★★☆☆☆
Studio Ghibli on japanilaisen animaation keihäänkärki ja erityisesti alan legendan Hayao Miyazakin tuotanto on herättänyt maailmalla suurta ihmetystä ja ihastusta.
Myös Suomessa Naapurini Totoro (1988), Henkien kätkemä (2001) ja Liikkuva linna(2004) nauttivat uskollisen kannattajajoukon vankkumatonta suosiota.
Maallikon silmin ne vaikuttavat virkistävän moniulotteisilta sekä visuaaliselta kekseliäisyydeltään että henkilöhahmojensa luonteenpiirteiltään. Yksinkertaistettuna voi todeta japanilaisen animaation välttelevän amerikkalaisen ja erityisesti Disney-yhtiön piirroselokuvan hyvän ja pahan selkeää erottelua.
Ehkä tästä syystä nimenomaan parikympin molemmin puolin olevat nuoret ovat löytäneet Studio Ghiblin tuotannon, joka käsittelee usein rikkaalla mielikuvituksella kasvamisen ja rohkaistumisen teemoja.
Goro Miyazakilla ei ole varmastikaan ollut helppo tehtävä lähteä valmistamaan ensimmäistä elokuvaansa isänsä maine tietäen ja tuntien. Toisaalta otollisempaa ponnistuspohjaa on vaikea kuvitella, kun käytössä ovat arvostetun yhtiön kaikki voimavarat.
Minusta vaikuttaa siltä, ettei Maameren tarinat (2006) ole löytänyt omaa tunnistettavaa ääntä ja tihenevää tarinan kaarta. Juoni pohjaa Ursula K. Le Guinin romaanisarjaan, josta Miyazaki muokkaa perin puhdittoman kertomuksen riivatusta prinssistä, tätä kaitsevasta velhosta ja heidän tielleen asettuvista pahoista voimista.
Filmi käyttää yli puolet kestostaan tämän maailman ominaispiirteiden hahmottamiseen, mikä ei olisi huono asia, mikäli jutun ydin pysyisi alati selkeänä.
Kyse on kuolemattomuuden tavoittelusta, saatujen voimien vastuullisesta käytöstä, omien heikkouksien tunnustamisesta ja lopulta väistämättömän iltaruskon hyväksymisestä. Etenkin länsimaisen viihteen vieroksuma aihepiiri jämähtää kuitenkin tyhjäkäyntiin, jota runollisia ulottuvuuksia toisinaan tavoittelevat kohtaukset hetkittäin energisoivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti