torstai 30. tammikuuta 2014

Maalaukseen kadonnut nainen (2007)

Ohjaus: Laurent de Bartillat
★★☆☆☆
Vaikka teatteria ja kirjallisuutta pidetään eniten elokuvaan vaikuttaneina taidemuotoina, on myös maalaustaide ollut tärkeä osa elokuvakulttuuria ja sen kehitystä aina Lumieren veljeksistä lähtien, ehkä huimimmillaan Luis Buñuelin ja Salvador Dalin surrealistisissa kokeiluissa.
Siinä missä André Bazin ennusti elokuvan vapauttavan maalaustaiteen esittävyyden vaatimuksesta, katsoi Sergei Eisenstein elokuvan olevan maalaustaiteen nykyvaihe. Ohjaaja Peter Greenaway puolestaan määrittelee itsensä maalariksi, joka työskentelee elokuvan keinoin.

Useimmiten maalaustaide on kuitenkin elokuvissa tutkimuskohteena. Erityisen otollisia ovat taiteilijat ja työt, joiden vaiheista edes tutkijat eivät ole päässeet täyteen yhteisymmärrykseen, sillä faktoilla on taipumus kahlita elävää tulkintaa.Peter Webberin Tyttö ja helmikorvakoru (2003) sävyttää ilmaisunsa Johannes Vermeerin maalauksia mukailevaksi esittäessään hypoteesin turbaanipäisen tytön arvoituksesta.

Maalaukseen kadonnut nainen (2007) lähtee samankaltaisesta olettamuksesta, että maalaukset, tässä tapauksessa Jean-Antoine Watteaun, kätkevät alleen salatun rakkaustarinan. Sen päähenkilö on taidehistoriaa opiskeleva nainen, joka päättötyöhönsä uppoutuessaan ja totuutta etsiessään sulkee silmänsä muulta maailmalta. Mitä lähemmäs hän pääsee haluamaansa, sitä pakkomielteisemmiltä hänen toimensa näyttäytyvät.

Ranskalainen esikoisohjaaja Laurent de Bartillat muotoilee päähenkilöstään muunnelman amerikkalaisten poliisielokuvien kylmäkiskoisista dekkareista, jotka hyvinvointinsa vaarantaen kulkevat kohtalonsa määräämää polkua esimiestensä estelyistä piittaamatta.

Akateemisena kulttuurielokuvana se korostaa taiteen ja tutkimuksen vuoksi tehtävien uhrausten välttämättömyyttä.

Voisi luulla, että hädin tuskin teatterielokuvan mitat kestoltaan täyttävänä siinä olisi tiukaksi puristettua ja mielekkäästi muotoiltua asiaa juuri raamiensa verran, mutta ajatus ikävä kyllä vuotaa. Päähenkilön solmima hatara suhde kuuromykkään miimikkoon jää yhtä pinnalliseksi ja romantiikaltaan täyttymättömäksi kuin maalarin ja muusankin rakkaus, mutta entä sitten?

Kovin vaikuttaa pinnistetyltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti