Ohjaus: Brad Anderson
★★★★☆
Tämän arvostelun alkuun katson viisaimmaksi kirjata varoituksen kaikkein herkimmille katselijoille. Huolella valitsemistaan työtehtävistä tunnettu näyttelijä Christian Bale laihdutti muutoinkin solakkaa vartaloaan yli kaksikymmentä kiloa esittääkseen menneisyytensä riivaamaa sairasta miestä.
Hän pesee pakkomielteisesti käsiään, liimailee painostaan kertovia lappuja kylpyhuoneensa seiniin ja valvoo yöt. Kun sitten tehtaalle ilmaantunut outo työtoveri aiheuttaa karmean onnettomuuden, alkavat miehen huolella luomat hallusinatiiviset kulissit murtua.
The Machinist (2004) on riippumattomia pikkufilmejä valmistaneen Brad Andersonin klaustrofobinen painajainen, joka paneutuu keskushenkilönsä tilaan suoraan tämän pääkopasta käsin. Niinpä kaikki, mitä elokuvassa näytetään, on päähenkilön nyrjähtänyttä todellisuuden kuvaa, johon yleisö pakotetaan sukeltamaan kuin tuntemattomiin vesiin.
Teokselle on helppo löytää sukulaissieluja ainakin Roman Polanskin suunnalta, mutta myös David Cronenbergin fyysiset näyt ovat lähellä Andersonin järkyttävää inhorealismia. Sen antaumuksellinen heittäytyminen arjen likaiseen helvettiin on kuitenkin paljon uskottavampaa kuin esimerkiksi Cronenbergin skitsofreniaa käsittelevässä Spiderissa (2002). Anderson malttaa vihjata alleviivaamatta nääntynyttä kulkuriaan kohdanneesta murheesta.
Kyse on dostojevskilaisesta syyllisyydestä, joka ajaa keskitysleirivangilta näyttävää keskushenkilöä kohti kuilua. Ohjaaja Anderson ei ehkä aivan riittävästi onnistu vakuuttamaan näin julmaksi kehittyneen rankaisumetodin motiivista, mutta hänen harmaankalsea estetiikkansa korvaa sisällön puutteita.
Elokuva on hämmentävä arvoitus ja synkkä analyysi mielen vankeudesta.
The Machinist (2004) on riippumattomia pikkufilmejä valmistaneen Brad Andersonin klaustrofobinen painajainen, joka paneutuu keskushenkilönsä tilaan suoraan tämän pääkopasta käsin. Niinpä kaikki, mitä elokuvassa näytetään, on päähenkilön nyrjähtänyttä todellisuuden kuvaa, johon yleisö pakotetaan sukeltamaan kuin tuntemattomiin vesiin.
Teokselle on helppo löytää sukulaissieluja ainakin Roman Polanskin suunnalta, mutta myös David Cronenbergin fyysiset näyt ovat lähellä Andersonin järkyttävää inhorealismia. Sen antaumuksellinen heittäytyminen arjen likaiseen helvettiin on kuitenkin paljon uskottavampaa kuin esimerkiksi Cronenbergin skitsofreniaa käsittelevässä Spiderissa (2002). Anderson malttaa vihjata alleviivaamatta nääntynyttä kulkuriaan kohdanneesta murheesta.
Kyse on dostojevskilaisesta syyllisyydestä, joka ajaa keskitysleirivangilta näyttävää keskushenkilöä kohti kuilua. Ohjaaja Anderson ei ehkä aivan riittävästi onnistu vakuuttamaan näin julmaksi kehittyneen rankaisumetodin motiivista, mutta hänen harmaankalsea estetiikkansa korvaa sisällön puutteita.
Elokuva on hämmentävä arvoitus ja synkkä analyysi mielen vankeudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti