★★★★☆
Elokuva tuskin koskaan kohtaa toista yhtä merkittävää ohjaajaa, jonka elämäntyö mahtuisi ainoastaan kolmeen tuntiin. Ranskalainen Jean Vigo kuoli 29-vuotiaana tuberkuloosiin ja ehti valmistaa ainoastaan yhden täyspitkän teoksen ja kolme lyhytelokuvaa.
Kapeasta tuotannosta huolimatta Vigon nimi nousee esiin sellaisten suuruuksien kuin Sergei Eisensteinin, Jean Renoirin, Luis Bunuelin, Carl Th. Dreyerin, Charles Chaplinin, Jean-Luc Godardin, Ingmar Bergmanin, Orson Wellesin tai Andrei Tarkovskin rinnalla. Jossakin määrin kyse on menetetyn lahjakkuuden legendasta, mutta suurelta osin myös vakavasti otettavasta vertailusta.
A propos de Nice (1930) on niin sanottujen "kaupunkisinfonioiden" kantateoksia, parikymmenminuuttinen dokumentti kahtaalle jakaantuneesta Nizzan kaupungista. Siellä rikas yläluokka tanssii karnevaaleissaan ja kärventyy rantatuoleissaan samaa vauhtia kuin köyhälistö kurjistuu kortteleissaan.
Kymmenminuuttinen Taris (1931) on puolestaan erikoinen potretti uimataidon saloja avaavasta urheilijasta, joka kävelee lopulta vetten päällä. Jo tällaisista avauksista saattaa aavistaa, että Vigon ura oli taistojen täyttämä.
Vähintäänkin yhtä omalaatuinen, anarkistinen Nolla käytöksessä (1933) joutuikin esityskieltoon pian ilmestymisensä jälkeen ja yhtä kehnosti kävi Vigon viimeiselle teokselle L'Atalante (1934), jota kuolemansairas ohjaaja viimeisteli sairasvuoteeltaan.
Jälkimmäistä muunneltiin sittemmin kaupallisen laskelmoinnin nimessä mielivaltaisesti ilman menehtyneen ohjaajan suostumusta ja kuin karvaan ironian huipennuksena Vigo ei ehtinyt koskaan nähdä valmista elokuvaansa.
Nyt Sputnik Oy tekee kulttuuriteon ja tuo suomalaisille valkokankaille L'Atalanten restauroidun kopion, jonka yhteydessä esitetään myös lyhytfilmi Taris. Syksyllä sama yritys tuo teattereihin myös edellä mainitun Nolla käytöksessä, joka sekin kuuluu välttämättömänä osana elokuvahistorian tuntemukseen, jota Helsingin ulkopuolella on miltei mahdotonta jalostaa elokuvien oikeissa levityskanavissa, filmiteattereissa.
Siksi onkin aiheellista kiittää Sputnikia vielä siitä, että se vie Vigon teokset kevään ja syksyn aikana maakuntienkin ihmisten nähtäväksi.
Runollista realismia
Jos Jean Vigon tuotannon haluaa vetää yhteen jollakin tyylillisellä luonnehdinnalla, on varmaankin aiheellista kutsua sitä runolliseksi realismiksi, jossa maagiset ja osin surrealistisetkin ulottuvuudet ovat aina läsnä. Nykypäivän sarjamaiseen ilmaisukieleen tottuneille L'Atalante saattaakin tuntua todella vieraalta kokemukselta, aivan kuin elokuva olisi tupsahtanut kokonaan toisesta maailmasta, mitä se tavallaan tietysti onkin.
Vigon rakastettua klassikkoa voi lähestyä myös eräänlaisena keskeneräisyyden taiteena, vaikka sen jokainen otos on tarkkaan mietitty ja ohjaajan henkilöhistoria huomioiden suorastaan palavasti sisäistetty.
Yksi Vigon lahjoista onkin kyky luoda illuusio sattumanvaraisuudesta: kamera vain on jostakin syystä eksynyt juuri näiden ihmisten kokemuspiiriin taltioimaan heidän vaiheitaan ilman ennakkosuunnittelua. Kohtaukset tuntuvat alkavan milloin mistäkin ja päättyvän aivan kuin mitään päämäärää ei olisi ollutkaan. Todellisuudessa tällainen välittömyys vaatii tietysti poikkeuksellista taidokkuutta.
Vigon ominaispiirteet ilmenevät erinomaisesti jo filmin ensimmäisessä kohtauksessa, jossa hääsaattue käyskentelee hiljalleen kohti rannalla odottelevaa jokilauttaa.
Vaatimattoman proomun kyytiin nousevat vastavihitty aviopari ja kapteenin kaksi apulaista, kokenut merikarhu ja yksinkertainen nuorukainen.
Tummanpuhuva taivas saattelee rakastavaiset halki Ranskan, jonka pulakauden ankeutta matkaajat karkottavat keskinäisillä hullutteluilla. Absurdeissa oloissa vanhemman seilaajan ystävästään pitämä muisto, pullossa olevat irtonaiset kädet, tuntuu melkein hellyttävältä.
Pian onni kuitenkin särkyy, tyttö pakenee kuivalle maalle ja kaikki on hetken hajallaan.
Rehevää huumoria, näkyjä rakkaasta
L'Atalanten huimimmat kohtaukset, joissa veteen sukeltava mies näkee viimein rakastettunsa ja aviopari haaveilee yksinäisinä toisistaan, leikkaavat suoraan muistojen, unelmien, etten sanoisi peräti elämää suurempien näkymien sisuksiin. Ilot ja surut muodostuvat näissä hetkissä sekä fyysisesti kipeiksi että henkisesti vapauttaviksi.
Vigon ainoa pitkä elokuva on myös täynnä sellaista lämmintä huumoria, jota nykyaikana elokuvissa ei ole enää lainkaan. Yhden parin rakkaus on hölmöä ja kiivasta, oikukasta ja onnellista ja juuri siksi niin tunnistettavaa.
L'Atalante on ehkä vähäpätöinen aihe, mutta suuri tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti