torstai 30. tammikuuta 2014

Luokka (2008)

Ohjaus: Laurent Cantet
★★★★☆
Kansallisten rajojen vähenevä merkitys ja monikulttuurisuuden jatkuva kasvu kaikkialla johtavat meillä Suomessakin tarpeellisiin asenteellisiin muutoksiin, vaikka tahdomme ajatella itseämme jo länsimaisen suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisuuden kehtona. Todellisuus on kuitenkin jotakin muuta kuin omahyväiset kuvitelmat, sillä vanhat ennakkoluulot meikäläisten puhtaudesta ja teikäläisten vaarallisuudesta tulevat yhä esiin yllättävissäkin tilanteissa.

Uudet ihmiset ja tuotteet merkitsevät uusia asioita, mutta ellei tätä hyväksy, ongelmia syntyy takuulla riesaksi asti. Valveutuneiden valtioiden tulisikin pitää huolta siitä, ettei esimerkiksi opetuksellisiin tehtäviin tulisi valikoiduksi henkilöitä, jotka leimaavat joitakin etnisiä ryhmittymiä omia epämääräisiä joukkojaan huonommiksi.

Demokraattisissa vaaleissa käy silti toisinaan niin, että demonisoimalla jotkin ihmisryhmät syntipukeiksi vastoinkäymisistä joku hyväkäs onnistuu ratsastamaan hirmuisiin tuloksiin tarjoamalla kanavan laiminlyötyjen katkeruudelle. Nuoremmat sukupolvet ovat sentään varttuneet vuorovaikutteisemmassa maailmassa kuin Pohjolan eristyksessä kasvaneet suuret ikäluokat, joiden asennevammojen murtamisessa on myös kovimmat haasteensa tulevinakin vuosina.

Ajaton ja ajallaan

Monikulttuurisuus ulottuu Ranskassa muuallekin kuin muutamaan kasvukeskukseen maan siirtomaaherruuden perintönä, mutta ghettoistumisen vaarat heijastuvat laajalle yhteiskuntaan esimerkiksi katujen levottomuuksina ja koululaitosten ongelmina. Me suomalaiset emme siis vielä katso Cannesissa Kultaisella palmulla palkittua teosta aivan samanlaisesta näkymästä kuin ranskalaiset tekevät, mutta sen yleistä avartavuutta ei kukaan voi silti kiistää.

Luokkaa (2008) lähestyy paitsi ajassaan kiinni olevana kommenttina kulttuurien yhteiselosta ja ajattomana kuvauksena kasvamisen ja kasvattamisen vaikeudesta myös eräänlaisena rinnakkais- tai jatko-osana Nicolas Philibertindokumenttielokuvaan Nytpä tahdon olla mä (2002). Jälkimmäinen kertoo Saint Etienne Sur Ussonin alakoulutenavien varttumisesta ranskalaisessa kyläkoulussa, nyt ensi-iltansa saava fiktiivinen teos puolestaan pariisilaisen yläasteluokan yhdestä lukukaudesta. Laurent Cantet’n tyyli on kuitenkin niin lähellä dokumentaarista ilmaisua, että oppilaat tai ainakin osa heistä voisi hyvin olla puolenkymmentä vuotta vanhempia versioita Sur Ussonin pikkuisista.

Luokan autenttisuutta lisää myös se, että opettaja François Bégaudeau esittää teoksessa itseään ja se perustuu hänen kirjaansa.

Yhteinen matka

Ensisilmäys pulisevaan kouluhuoneeseen ja sen etnisesti kirjavaan oppilaskuntaan sekä heidän ymmärtäväiseen mutta vaativaan opettajaansa ei vielä kerro, kuinka oivaltavasta teoksesta on kysymys. Oppituntien arjesta kertoessaan se avaa näkymiä, joita ei tietyn maan syntyperäisenä kansalaisena ja etniseen enemmistöön kuuluvana tule helposti ajatelleeksikaan.

Miksi opettaja käyttää aina esimerkeissään valkoisia nimiä, kuten Bill, ihmettelee yksi äänekkäästi teoksen alussa. Kuulostaa pikkujutulta, mutta onko se sitä, kun systeemi toistaa samaa jokaisella tunnilla jokaisena päivänä? Niinpä tunti keskeytyy yleiseen hälinään ja kullanarvoista opetusaikaa valuu hiekkaan sekä haasteita kaipaavien välkkyjen että henkilökohtaisempaa ohjausta tarvitsevien oppilaiden harmiksi. Teos on täynnä pohdintaan haastavia älyllisiä huomioita.

Ohjaaja korostaa oppimisen olevan kasvattajan ja kasvatettavien yhteinen projekti, vaikka vastuu aina onkin iältään ja kokemukseltaan vanhemmalla. Opettajan ei tulisi koskaan ylittää juridisia ja moraalisia valtuuksiaan, mutta aina se ei ole helppoa. Joskus väkisinkin vihastuu oppilaiden röyhkeydelle, jolla ei ole mitään rajaa.

Pariisilaisluokan kasvattaja ei nosta kättään oppilaitaan vastaan mutta käyttää harkitsematonta kieltä ja aiheuttaa melkein mellakan, jonka seurauksena häirikköpojan tulevaisuus vaarantuu ikävällä tavalla. Syyttelemättä tai vapauttamatta ketään elokuva osoittaa ongelmien herkkyyden ja oikeiden ratkaisujen tekemisen vaikeuden. Kriittinen näkökulma ulottuu tasapuolisesti opettajiin ja oppilaisiin sekä heidän vanhempiinsa.

Tuntuu uskomattomalta, ettei katkonaista puhetta, katuslangia ja harhailevia katseita sisältävä Luokka ole dokumenttielokuva vaan näytelty kokonaisuus. Nuoriso ja kevyt tallennuskalusto kohtaavat raikkaalla tavalla, jossa edellisten ”ammattitaidottomuus” kääntyy elokuvantekijöiden voitoksi.

Toisinaan Cannesissa erehdytään palkitsemaan poliittisesti tarkoituksenmukaisia teoksia, joiden julistukset vanhenevat nopeasti. Luokka kestää aikaa niin kauan, kun nuoriksi kasvavissa lapsissa heijastuvat yhteiskunnan yleiset ristiriidat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti