Ohjaus: Marc Forster
★★☆☆☆
Nykyisin on muodikasta olla kyynikko ja väittää, että jokaisen aikuisyleisölle suunnatun laatuelokuvan taustalla on takuuvarmasti jokin kirjallinen merkkiteos ja tehdä tästä johtopäätöksiä ”oikean” elokuvan rappiosta. Vanhemman polven elokuvaharrastajat muistelevatkin mielellään puolen vuosisadan takaisia aikoja, kun elokuva oli vielä taiteenlajina nuori ja ilmaisumahdollisuuksiltaan tuntematon.
Tuolloin vaihtelevantasoisia villejä ideoita oli varmasti enemmän monestakin syystä, mutta se mitä Suomessa valkokankailla nykyään nähdään ei ole missään tapauksessa koko totuus.
Julkaisukanavien muutoksille sokeille harrastajille nopea silmäily valkokankaiden tarjontaan synnyttää helposti vääriä päätelmiä, vaikka palkituista elokuvista ainakinMenetetty maa (2007), There Will Be Blood (2007), Perhonen lasikuvussa (2007) ja Väärentäjä (2007) työstävät tunnustettuja romaaneja tai muistelmia. Joukkoon mahtuu yhä 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää -teoksen (2007) ja Orkesterin vierailun(2007) kaltaisia helmiä, jotka perustuvat mukamas oikeaoppisesti originellien tarinaluonnosten kehitellyihin versioihin.
Alkuperästä riipumatta lupaavat ideat jalostuvat hedelmällisiksi kokonaisuuksiksi luovassa prosessissa, jossa rohkeasti kaadetaan ikoneja ja vältellään kaupallisia kompromisseja. Kannattaa nimittäin muistaa, etteivät klassikkoromaanit varsinkaan ole mitään autuaaksi tekeviä laitoksia, elleivät niiden kuvittajat ymmärrä taiteenlajien eroavaisuuksia. Gabriel García Márquezia sovittava hengetön Rakkautta koleran aikaan (2007) palvelee varoittavana esimerkkinä tästä.
Sovitus tuoreesta menestysromaanista
Leijapoika (2007) perustuu Afganistanissa lapsuusvuotensa asuneen Khalid Hosseinin vuonna 2003 ilmestyneeseen esikoisromaaniin, josta tuli terrorisodan kuumimpina vuosina nopeasti myyntimenestys hänen nykyisessä kotimaassaan Yhdysvalloissa.
1970-luvulta käynnistyvä ja aina nykypäivään ulottuva tarina kertoo kahden afgaanipojan Amirin ja Hassanin kohtaloista, kun neuvostoarmeijan hyökkäys pakottaa ylempään sosiaaliluokkaan kuuluvan Amirin perheen emigoitumaan Pakistanin kautta länteen.
Ennen välttämätöntä pakenemista turvallisempiin olosuhteisiin parhaiden ystävysten lämpimät välit ovat jo koetuksella toveriaan puolustaneelle Hassanille tapahtuneen väkivallanteon seurauksena. Rikosta turvalliselta etäisyydeltä todistaneen Amirin häpeä heikkoudestaan säilyy aikuisuuteen asti, kunnes hänen on viimein vastattava menneisyydestään kuuluviin avunhuutoihin.
Paljon pahoja asioita
Aiheeltaan teos vertautuu helposti tuoreehkoon brittielokuvaan Sovitus (2007), sillä molemmissa roolihenkilöiden lapsuudessaan tekemä tai tekemättä jättämä päätös vaikuttaa usean ihmisen elämään kenenkään suunnittelemattomilla tavoilla. Keskenkasvuina yksilöinä heitä on hankala tuomita teoistaan edes moraalisesti, mutta heidän mieleensä tapahtuma jättää hoitamattomia arpia, joilla on ihmisen psykologiassa yllättävän kauaskantoisia seurauksia.
Leijapoika on kuitenkin Sovitusta selkeämmin ja laveammin tilitys menetetystä lapsuudesta, joka nuorilta varastetaan yhteiskunnallisissa ja henkilökohtaisissa mullistuksissa, joihin heillä itsellään ei ole osaa eikä arpaa. Rohkea palvelijapoika Hassan näyttää selviävän karmaisevista kokemuksistaan sisäänpäinkääntynyttä Amiria paremmin, vaikka hänellä on talebanien hallitsemassa Afganistanissa paljon huonommat elämisen edellytykset kuin Amerikassa kirjailijan uraa luovalla Amirilla.
Merkitsevää onkin sisäinen pelottomuus ja vastuun ottaminen lähimmäisistään, mieluummin edes myöhemmin kuin ei ollenkaan.
Tarinan rönsyt kaipaavat punakynää
Alkuperäisteosta lukemattomankin on helppo huomata, ettei ohjaaja Marc Forster ole malttanut karsia tarpeeksi lähdeteoksen rönsyileviä haaroja. Lopputulokseen on jäänyt sinänsä kiehtovina aiheina irrallisia sivujuonia afgaaniyhteisön hierarkiasta, siirtolaisuuden ongelmista ja Afganistanin vaikeasta yhteiskunnallisesta tilanteesta, jonka monimutkaisista taustoista elokuva varoo kuitenkin visusti ottamasta kantaa.
Ehkä ratkaisevammin Marc Forsterin tunteellinen, laskelmoitua patetiaa sisältävä ohjaustyö eksyy vasta viimeisen kelan aikana laverrellessaan aikuisesta Amirista vihollislinjat läpäisevän vuorisoturin. Sen jälkeen herkistellään vielä urakalla, eikä symbolisesta leijan lennättämisestä tahdo tulla loppua lainkaan.
Tuolloin vaihtelevantasoisia villejä ideoita oli varmasti enemmän monestakin syystä, mutta se mitä Suomessa valkokankailla nykyään nähdään ei ole missään tapauksessa koko totuus.
Julkaisukanavien muutoksille sokeille harrastajille nopea silmäily valkokankaiden tarjontaan synnyttää helposti vääriä päätelmiä, vaikka palkituista elokuvista ainakinMenetetty maa (2007), There Will Be Blood (2007), Perhonen lasikuvussa (2007) ja Väärentäjä (2007) työstävät tunnustettuja romaaneja tai muistelmia. Joukkoon mahtuu yhä 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää -teoksen (2007) ja Orkesterin vierailun(2007) kaltaisia helmiä, jotka perustuvat mukamas oikeaoppisesti originellien tarinaluonnosten kehitellyihin versioihin.
Alkuperästä riipumatta lupaavat ideat jalostuvat hedelmällisiksi kokonaisuuksiksi luovassa prosessissa, jossa rohkeasti kaadetaan ikoneja ja vältellään kaupallisia kompromisseja. Kannattaa nimittäin muistaa, etteivät klassikkoromaanit varsinkaan ole mitään autuaaksi tekeviä laitoksia, elleivät niiden kuvittajat ymmärrä taiteenlajien eroavaisuuksia. Gabriel García Márquezia sovittava hengetön Rakkautta koleran aikaan (2007) palvelee varoittavana esimerkkinä tästä.
Sovitus tuoreesta menestysromaanista
Leijapoika (2007) perustuu Afganistanissa lapsuusvuotensa asuneen Khalid Hosseinin vuonna 2003 ilmestyneeseen esikoisromaaniin, josta tuli terrorisodan kuumimpina vuosina nopeasti myyntimenestys hänen nykyisessä kotimaassaan Yhdysvalloissa.
1970-luvulta käynnistyvä ja aina nykypäivään ulottuva tarina kertoo kahden afgaanipojan Amirin ja Hassanin kohtaloista, kun neuvostoarmeijan hyökkäys pakottaa ylempään sosiaaliluokkaan kuuluvan Amirin perheen emigoitumaan Pakistanin kautta länteen.
Ennen välttämätöntä pakenemista turvallisempiin olosuhteisiin parhaiden ystävysten lämpimät välit ovat jo koetuksella toveriaan puolustaneelle Hassanille tapahtuneen väkivallanteon seurauksena. Rikosta turvalliselta etäisyydeltä todistaneen Amirin häpeä heikkoudestaan säilyy aikuisuuteen asti, kunnes hänen on viimein vastattava menneisyydestään kuuluviin avunhuutoihin.
Paljon pahoja asioita
Aiheeltaan teos vertautuu helposti tuoreehkoon brittielokuvaan Sovitus (2007), sillä molemmissa roolihenkilöiden lapsuudessaan tekemä tai tekemättä jättämä päätös vaikuttaa usean ihmisen elämään kenenkään suunnittelemattomilla tavoilla. Keskenkasvuina yksilöinä heitä on hankala tuomita teoistaan edes moraalisesti, mutta heidän mieleensä tapahtuma jättää hoitamattomia arpia, joilla on ihmisen psykologiassa yllättävän kauaskantoisia seurauksia.
Leijapoika on kuitenkin Sovitusta selkeämmin ja laveammin tilitys menetetystä lapsuudesta, joka nuorilta varastetaan yhteiskunnallisissa ja henkilökohtaisissa mullistuksissa, joihin heillä itsellään ei ole osaa eikä arpaa. Rohkea palvelijapoika Hassan näyttää selviävän karmaisevista kokemuksistaan sisäänpäinkääntynyttä Amiria paremmin, vaikka hänellä on talebanien hallitsemassa Afganistanissa paljon huonommat elämisen edellytykset kuin Amerikassa kirjailijan uraa luovalla Amirilla.
Merkitsevää onkin sisäinen pelottomuus ja vastuun ottaminen lähimmäisistään, mieluummin edes myöhemmin kuin ei ollenkaan.
Tarinan rönsyt kaipaavat punakynää
Alkuperäisteosta lukemattomankin on helppo huomata, ettei ohjaaja Marc Forster ole malttanut karsia tarpeeksi lähdeteoksen rönsyileviä haaroja. Lopputulokseen on jäänyt sinänsä kiehtovina aiheina irrallisia sivujuonia afgaaniyhteisön hierarkiasta, siirtolaisuuden ongelmista ja Afganistanin vaikeasta yhteiskunnallisesta tilanteesta, jonka monimutkaisista taustoista elokuva varoo kuitenkin visusti ottamasta kantaa.
Ehkä ratkaisevammin Marc Forsterin tunteellinen, laskelmoitua patetiaa sisältävä ohjaustyö eksyy vasta viimeisen kelan aikana laverrellessaan aikuisesta Amirista vihollislinjat läpäisevän vuorisoturin. Sen jälkeen herkistellään vielä urakalla, eikä symbolisesta leijan lennättämisestä tahdo tulla loppua lainkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti