klassiseen muotoon väkipakolla puserrettu sisältö vaatii kuitenkin väkivaltaisen vanhemmuussuhteen kirkastamista lauhkeamman tulevaisuuden tarpeisiin, joten monet ohjaajan inhottavimmista vihjauksista tuntuvat jälkikäteen hätkähdyttämistarkoituksessa tehdyiltä.
Yllä mainittu epäily toistuu Michaelin sielunkumppanuudessa sukulaistätiinsä, jonka kanssa jaetut eroottiset keimailut jäävät irrallisiksi alitajuntaa askarruttaviksi tuokioksi.
Äidin harharetket yliopistolla paketoidaan puolestaan niin pehmoisiin kääreisiin, että häntä ei varmasti kukaan tohdi epäillä muuksi kuin uhrauksiinsa lopulta törmänneeksi marttyyriksi.
Siloteltua nyyhkyviihdettä
Joistakin ohdakkeita sisältävistä jaksoistaan huolimatta Tulikärpäsiä puutarhassa on kaikilta ratkaisevilta osiltaan Hollywoodin syöttämää siloteltua saippuaviihdettä maskeerattuine roolihenkilöineen, puisevine keskusteluineen ja epäaitoine tunnelmapaloineen.
Lienee sekä kokemattoman ohjaajan että roolinsa ristiriitoja ymmärtämättömän näyttelijän, koomikkona paremmin tunnetun Ryan Reynoldsin syytä, että kirjailijapäähenkilöstä muovautuu niin mitäänsanomaton tyyppi.
Viisi vuodenaikaa (2004)
Ohjaus: Kim Ki-duk
★★☆☆☆
Kaikkeen luovaan työhön sisältyy myös vastuu ja enemmän kuin missään muualla problematiikka tiivistyy aasialaisessa ja aivan erityisesti korealaisessa nykyelokuvassa. Maan kansainvälisesti tunnetuin ja tuotteliain ohjaaja on Kim Ki-duk, joka on kaikin tavoin lahjakas ja kyvykäs elokuvailmaisun tyylitaituri.
Meillä Suomessakin häntä palvotaan silmiähivelevän kauniista, mutta itsetarkoituksellisen vertauskuvallisista ohjaustöistään, joista esimerkiksi Saari(2000), Parittaja (2002) ja nyt esitettävä Viisi vuodenaikaa (2004) ovat kuvaavia.
Niitä kannattaa lähestyä uteliaana ja avomielisenä kuten kaikkea vierasta, mutta kriittiset aistit virittyneinä.
Nimittäin muodollisen pätevyyden varjolla Ki-dukin elokuvissa hekumoidaan puistattavalla naisvihalla, tunnekylmyydellä ja eläinrääkkäyksellä. Ohjaaja itse korostaa vain taltioivansa ihmiskunnan perimmäisiä viettejä, jotka johtavat poikkeuksetta vihaan, väkivaltaan ja kuolemaan.
Ki-dukin näkemyksiä olisi paljon helpompi ymmärtää, ellei hän niin selkeästi nauttisi shokeeraavasta sadismistaan. Tämä ilmenee kidutusta estetisoivassa ylöspanossa.
Viiteen episodiin buddhalaista elämänkatsomusta mukailevaksi runoelmaksi jaettu teos kuvaa nuoren pojan varttumista lapsuudesta kypsään vanhuuteen ja hänen jalostumistaan maallisia virheitä tekevästä oppilaasta henkistyneeksi munkiksi.
Opetusten ja kärsimyksen kautta hän kehittyy kohti kelvollisempaa ihmisyyttä, jota luonnon tieltään pyyhkineistä teollisista kaupungeista on mahdoton löytää. Maalauksellinen kuvakieli ja verkkainen kerronta salpaavat hengen ja niihin tiivistyy paljon buddhalaisten oppien ajatussisällöstä.
Kim Ki-dukin teokset eivät ainakaan jätä ketään kylmäksi, vaan ne pakottavat katsojan miettimään tykönään elämänkatsomuksellisia kysymyksiä, oikeutta ja moraalia.
Meillä Suomessakin häntä palvotaan silmiähivelevän kauniista, mutta itsetarkoituksellisen vertauskuvallisista ohjaustöistään, joista esimerkiksi Saari(2000), Parittaja (2002) ja nyt esitettävä Viisi vuodenaikaa (2004) ovat kuvaavia.
Niitä kannattaa lähestyä uteliaana ja avomielisenä kuten kaikkea vierasta, mutta kriittiset aistit virittyneinä.
Nimittäin muodollisen pätevyyden varjolla Ki-dukin elokuvissa hekumoidaan puistattavalla naisvihalla, tunnekylmyydellä ja eläinrääkkäyksellä. Ohjaaja itse korostaa vain taltioivansa ihmiskunnan perimmäisiä viettejä, jotka johtavat poikkeuksetta vihaan, väkivaltaan ja kuolemaan.
Ki-dukin näkemyksiä olisi paljon helpompi ymmärtää, ellei hän niin selkeästi nauttisi shokeeraavasta sadismistaan. Tämä ilmenee kidutusta estetisoivassa ylöspanossa.
Viiteen episodiin buddhalaista elämänkatsomusta mukailevaksi runoelmaksi jaettu teos kuvaa nuoren pojan varttumista lapsuudesta kypsään vanhuuteen ja hänen jalostumistaan maallisia virheitä tekevästä oppilaasta henkistyneeksi munkiksi.
Opetusten ja kärsimyksen kautta hän kehittyy kohti kelvollisempaa ihmisyyttä, jota luonnon tieltään pyyhkineistä teollisista kaupungeista on mahdoton löytää. Maalauksellinen kuvakieli ja verkkainen kerronta salpaavat hengen ja niihin tiivistyy paljon buddhalaisten oppien ajatussisällöstä.
Kim Ki-dukin teokset eivät ainakaan jätä ketään kylmäksi, vaan ne pakottavat katsojan miettimään tykönään elämänkatsomuksellisia kysymyksiä, oikeutta ja moraalia.
The Visitor (2008)
Ohjaus: Thomas McCarthy
★★★☆☆
Laiton siirtolaisuus on kuulunut jo pitkään Yhdysvaltojen sisäpolitiikan keskeisiin kysymyksiin, mutta arviot laittomien siirtolaisten määrästä vaihtelevat noin seitsemästä miljoonasta aina kahteenkymmeneen, yleisimmän ollessa ykstoista. Viimeisimpien tutkimusten mukaan määrä on kuitenkin laskussa ja on jopa esitetty arvioita, että se puolittuisi seuraavien viiden vuoden aikana. Joidenkin tutkijoiden mielestä selitykseksi kelpaa maan yskähtelevä talous, mutta myös Bushin hallinnon koventuneeseen siirtolaispolitiikkaan on kiinnitetty huomiota.
Kahteen suuntaan vetävissä tavoitteissa toisessa ääripäässä on laittomien siirtolaisten kohteleminen rikollisina ja toisessa ainakin heidän jälkeläistensä tunnustaminen Yhdysvaltojen kansalaisiksi. Lisäväriä aiheeseen antaa yleisesti tiedetty fakta, että jotkin sikäläisistä teollisuudenhaaroista pyörivät täysin laittomien siirtolaisten halpatyövoimalla.
Ei mitään ilmaiseksi
Thomas McCarthyn toinen ohjaustyö alkaa keski-ikäisen professorimiehen nuupahtaneen arjen kuvauksella. Leskeksi jäänyt erakko-opettaja lähinnä laistaa vastuistaan ja nuokkuu työpaikallaan, kunnes kokousmatkallaan New Yorkissa löytää omistamastaan asunnosta tuntemattoman siirtolaispariskunnan, joka on elänyt huoneistossa jo usean kuukauden ajan.
Epämukava tuttavuus syvenee yhteisen harrastuksen kautta orastavaksi ystävyydeksi, kunnes syyrialainen mies pysäytetään sattumalta metrossa ja suljetaan vastaanottokeskukseen telkien taakse odottamaan ratkaisua oikeuteensa asua maassa, jossa hänen kotinsa on ollut jo vuosia.
Nopeasti käy selväksi, ettei kasvoton byrokratia anna kenellekään mitään ilmaiseksi, vaan juoksuttaa hätääntyneitä omaisia ja ystäviä luukulta toiselle antamatta siltikään järkeenkäypää palvelua. Oikeus tapahtuu varmasti, entä kohtuus?
Ohjaajan mukaan syy epäinhimilliseen kohteluun piilee terroristien hyökkäyksen aiheuttamassa kansallisessa sisäpoliittisessa suunnanmuutoksessa. Epähaluttu aines halutaan lakaista lattian alle jälkeäkään jättämättä, joten horisonttiin piirtyvä Vapauden patsas kuvastaa amerikkalaisen unelman paradoksia.
Vapauden paradoksi
Ilman ainuttakaan niminäyttelijää valmistettu The Visitor (2008) on kuitenkin sillä tavalla laskelmoitu elokuva, että se näyttää kuinka varakkaan valkoisen keskiluokan edustaja havahtuu vääryyden edessä oikeamieliseen toimintaan ja lunastaa laupiaan samarialaisen roolin itselleen. Teos ei valota lainkaan laittoman siirtolaisuuden Yhdysvalloille aiheuttamia ongelmia, vaan rakentaa maahanmuuttajista pyhimysmäisiä puurtajia.
Leskimiehen lähentyminen siirtolaismiehen äitiin voisi niinikään edustaa sietämätöntä romantisointia, ellei ohjaajan maltti ja tyylitaju estäisi häntä sortumasta mauttomuuksiin.
Sitä paitsi elokuvan sydän on paikallaan. Sukupuolten, ikäluokkien tai etnisten kansalaisuuksien välille vedetyt julman maailman rajat eivät saisi koskaan estää meitä kuuntelemasta lähimmäisiämme ja auttamasta heitä kulloistenkin kykyjemme mukaan.
Volver -paluu
Ohjaus: Pedro Almodovar
★★☆☆☆
Eurooppalainen elokuva on siinä mielessä samanlaisessa umpikujassa kuin amerikkalainenkin, että myös täällä jokaista poikkeavalta tai shokeeraavalta vaikuttavaa tekijää ylistetään posket punaisina.
Poikkeusta ei tee Pedro Almodóvar, maailman yliarvostetuin elokuvaohjaaja, jonka hengentuotteiden arvioinneista on puuttunut tolkku jo pidemmän aikaa sekä suurelta yleisöltä että alaa seuraavalta ammattikunnalta.
Maineensa jo muinoin hankkineet, Hollywoodin talutusnuorasta riippumattomat ohjaajat ovat aivan arvostettujenkin ihmisten ikuisia lellikkejä, vaikka taiteellisella mittarilla puntaroituna nykytyöt olisivatkin korkeintaan keskinkertaisia. Niinpä heidän uutuutensa kelpaavat aina maailman tärkeimpien elokuvajuhlien pääsarjoihin, mitä saavutusta jo sinänsä pidetään liian usein kestävän laadun takeena.
Aivan kuten Aki Kaurismäen Laitakaupungin valojen (2006) jälkeen tulisi myös Pedro Almodóvarin viimeistään nyt pysähtyä miettimään elokuvantekemiselleen kokonaan uusia suuntaviivoja. Edellinen sentään kiertää väljähtyneisyyden ehdottomalla näkemyksellään, mutta jälkimmäistä eivät kuluneet keppostelut enää pelasta.
Erilaisuuden pakkomielle
Ohjaaja-käsikirjoittajan varhaiset, minusta yhä hänen muistettavimmat teoksensaIntohimon laki (1987) ja Naisia hermoromahduksen partaalla (1988) luettelivat jo Almodóvarin tavaramerkit: värikylläisen estetiikan, seksuaaliset vähemmistöt, naiset, absurdit tarinat, kerronnalliset koukerot ja hullun kiihkon.
Tekijän myöhemmässä tuotannossa seesteisempi pinta on jo selvästi havaittavissa, vaikka järjettömät aihiot yhä säilyvätkin rikkumattomina teoksissa Kaikki äidistäni(1999), Puhu hänelle (2002) ja Huono kasvatus (2004).
Mitä pidemmälle Almodóvarin ura on edennyt, sitä vähemmän hänen elokuvansa näyttäytyvät valtavirrasta haarautuvana sivupolkuna, mutta sitä voimakkaammin ohjaaja itse on alkanut vaikuttaa pakkomielteisenä halussaan "olla erilainen". Esteettisesti tekijän elokuvat ovat lähestyneet kaunotaidetta, mikä on erehdyttänyt monet pitämään niitä erityisen taivaallisina.
Pinnallisuuksien keskeisyys
Paljon puhuvaa Pedro Almodóvarin taidekäsitykselle on se, että kriitikko saa tosissaan varoa kirjoittaessaan tämän elokuvien juonellisista seikoista. Niin ratkaisevassa roolissa pinnalliset asiat ovat hänen teoksissaan.
Tarinan keskiössä ovat kylänraitilla taivaltavat sukulaisnaiset, joista nuorin tulee isänsä ahdistelemaksi, äiti suojelee tytärtään virkavallalta ja isoäiti palaa sovitusta kaipaavana kummittelevana haamuna. Heidän lisäkseen kyyneltä venyttävät syöpään sairastuva ystävätär ja äitinsä aaveena havaitseva hössöttävä kampaajanainen.
Volver - paluu (2006) on siis monella tapaa ohjaajan uran kokoava, mutta myös paljastava teos. Pinnalta katsoen äkisti ajassa ja ulottuvuuksissa liikkuva kerronta, viittaukset elokuvahistoriaan ja jopa ohjaajaan itseensä ovat kyllä eräänlainen filmihullun toiveuni.
Yhtä suurena riemuvoittona almodóvaristit tervehtivät Carmen Mauran ja Penélope Cruzin saamista samaan filmiin, joka täysin palkein tuulettaa naisten väliselle solidaarisuudelle. Myös tällä kertaa miehet saavat säkillisen syntejä niskoilleen, mitä myötämielisimmät pitävät naista ymmärtävänä eleenä.
Pikemminkin kyse on imartelulle persosta narsismista, joka hyödyntää asemaansa hurmaavana naistulkkina. Tätä tulkintaa tukee Almodóvarin raivostuttava taipumus jättää pahojen tekojen seuraamukset tyystin käsittelemättä, vaikka ne psykologisen uskottavuuden kannalta olisivat elintärkeitä. Yhtä huolettomasti päähenkilön arkea maustava filmintekijämies pudotetaan kelkasta mitään selittelemättä.
Sen sijaan Cruzin hekumallista povea ohjaaja tiirailee maireana lintuperspektiivistä.
Ei tiivistävää näkökulmaa
Karistellessaan harteiltaan Huonon kasvatuksen omaelämäkerrallista, katolisen kirkon ahdasmielisen asenneilmaston tuimaa taakkaa Almodóvar palaa otsakkeen veroisesti menneen ajan houkutuksiin. Ikäväkseen ohjaaja joutuu huomaamaan, että rakenteellisesta keikaroinnista riisuttuna eväät ovat vielä entistäkin heikommat.
Hänen hyvää tarkoittavassa humanismissaan kertomuksen tarjoamat moninaiset juonenpätkät ovat myyviä täkyjä ohjaajan yhä sinisilmäisemmälle ihailijakunnalle. Sovituksen, anteeksiannon ja uhrautumisen löyhiä teemojaan Volver käsittelee poukkoilevan sattumanvaraisesti vailla luihin ja ytimiin porautuvaa tiivistävää näkökulmaa. Mahdollinen ydin kuoleman ja menetyksen hyväksymisestä osana elämän kiertokulkua vaatii yleisöltä liikaa hyvää tahtoa.
Saavutettuaan nykyisen maineensa Almodóvarin teoksiin on ilmaantunut valitettava yllätyksettömyys, jota hän paradoksaalisesti paikkaa yhä mittavammilla silmänkääntötempuilla. Ohjaajasta on tullut katsojien ja omien odotustensa vanki.
Maineensa jo muinoin hankkineet, Hollywoodin talutusnuorasta riippumattomat ohjaajat ovat aivan arvostettujenkin ihmisten ikuisia lellikkejä, vaikka taiteellisella mittarilla puntaroituna nykytyöt olisivatkin korkeintaan keskinkertaisia. Niinpä heidän uutuutensa kelpaavat aina maailman tärkeimpien elokuvajuhlien pääsarjoihin, mitä saavutusta jo sinänsä pidetään liian usein kestävän laadun takeena.
Aivan kuten Aki Kaurismäen Laitakaupungin valojen (2006) jälkeen tulisi myös Pedro Almodóvarin viimeistään nyt pysähtyä miettimään elokuvantekemiselleen kokonaan uusia suuntaviivoja. Edellinen sentään kiertää väljähtyneisyyden ehdottomalla näkemyksellään, mutta jälkimmäistä eivät kuluneet keppostelut enää pelasta.
Erilaisuuden pakkomielle
Ohjaaja-käsikirjoittajan varhaiset, minusta yhä hänen muistettavimmat teoksensaIntohimon laki (1987) ja Naisia hermoromahduksen partaalla (1988) luettelivat jo Almodóvarin tavaramerkit: värikylläisen estetiikan, seksuaaliset vähemmistöt, naiset, absurdit tarinat, kerronnalliset koukerot ja hullun kiihkon.
Tekijän myöhemmässä tuotannossa seesteisempi pinta on jo selvästi havaittavissa, vaikka järjettömät aihiot yhä säilyvätkin rikkumattomina teoksissa Kaikki äidistäni(1999), Puhu hänelle (2002) ja Huono kasvatus (2004).
Mitä pidemmälle Almodóvarin ura on edennyt, sitä vähemmän hänen elokuvansa näyttäytyvät valtavirrasta haarautuvana sivupolkuna, mutta sitä voimakkaammin ohjaaja itse on alkanut vaikuttaa pakkomielteisenä halussaan "olla erilainen". Esteettisesti tekijän elokuvat ovat lähestyneet kaunotaidetta, mikä on erehdyttänyt monet pitämään niitä erityisen taivaallisina.
Pinnallisuuksien keskeisyys
Paljon puhuvaa Pedro Almodóvarin taidekäsitykselle on se, että kriitikko saa tosissaan varoa kirjoittaessaan tämän elokuvien juonellisista seikoista. Niin ratkaisevassa roolissa pinnalliset asiat ovat hänen teoksissaan.
Tarinan keskiössä ovat kylänraitilla taivaltavat sukulaisnaiset, joista nuorin tulee isänsä ahdistelemaksi, äiti suojelee tytärtään virkavallalta ja isoäiti palaa sovitusta kaipaavana kummittelevana haamuna. Heidän lisäkseen kyyneltä venyttävät syöpään sairastuva ystävätär ja äitinsä aaveena havaitseva hössöttävä kampaajanainen.
Volver - paluu (2006) on siis monella tapaa ohjaajan uran kokoava, mutta myös paljastava teos. Pinnalta katsoen äkisti ajassa ja ulottuvuuksissa liikkuva kerronta, viittaukset elokuvahistoriaan ja jopa ohjaajaan itseensä ovat kyllä eräänlainen filmihullun toiveuni.
Yhtä suurena riemuvoittona almodóvaristit tervehtivät Carmen Mauran ja Penélope Cruzin saamista samaan filmiin, joka täysin palkein tuulettaa naisten väliselle solidaarisuudelle. Myös tällä kertaa miehet saavat säkillisen syntejä niskoilleen, mitä myötämielisimmät pitävät naista ymmärtävänä eleenä.
Pikemminkin kyse on imartelulle persosta narsismista, joka hyödyntää asemaansa hurmaavana naistulkkina. Tätä tulkintaa tukee Almodóvarin raivostuttava taipumus jättää pahojen tekojen seuraamukset tyystin käsittelemättä, vaikka ne psykologisen uskottavuuden kannalta olisivat elintärkeitä. Yhtä huolettomasti päähenkilön arkea maustava filmintekijämies pudotetaan kelkasta mitään selittelemättä.
Sen sijaan Cruzin hekumallista povea ohjaaja tiirailee maireana lintuperspektiivistä.
Ei tiivistävää näkökulmaa
Karistellessaan harteiltaan Huonon kasvatuksen omaelämäkerrallista, katolisen kirkon ahdasmielisen asenneilmaston tuimaa taakkaa Almodóvar palaa otsakkeen veroisesti menneen ajan houkutuksiin. Ikäväkseen ohjaaja joutuu huomaamaan, että rakenteellisesta keikaroinnista riisuttuna eväät ovat vielä entistäkin heikommat.
Hänen hyvää tarkoittavassa humanismissaan kertomuksen tarjoamat moninaiset juonenpätkät ovat myyviä täkyjä ohjaajan yhä sinisilmäisemmälle ihailijakunnalle. Sovituksen, anteeksiannon ja uhrautumisen löyhiä teemojaan Volver käsittelee poukkoilevan sattumanvaraisesti vailla luihin ja ytimiin porautuvaa tiivistävää näkökulmaa. Mahdollinen ydin kuoleman ja menetyksen hyväksymisestä osana elämän kiertokulkua vaatii yleisöltä liikaa hyvää tahtoa.
Saavutettuaan nykyisen maineensa Almodóvarin teoksiin on ilmaantunut valitettava yllätyksettömyys, jota hän paradoksaalisesti paikkaa yhä mittavammilla silmänkääntötempuilla. Ohjaajasta on tullut katsojien ja omien odotustensa vanki.
Truman Show (1998)
Ohjaus: Peter Weir
★★★★☆
Australialaisen Peter Weirin parhaat ohjaustyöt sijoittuvat suljettuihin yhteisöihin, joiden jähmeitä perustuksia kapinallinen käytös alkaa koetella.
Hänen varhaisuransa merkkiteos on mystinen tyttökoulurunoelma Huviretki hirttopaikalle (1975) ja myöhempiin avainteoksiin lukeutuvat amish-jännäriTodistaja (1986) ja sisäoppilaitosdraama Kuolleiden runoilijoiden seura (1989) sekä huippu Truman Show (1998), jossa pääosaa näyttelee koomikko Jim Carrey.
Truman Shown melodramaattiset ainekset, etäännyttävät keinot ja musta yhteiskunnallinen huumori virittävät teoksen jonnekin Billy Wilderin ja Douglas Sirkin taajuuksien välimaastoon, mutta synkkänä mediasatiirina ja profetiana kymmenen vuotta sitten ensi-iltansa saanut elokuva on yhä aikaansa edellä.
Truman Shown melodramaattiset ainekset, etäännyttävät keinot ja musta yhteiskunnallinen huumori virittävät teoksen jonnekin Billy Wilderin ja Douglas Sirkin taajuuksien välimaastoon, mutta synkkänä mediasatiirina ja profetiana kymmenen vuotta sitten ensi-iltansa saanut elokuva on yhä aikaansa edellä.
Sen nerokkuutta on esimerkiksi se, että elokuvasta voi halutessaan nauttia kummallisena komediana, ellei halua tai kykene syventymään ohjaustyön viiltäviin ydinajatuksiin. Katsottiinhan Sirkiäkin aikanaan kotiäitien saippuaoopperana.
Truman Show on elokuva, jossa muoto ja sisältö ovat yhtä. Räikeät värit, sentimentaalinen musiikki ja erikoislähikuvat luovat teokseen ulkokuoren, joka on yhtä valheellinen kuin se maailma, jossa Truman Burbank elää. Mementon (2001) lisäksi en muista toista nykyelokuvaa, jossa sisältö selittää erikoista pintaa yhtä hyvin kuin Truman Showssa.
Kotitalon pihalla oleva valkoinen puuaita, vihertävä nurmikko ja mukavat naapurit muodostavat amerikkalaisen unelman, jonka totuudellisuutta päähenkilö enenevästi epäilee.
Truman Show on elokuva, jossa muoto ja sisältö ovat yhtä. Räikeät värit, sentimentaalinen musiikki ja erikoislähikuvat luovat teokseen ulkokuoren, joka on yhtä valheellinen kuin se maailma, jossa Truman Burbank elää. Mementon (2001) lisäksi en muista toista nykyelokuvaa, jossa sisältö selittää erikoista pintaa yhtä hyvin kuin Truman Showssa.
Kotitalon pihalla oleva valkoinen puuaita, vihertävä nurmikko ja mukavat naapurit muodostavat amerikkalaisen unelman, jonka totuudellisuutta päähenkilö enenevästi epäilee.
Miksi vaimo ja paras ystävä esineellistävät elämän herkkiä hetkiä eivätkä haluaisi päästää Trumania kotikaupungistaan? Miksi normaali päähenkilöys omassa arjessa näyttää ulottuvan välitöntä lähiympäristöä laajemmalle?
Peter Weir laajentaa Andrew Niccolin mediavaltaa ironisoivan käsikirjoituksen koskemaan koko länsimaisen kulutusyhteiskunnan halvaannuttavaa laumasieluisuutta, missä kyyniset kapitalistit tanssittavat aivottomia älykääpiöitä. Tarvitaan rihkamasta riisuttua rakkautta myrskyn tyynnyttämiseksi ja horisontissa siintävän huomisen tavoittamiseksi.
Peter Weir laajentaa Andrew Niccolin mediavaltaa ironisoivan käsikirjoituksen koskemaan koko länsimaisen kulutusyhteiskunnan halvaannuttavaa laumasieluisuutta, missä kyyniset kapitalistit tanssittavat aivottomia älykääpiöitä. Tarvitaan rihkamasta riisuttua rakkautta myrskyn tyynnyttämiseksi ja horisontissa siintävän huomisen tavoittamiseksi.
Training Day (2001)
Ohjaus: Antoine Fuqua
★★★☆☆
Tällä vuosikymmenellä on ilmestynyt jo melkoinen määrä katujen realismia sykkiviä poliisielokuvia, joissa on siirrytty mustan ja valkoisen alueilta harmaalle vyöhykkeelle tutkimaan virkamerkkiä kantavien kansalaisten vaikeita moraalisia valintoja.
Raaistuneen väkivallan, aseellisten jengitaistelujen ja huumeongelman seurauksena niissä myönnetään auliisti, etteivät yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäminen ja ammattimaisen rikollisuuden kitkeminen onnistu pelkästään päivänvaloa kestävin lainkäytön menetelmin.
Rangaistusten koventaminen on puutteellinen keino ratkaista ongelmia, koska alempien yhteiskuntaluokkien ojentaminen johtaa vain uusiin epäkohtiin eikä poista kaiken taustalla olevaa perusdilemmaa eli kansanosien jyrkkää eriarvoisuutta.
Kun tätä keitosta maustavat vielä etniseen perimään liittyvät vihollisuudet, joutuvat liberaalisuuttaan kuuluttavat yhteiskunnat miettimään keinovalikoimaansa uudestaan.
Training Day (2001) kertoo nuoren etsivän vuorokaudesta Los Angelesin kuumilla kaduilla, kun hänen tulisi vakuuttaa kokenut partnerinsa kelpoisuudestaan kovaa kanttia vaativiin tehtäviin alamaailman häikäilemättömimpien rikollisten parissa.
Ensin veteraani testaa klopin kestävyyttä ja kuuliaisuutta syöttämällä tälle roistoilta takavarikoimiaan huumeita, sitten houkuttelee tämän mukanaan venyttämään lain kirjainta muillakin arveluttavin keinoin. Pahassa maailmassa pärjäävät vain sudet, tiukka etsivä ripittää rimpuilevaa tulokasta.
Antoine Fuquan virkavallan ”välttämätöntä” korruptiota tutkiva ohjaus ei jätä pienintäkään moittimisen aihetta mitä tulee kuvatun ympäristön uskottavuuteen, luonnekuviin tai rikoksen hahmotukseen elämäntapana.
Vasta kun sen on kaupallisen hyväksyttävyytensä lunastaakseen kirkastettava toinen henkilöhahmoistaan turmeltuneen yhteisön ahneudesta erottautuvaksi sankariksi, se muistuttaa Hollywood-elokuvan rajoista.
Denzel Washington tekee vastaavia kukkoilijoiden rooleja monesti hieman maneerisesti (viimeksi American Gangster), mutta Training Dayssä näyttelijä on elementissään.
Traffic (2000)
Ohjaus: Steven Soderbergh
★★★☆☆
Epätasaisena ohjaajana tunnettu Steven Soderbergh keskittyy projekteihin, joista itse pitää, vaikka ilkeät kriitikot moittivat häntä laskelmoivaksi liikemieheksi. Koko uransa ajan Soderbergh on hankkinut surkeilla sumutuksilla rahaa kunnianhimoisempiin töihinsä, joita hän sitten taloudellisesti riippumattomana on voinut käännellä kuten parhaaksi katsoo.
Huumeongelmaa kuvaavia teoksia vaivaavat vuodesta toiseen samat näkökulmaan liittyvät virhearviot. Länsimaissa käyttäjät leimataan yhteiskunnan hylkiöiksi ja huumekauppiaat valkoisen herrakansan ympärillä haisteleviksi haaskalinnuiksi.
Kaupallisen myllyn jauhamat ripitykset tekevät pohjoisen pallonpiirin asukkaista uhreja, koska tekijöiltä uupuu uskallus puuttua kapitalistisen talousjärjestelmän synnyttämiin epäkohtiin, jonka seurausta kansainvälinen huumekauppakin osaltaan on.
Traffic (2000) pyrkii tosissaan purkamaan tavanomaisia valhekuvia laajentamalla perspektiivin huumeketjun kaikkiin linkkeihin. Hellettä hehkuvissa kellertävissä kohtauksissa teos tarkastelee kaupankäynnin ehtoja rajan alla Meksikossa ja kylmää byrokraattista sinistä loistavassa värimaailmassa huomio kohdistuu Yhdysvaltojen viranomaisten toimintaan.
Elokuvan keskeinen vahvuus on näkemyksessä, että huumeet ovat yhteiskunnan rakenteissa ja siten huomattavasti laajempi, monisyisempi ja vaikeammin ratkaistava ongelma kuin yleisesti kuvitellaan. Pelkästään valvontaa lisäämällä ja rangaistuksia koventamalla ongelma tuskin katoaa.
Ilmaisultaan elokuva on alleviivaava ja sen sisällössä on moraalista suoraselkäisyyttä, ehdotonta jämeryyttä, joka ei aina vaikuta aihepiiri huomioiden rehelliseltä. Kysynnän ja tarjonnan lait Soderbergh näkee yhtä yksiulotteisina kuin lahjattomammatkin tekijät.
Näistä sinänsä merkittävistä ongelmista huolimatta Traffic on toki hyvin vangitseva ja uskaliaskin leikkaus globaalin rikollisuuden yhteen toimintasektoriin.
Todistaja (1985)
Ohjaus: Peter Weir
★★★★☆
Peter Weirin Australiasta käynnistynyt ohjaajanura ei suinkaan sisällä pelkkiä täysosumia, mutta ihailtavan monipuolista jälkeä hän on kyennyt valmistamaan myös länsimaisen viihdeteollisuuden palveluksessa. Weir mielellään tutkii suljetuissa yhteisöissä ympäristöään vieroksuvia jäseniä, joiden vaistomainen kaipaus vapauteen ilmenee radikaaleina suunnanmuutoksina.
Huviretki hirttopaikalle (1975) käynnisti aihepiirin luotaamisen, ja jatkoa on seurannut muuan muassa Kuolleiden runoilijoiden seurassa (1989), Truman Showssa (1998) ja hänen ensimmäisessä yhdysvaltalaisessa elokuvassaan Todistaja (1985).
Jälkimmäinen on ajan trendinäyttelijöistään huolimatta arjen hiljaisissa hetkissä viihtyvä, luonnon ja ihmisen mystiikkaan yhtäläisen haltioituneesti suhtautuva epätavallinen jännäri. Filmi käynnistyy ruuhkaiselta rautatieasemalta, jonka käymälässä nuori amish-poika todistaa tahtomattaan raa'an murhan.
Surmatyön ainoaa silminnäkijää suojeleva haavoittunut etsivä pakenee askeettiseen, kapitalistisesta kulutusyhteiskunnasta täydellisesti irrottautuneeseen uskonnolliseen yhteisöön. Siellä kovaotteinen poliisi solmii kielletyn suhteen leskiäidin kanssa.
Peter Weirin elokuva ei ota suoraan kantaa kummankaan elämäntavan puolesta, vaan pyrkii osoittamaan sekä kuoreensa käpertyneen lahkolaisuuden suvaitsemattomat piirteet että väkivaltaisen kaupunkimaailman tuhoisat vaikutukset.
Vetäytyneen ihmisjoukon vapaaehtoinen luopuminen muun muassa sähköstä ja sosiaaliturvasta merkitsee rikkaan pohjoisen ihmisille typeryyttä, mutta amishien perspektiivistä ulkopuolisen maailman silmittömät julmuudet ovat yhtä hämmästyttäviä.
Peter Weirin elokuva ei ota suoraan kantaa kummankaan elämäntavan puolesta, vaan pyrkii osoittamaan sekä kuoreensa käpertyneen lahkolaisuuden suvaitsemattomat piirteet että väkivaltaisen kaupunkimaailman tuhoisat vaikutukset.
Vetäytyneen ihmisjoukon vapaaehtoinen luopuminen muun muassa sähköstä ja sosiaaliturvasta merkitsee rikkaan pohjoisen ihmisille typeryyttä, mutta amishien perspektiivistä ulkopuolisen maailman silmittömät julmuudet ovat yhtä hämmästyttäviä.
Rauhaa rakastavien ihmisten ympärillä korruptoituneiden virkamiesten ja riuskan etsivän vaivaton suhtautuminen väkivaltaan on jo itsessään arvio länsimaisesta itsetuhon vietistä.
Tigerland (2000)
Ohjaus: Joel Schumacher
★★★★☆
Tigerlandin (2000) tekijöiden päätä ei ainakaan huimaa, vaikka filmin taustalla kummittelee Stanley Kubrickin Vietnam-elokuva Full Metal Jacket (1987). Myös tässä kyse on sotaan matkaavien tulokkaiden viimeisistä viikoista koulutusleirillä ennen varsinaisia taisteluja viidakon kätköissä. Nuorista pojista koulitaan raavaita miehiä ja yksilöistä kitketään omapäiset ajattelijat. Elokuvan nimi viittaa Louisianan suoalueeseen, jossa leirin opit testataan käytännön olosuhteissa.
Voi vain arvuutella miksei poikkeavaa sotateosta aikanaan tuotu Suomessa elokuvateattereihin laisinkaan, mutta onneksi alleviivaamaton teos löysi jakelukanavan edes television puolelta.
Ohjauksesta vastaava Joel Schumacher on Hollywoodin menestyneitä ammattilaisia, joka työstää niskuroimatta tuottajien hänen eteensä kantamat käsikirjoitukset valmiiksi tuotteiksi. Vähääkään välittämättä niiden tasosta Schumacherin nimen alta löytyykin enimmäkseen persoonattomia tilaustöitä, joiden joukossa Rankka päiväkin (1993) voi vaikuttaa satunnaiselta onnenpotkulta.
Tigerland osoittautuu kuitenkin lisätodisteeksi ohjaajan lahjakkuudesta käsitellä yhteiskuntakriittistä materiaalia. Sopeutumattoman kovanaaman näkökulmaan asettautuva elokuva luotaa tarkasti poikkeavuuden itsestään ruoskivaa järjestelmää, jossa sokea totteleminen ja nöyrä alistuminen taotaan hämmentyneiden kansakunnan toivojen ohjenuoraksi.
Vaikka teoksen kontekstina on 1970-luvun alku ja Vietnamin sota, puhuttelee sisältö historiallista kehystään laajempana sodanvastaisena julistuksena. Kuolemaa kylvävä systeemi välittää aina vain omista laskennallisista tarpeistaan humaaneista arvoista piittaamatta.
Tigerlandin päähenkilö Roland Bozz on nuori kapinallinen, mutta synnynnäinen johtajahahmo, jonka kohtalossa tiivistyy sodankäynnin turhuus ja järjestelmän traagisuus. Irlantilaisen Colin Farrellin viileys ei ole koskaan ollut osuvampaa.
Voi vain arvuutella miksei poikkeavaa sotateosta aikanaan tuotu Suomessa elokuvateattereihin laisinkaan, mutta onneksi alleviivaamaton teos löysi jakelukanavan edes television puolelta.
Ohjauksesta vastaava Joel Schumacher on Hollywoodin menestyneitä ammattilaisia, joka työstää niskuroimatta tuottajien hänen eteensä kantamat käsikirjoitukset valmiiksi tuotteiksi. Vähääkään välittämättä niiden tasosta Schumacherin nimen alta löytyykin enimmäkseen persoonattomia tilaustöitä, joiden joukossa Rankka päiväkin (1993) voi vaikuttaa satunnaiselta onnenpotkulta.
Tigerland osoittautuu kuitenkin lisätodisteeksi ohjaajan lahjakkuudesta käsitellä yhteiskuntakriittistä materiaalia. Sopeutumattoman kovanaaman näkökulmaan asettautuva elokuva luotaa tarkasti poikkeavuuden itsestään ruoskivaa järjestelmää, jossa sokea totteleminen ja nöyrä alistuminen taotaan hämmentyneiden kansakunnan toivojen ohjenuoraksi.
Vaikka teoksen kontekstina on 1970-luvun alku ja Vietnamin sota, puhuttelee sisältö historiallista kehystään laajempana sodanvastaisena julistuksena. Kuolemaa kylvävä systeemi välittää aina vain omista laskennallisista tarpeistaan humaaneista arvoista piittaamatta.
Tigerlandin päähenkilö Roland Bozz on nuori kapinallinen, mutta synnynnäinen johtajahahmo, jonka kohtalossa tiivistyy sodankäynnin turhuus ja järjestelmän traagisuus. Irlantilaisen Colin Farrellin viileys ei ole koskaan ollut osuvampaa.
There Will Be Blood (2007)
Ohjaus: Paul Thomas Anderson
★★★☆☆
Berliinin elokuvajuhlilla vastikään palkittu Paul Thomas Anderson johtaa Coenin veljesten kanssa uutta amerikkalaiselokuvaa, jolle tyypillinen näsäviisaus ei vaivaa hänen ilkikurista tuotantoaan. Ohjaajan uutuus perustuu löyhästi Upton Sinclairin 1920-luvulla kirjoittamaan öljyromaaniin.
Luonnonlahjakkuutena Anderson voisi työstää elokuvan aiheesta kuin aiheesta ja jälki olisi silti siedettävää. Tämän opimme viimeistään Adam Sandlerin tähdittämässä komediassa Punch-Drunk Love - rakkauden värit (2003). Hänen viides ohjaustyönsä on monin tavoin ambivalentti elokuva, jonka lopullisen arvon määrittelyyn saatetaan tarvita hieman ajallista etäisyyttä.
Anderson on jo aikaisemmissa teoksissaan tehnyt tiliä lähimenneisyyden virheistä,Boogie Nights (1997) Reaganin valtakautta edeltäneestä vapaan seksin aikakaudesta ja Magnolia (1999) vuosikymmenensä arvotyhjiön syistä ja seurauksista.
Nyt hän matkaa vielä kauemmas, käynnistäen tarinansa 1800-luvun lopulta päätyen suurta pörssiromahdusta edeltäviin vuosiin 1920-luvun toiselle puoliskolle. Siitä huolimatta hän liikkuu myös nykypäivän ongelmien ydinalueella. Aineellista hyvinvointia ja yhteiskunnan kahleista riippumatonta asemaa tavoittelevat roolihenkilöt nielevät hänen teoksissaan itse keittämiään myrkkyjä, koska he itsekkäinä kuvittelevat olevansa oman onnensa seppiä.
Andersonin hahmot tekevät pahoja asioita; he jättävät, riistävät, hyväksikäyttävät tai jopa murhaavat, mutta siltikään heidän valintojaan ei moralisoida. Ohjaajan pessimismissä ei ole silti aina tilaa humanismille, kun katkeruus ja viha nousevat pintaan ja purkautuvat inhottavilla tavoilla.
Kaikki myyvät itsensä
There Will Be Blood (2007) on suurieleinen ja monumentinomainen tragedia, ehkä liiankin alleviivatusti. Se alkaa lähes repliikittömällä neljännestunnilla, vangitsevalla jaksolla kiviseen maahan kaivautuvasta miehestä, joka etsii kultaa henkensä kaupalla. Ennen kuin kuvaan on rajattu ainuttakaan roolihenkilöä, tietää katsoja heille käyvän huonosti.
Sitten Anderson loikkaa 1900-luvun alkuun ja käynnistää elokuvan varsinaisen juonen teollisen kapitalismin etenemisestä valtavat öljyvarannot sisältävässä Kalifornian osavaltiossa. Teoksen päähenkilö on orpopoikaa kasvattava öljymies, joka vannoo tekevänsä kaiken työn itse ja jonka sanaan seudun epäröivät ihmiset voivat luottaa. Öljytornit kohoavat kuivaan maastoon, työmaan lähelle nikkaroidaan nuoren pastorin johtama kirkko, ja musta kulta alkaa vaatia veronsa.
Joissakin arvioissa teosta on kritisoitu markkinatalouden vaiheiden puutteellisesta erittelystä, toisissa taas on syytetty seurakunnan jäseniä huumaavan pastorin hahmon jäämisestä tarinan jalkoihin. Elokuvaa analysoidessa tulee kuitenkin muistaa, että ohjaajan työstämä ja aiheista kiteytyvä teema on ihmistä riivaava ahneus. Juonen palaset ja ihmiset ovat loogisesti alisteisia tälle kokoavalle näkemykselle. Yksi roolihenkilöistä myy sielunsa, toinen arvonsa ja kolmas elää valheilla.
Tämän sisäistettyään on helpompi ymmärtää erakoituva öljy-yrittäjä ja valheellinen profeetta saman taudin saaviksi potilaiksi, jotka ovat valmiita kumartamaan väärää Jumalaa taloudellisen hyödyn alttarilla. Teoksen avainkohtauksissa kapitalismi ja uskonto ottavat mittaa toisistaan, kummankin aatteen edustajien kuvitellessa itsensä voittajiksi.
Amerikkalaisuuden keskeisiin voimiin kohdistuva kritiikki on näissä episodeissa huomattavan kärjekästä.
Suuret esikuvat
Demonisoituvasta suurmiehestä rakennettu muotokuva, hänen henkilökohtainen rappionsa ja markkinatalouden mekaniikan aihe rinnastavat elokuvan lukemattomiin teoksiin, mutta klassikoista Citizen Kane (1941) ja Jättiläinen (1956) kummittelevat ikävästi taustalla. Komeat puitteet, dynaaminen visuaalinen kieli ja väkevä teema ovat vahvuuksia, mutta varsinainen omaperäisyys Paul Thomas Andersonin teoksesta puuttuu. Kuinka häiritsevää tämä on, riippuu pitkälti katsojan mielentilasta.
Neljälle vuosikymmenelle ulottuva draaman kaari huipentuu Xanadun kaltaisessa linnakkeessa, jonne vauras öljymies on vetäytynyt Charles Foster Kanen tavoin, rakkauden ja laupeuden hylänneenä. Jakson on tarkoitus olla kaiken nähdyn voimallinen summa, mutta episodi jättääkin hämmentyneeksi, sillä tapahtumia johdattaa yhtä paljon ennalta määräytyvyys kuin henkilöistä leimahtava epätoivo. Ympyrä sulkeutuu, mutta perusteluketjussa ammottaa aukko.
Paul Thomas Anderson ja Coenin veljekset ovat sukulaissieluja, koska heidän eilistä Amerikkaa peilaavissa tilityksissään ahneilla on aina saastainen loppu.
Luonnonlahjakkuutena Anderson voisi työstää elokuvan aiheesta kuin aiheesta ja jälki olisi silti siedettävää. Tämän opimme viimeistään Adam Sandlerin tähdittämässä komediassa Punch-Drunk Love - rakkauden värit (2003). Hänen viides ohjaustyönsä on monin tavoin ambivalentti elokuva, jonka lopullisen arvon määrittelyyn saatetaan tarvita hieman ajallista etäisyyttä.
Anderson on jo aikaisemmissa teoksissaan tehnyt tiliä lähimenneisyyden virheistä,Boogie Nights (1997) Reaganin valtakautta edeltäneestä vapaan seksin aikakaudesta ja Magnolia (1999) vuosikymmenensä arvotyhjiön syistä ja seurauksista.
Nyt hän matkaa vielä kauemmas, käynnistäen tarinansa 1800-luvun lopulta päätyen suurta pörssiromahdusta edeltäviin vuosiin 1920-luvun toiselle puoliskolle. Siitä huolimatta hän liikkuu myös nykypäivän ongelmien ydinalueella. Aineellista hyvinvointia ja yhteiskunnan kahleista riippumatonta asemaa tavoittelevat roolihenkilöt nielevät hänen teoksissaan itse keittämiään myrkkyjä, koska he itsekkäinä kuvittelevat olevansa oman onnensa seppiä.
Andersonin hahmot tekevät pahoja asioita; he jättävät, riistävät, hyväksikäyttävät tai jopa murhaavat, mutta siltikään heidän valintojaan ei moralisoida. Ohjaajan pessimismissä ei ole silti aina tilaa humanismille, kun katkeruus ja viha nousevat pintaan ja purkautuvat inhottavilla tavoilla.
Kaikki myyvät itsensä
There Will Be Blood (2007) on suurieleinen ja monumentinomainen tragedia, ehkä liiankin alleviivatusti. Se alkaa lähes repliikittömällä neljännestunnilla, vangitsevalla jaksolla kiviseen maahan kaivautuvasta miehestä, joka etsii kultaa henkensä kaupalla. Ennen kuin kuvaan on rajattu ainuttakaan roolihenkilöä, tietää katsoja heille käyvän huonosti.
Sitten Anderson loikkaa 1900-luvun alkuun ja käynnistää elokuvan varsinaisen juonen teollisen kapitalismin etenemisestä valtavat öljyvarannot sisältävässä Kalifornian osavaltiossa. Teoksen päähenkilö on orpopoikaa kasvattava öljymies, joka vannoo tekevänsä kaiken työn itse ja jonka sanaan seudun epäröivät ihmiset voivat luottaa. Öljytornit kohoavat kuivaan maastoon, työmaan lähelle nikkaroidaan nuoren pastorin johtama kirkko, ja musta kulta alkaa vaatia veronsa.
Joissakin arvioissa teosta on kritisoitu markkinatalouden vaiheiden puutteellisesta erittelystä, toisissa taas on syytetty seurakunnan jäseniä huumaavan pastorin hahmon jäämisestä tarinan jalkoihin. Elokuvaa analysoidessa tulee kuitenkin muistaa, että ohjaajan työstämä ja aiheista kiteytyvä teema on ihmistä riivaava ahneus. Juonen palaset ja ihmiset ovat loogisesti alisteisia tälle kokoavalle näkemykselle. Yksi roolihenkilöistä myy sielunsa, toinen arvonsa ja kolmas elää valheilla.
Tämän sisäistettyään on helpompi ymmärtää erakoituva öljy-yrittäjä ja valheellinen profeetta saman taudin saaviksi potilaiksi, jotka ovat valmiita kumartamaan väärää Jumalaa taloudellisen hyödyn alttarilla. Teoksen avainkohtauksissa kapitalismi ja uskonto ottavat mittaa toisistaan, kummankin aatteen edustajien kuvitellessa itsensä voittajiksi.
Amerikkalaisuuden keskeisiin voimiin kohdistuva kritiikki on näissä episodeissa huomattavan kärjekästä.
Suuret esikuvat
Demonisoituvasta suurmiehestä rakennettu muotokuva, hänen henkilökohtainen rappionsa ja markkinatalouden mekaniikan aihe rinnastavat elokuvan lukemattomiin teoksiin, mutta klassikoista Citizen Kane (1941) ja Jättiläinen (1956) kummittelevat ikävästi taustalla. Komeat puitteet, dynaaminen visuaalinen kieli ja väkevä teema ovat vahvuuksia, mutta varsinainen omaperäisyys Paul Thomas Andersonin teoksesta puuttuu. Kuinka häiritsevää tämä on, riippuu pitkälti katsojan mielentilasta.
Neljälle vuosikymmenelle ulottuva draaman kaari huipentuu Xanadun kaltaisessa linnakkeessa, jonne vauras öljymies on vetäytynyt Charles Foster Kanen tavoin, rakkauden ja laupeuden hylänneenä. Jakson on tarkoitus olla kaiken nähdyn voimallinen summa, mutta episodi jättääkin hämmentyneeksi, sillä tapahtumia johdattaa yhtä paljon ennalta määräytyvyys kuin henkilöistä leimahtava epätoivo. Ympyrä sulkeutuu, mutta perusteluketjussa ammottaa aukko.
Paul Thomas Anderson ja Coenin veljekset ovat sukulaissieluja, koska heidän eilistä Amerikkaa peilaavissa tilityksissään ahneilla on aina saastainen loppu.
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
Thelma ja Louise (1991)
Ohjaus: Ridley Scott
★☆☆☆☆
Ridley Scott ei ole valmistanut yhtään erinomaista elokuvaa Blade Runnerin (1982) jälkeen. Lähimpänä siedettävää on turhat hurskastelut unohtava Gladiaattori (2000), jossa sorrettu soturi kääntyy kiusaajiaan vastaan.
Thelma ja Louise (1991) on feministisen liikkeen ja populaarikulttuurin palvoma trendiohjaus, jossa roistomaisten miesten sylkykupeikseen alistamat naiset ottavat pyörät alleen. Viikonloppureissu vuorille saa tunkeilevan törkimyksen päällekarkausyrityksestä kohtalokkaan käänteen, jonka määränpäässä siintää kalliomaisemien kivinen kuilu.
Naisenergian lähtölaukauksena pidetty ohjaustyö on täsmälleen niin vastenmielinen kuin sen omankäden oikeutta täysin palkein julistavista päähenkilöistäkin voi päätellä. Karkulaisista edellinen on aviomiehensä väheksymä kotivaimo ja jälkimmäinen poikaystävänsä asettumista odottava räväkkä tarjoilija.
W. (2008)
Ohjaus: Oliver Stone
★★☆☆☆
Kahdeksan vuotta Yhdysvaltojen presidenttinä istunut George W. Bush jättää jälkeensä useissa sisä- ja ulkopoliittisissa ongelmissa viruvan valtion, jonka käytännön velvoitteet monella suunnalla sitovat hänen muutosta toistaneen seuraajansakin käsiä vielä pitkälle tulevaisuuteen.
Kuvaavasti Bushin valtakausi alkoi Floridan hylättyjen äänestyslippujen skandaalilla ja huipentui irakilaisen toimittajan häntä kohti paiskoman kenkäparin kohuun.
Kolme epäonnistunutta sotaa mustaavat presidentin perintöä todennäköisesti paljon pidempään kuin hänen kannattajansa muistavat korostaa isänmaallisen tehtävän vaikeusastetta niissä olosuhteissa, joissa hän joutui valitsemaan politiikkansa ensimmäisen virkavuotensa syksyllä 2001.
Mustan syyskuun vaiheista populistinen dokumentaristi Michael Moore teki häväistyselokuvansa Fahrenheit 9/11 (2004), jonka pääosassa tahtomattaan esiintyi kiero poliitikko, suurteollisuuden lobbaaja ja edesvastuuton juntti George W. Bush.
Epäkiitollinen hetki
Edelliseen verrattuna Oliver Stonen fiktiivinen satiiri on selvästi maltillisempi elokuva. Siinä rikollisen presidentin sijasta toikkaroi suuren isän varjosta ponnistava poika, harkintakyvytön juoppotohelo ja jämpti kansanmies.
Näkökulman vaihdosta selittää istuvan presidentin valtakauden päättyminen, joka ei tule monen mielestä liian pian.
W. (2008) on kuitenkin valmistettu sillä tavalla epäkiitollisella hetkellä, ettei se ehdi enää vasemmistoaallon harjalle kritisoimaan vallassa olevaa eikä toisaalta pääse pienen etäisyyden päästä arvioimaan vallankahvassa ollutta.
Teos etsii punaista lankaa kohteensa henkilöhistoriasta, isän ja pojan suhteesta, vaikka ohjaaja on parhaimmillaan poliittisissa väitteissä ja kärjistyksissä, jotka saavat muotonsa väkevää ja vaihtoehtoista historiaa julistavissa monumenteissa.
Suvun musta lammas
Syyt ja selitykset tulevalle katastrofipresidenttiydelle ovat ohjaajan mukaan löydettävissä päähenkilön nuoruudesta ja varhaisesta aikuisuudesta.
Isänsä nimeä kantavalla pojalla ei ole isukkinsa maltillista järkeä ja toistuvat mokailut vapaalla, koulussa ja työssä ovat tehneet poliittisen perheen kruununprinssistä suvun mustaan lampaan.
Näinä yrityksen ja erehdyksen vaikeina vuosina nuoremmassa Georgessa kehittyy silti lujuutta ja paksunahkaisuutta, jotka osoittautuvat myöhemmin hänen odottamattoman menestyksensä avaimiksi.
Kompleksisten kokonaisuuksien, kuten järjettömän terrorin aiheuttaman kansallisen järkytyksen, edessä presidentin pallo on kuitenkin hukassa ja hän jää avustajajoukkonsa marionetiksi, jolla ei ole itsenäisesti muodostunutta poliittista kuvaa yhtikäs mistään, vain järkähtämätöntä uskoa oman tiensä oikeutukseen.
Hänen ilmiömäiseksi esitellystä ulkomuististakaan ei ole paljon hyötyä, kun se ei ulotu edes vanhemman Georgen Irakiin tekemään sotaretkeen ja sen tarjoamiin opetuksiin.
Voimakastahtoisena miehenä Bush kaatuu niihin rahvaanomaisen cowboyn ominaisuuksiinsa, jotka myös veivät hänet kukkulan kuninkaaksi.
Liian valtava itselleen
Moni Oliver Stonen ohjaustöistä kertoo kiukun ja kunnianhimon piiskaamista räjähdysherkistä ihmisistä, jotka ovat liian valtavia itselleen. Heitä yhdistää kuvitelma omien kykyjen ja voimien rajattomuudesta sekä historian heille antamasta erityisestä tehtävästä.
Ohjaajan tuotannossa W. on siis viimeisin linkki suurmiesten tuhosta kertovassa sarjassa, joka ulottuu Jim Morrisonista Richard Nixoniin ja Aleksanteri SuurestaGeorge Bushiin. Jälkimmäisestä muotoiltu kuva jää kuitenkin ikävystyttävän karikatyyriseksi ja elokuva sitä myötä vailla aatteen paloa tai vimman värähtelyä filmatuksi.
Hirtehisessä tyylissä on se lisäongelma, että vastuu poliittisista virheistä siirtyy presidenttiä pyörittävälle avustajien armeijalle. Bush ei tee yhtään päätöstä pahuuttaan tai vastuuttomuuttaan, vaan yksinkertaisuuttaan huonosti informoituna.
Bushin sotien tuhannet tarpeettomat uhrit katsovat tahattoman tomppelin ylimalkaista potrettia raskain mielin ja sydämin. Heidän mielestään Valkoisessa talossa määränneen miehen seuraavaksi osoitteeksi kelpaisi kansainvälinen tuomioistuin tai jokin vielä kuumempi paikka.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)