Rautakaupunki (2013)

Ohjaus: Scott Cooper

★★☆☆☆

Amerikkalaisen yhteiskuntajärjestelmän nurjempaa puolta on käännetty esiin useissa viime vuosina ilmestyneissä laatuelokuvissa, joista tässä yhteydessä voi mainita Debra Granikin esikoisteoksen Winter´s Bone (2010), William Friedkinin Killer Joen (2011) ja Lee Danielsin The Paperboyn (2012). Niitä yhdistää Scott Cooperin toiseen elokuvaan osavaltiokeskustojen sykkeestä syrjäinen pikkukaupunkimiljöö, väkevä atmosfääri sekä kysymys selviytymisestä ja syyllisyydestä.

Valitettavasti edellä mainittuihin teoksiin verrattuna Rautakaupunki (2013) edustaa selvästi kliseisemmin ja yksilökeskeisemmin muotoiltua pohjalle putoamisen kuvausta, vaikka kurjistuvan teräsyhteisön rappiosta riittäisi yhteiskunnallistakin kommentoitavaa, kun teolliset työpaikat sulkevat ovensa pakottaen kouluttamattomat duunarit kortistoihin ja kapakoihin laskemaan petettyjä lupauksia.

Sikäli tämä ei ole yllätys, että ohjaaja Cooper ajautui vähän vastaaviin ongelmiin jo juopon kantrilaulajan viemäriin valuvista unelmista kertovassa esikoiselokuvassaan Crazy Heart (2009), vaikka Jeff Bdidges nappasikin sen pääroolista uransa ensimmäisen Oscarin. Nyt rentturomanttinen americana on vaihtunut kohtalonomaisempiin kuviin kaiken pian menettävistä sijaiskärsijöistä.

Kuorma katkeroittavaa väkivaltaa

Klassisen veljestarinan muottiin valellussa elokuvassa vanhempi Russell (Christian Bale) on miehistä vastuullisempi, sairaan isänsä jäljissä paikallisella tehtaalla elantoa itselleen ja tulevalle vaimolleen ahkeroiva työmyyrä, joka katsoo nuoremman, peliongelmaisen ja velkoja tehneen Rodneyn (Casey Affleck) perään huolestuneena.

Yksi väärä liike riittää kääntämään asetelman päälaelleen. Kun Russell palaa myöhemmin vankilasta ja Rodney sodasta, kumpikin ymmärtää tulevaisuuden suunnitelmien muuttuneen ratkaisevasti. Perheen perustaminen tai kotiin sopeutuminen ei käykään nyt helposti, mutta arkisten huolien päälle henkilöitten kannettavaksi kaadetaan vielä kuorma katkeroittavaa väkivaltaa.

Kun paikallisen seriffin (Forest Whitaker) johtama virkavalta paljastuu pelkuruuttaan ja kykenemättömyyttään esteelliseksi naaraamaan toisen veljeksen katoamisesta vastaavia tuomarin eteen, sukulaismiehet jäävät yksin katsomaan paholaista silmiin.

Tilien tasaamista

Kurkkua kuristavan tarinan ihmishirviöksi täsmentyy Appalakeilla lain käden ulottumattomissa huumekauppaa ja tappelurinkiä pyörittävän rikollisjengin julma pomo (Woody Harrelson), joka halveksuu heikompiaan. Hahmon päällekäypyydessä jutun juonikin lukkiutuu harmittavasti pelkäksi väärintekijän ja kaltoinkohdellun väliseksi tilien tasaamiseksi, eivätkä Cooperin sinänsä jylhästi loihtimat tummat tunnelmat tai pätevät näyttelijätkään jaksa kannatella suoraviivaista sisältöä yhtään sen syvällisemmäksi mitä käy ilmi henkilöstä, jolla ei ole enää hävittävää.

Kuoleva terästehdas sitä ympäröivine kylmänkalseine kiskoineen, pölyisine teineen ja taivaaseen kurottautuvine metsineen tarjoaa toki symbolisen kulissin kamppailuun oikeudesta, jonka kohtuus on kyseenalainen.