Lars ja se ainoa oikea (2007)

Ohjaus: Craig Gillespie

★☆☆☆☆ 

Pohjois-Amerikasta Suomeen virtaavasta elokuvatuotannosta yhä pienempi osa muodostuu miljoonalaitosten liepeillä tehdyistä tai kokonaan studiosyteemistä riippumattomista marginaaliteoksista.

Lisäksi moni markkinoitu vaihtoehtoelokuva täyttää vaivoin art house -elokuvan mittoja, sillä usein niitä tähdittävät Hollywoodin nimekkäät näyttelijät eivätkä elokuvat muodoltaan tai sisällöltään tarjoa harrastajille viihderihkamasta erottautuvia kultajyviä.

Parhaat amerikkalaiset ohjaajatkin ovat tätä nykyä mukautuneet kuvaamaan teoksensa johtaville elokuvastudioille, vaikka joutuisivatkin sitten myöntymään joihinkin kompromisseihin. Niinpä suurin osa independent-elokuvista on toistensa kaltaisia, keskinkertaisuuksien ohjaamia humpuukijuttuja, joiden laadun takeeksi riittää Oscar-ehdokkuus tai jonkin festivaalin yleisöpalkinto.

Akatemian pystiin käsikirjoituksestaan ehdolla ollut Lars ja se ainoa oikea (2007) edustaa juuri sellaista suurelle yleisölle rustattua hyvän mielen hittiä, josta ei kai kenenkään tulisi sanoa mitään negatiivista.

Poika ja nukkerakastajatar

Asenteiltaan teos liikkuu hataran humanismin ja laskelmoidun pikkukaupunkipopulismin välimaastossa jälkimmäiseen enimmäkseen notkahtaen. Elokuvassa ei ole edes rahtua siitä sosiaalisesta syvyydestä, jolla esimerkiksi Frank Capra korvasi psykologisen luonnekuvauksen puutteita demokratian toimivuutta esittelevissä rehellisen kansan kuvauksissaan.

Yhteen hiileen puhaltamisen tervehdyttävää vaikutusta yksilötasolla käsittelevältä teemaltaan Craig Gillespien komedia on neljäkymmentälukulainen siirappi, jota voisi luulla toisen maailmansodan kaltaisiin poikkeusoloihin sävelletyltä joukkohengen ylistysveisulta.

Tarinassa ei ole lainkaan ristiriitaisia ihmisiä, eri suuntiin repiviä toiminnan motiiveja eikä sitä myöten myöskään aidosti liikuttavia tapahtumia.

Jutun päähenkilö on sukulaistensa pihamökissä asusteleva aikuinen peräkammarinpoika, jolla on vakavia sosiaalisia estoja.

Tietokonepäätteen edessä naputtelu työelämässä sujuu vielä jotensakin onnistuneesti, mutta viimeistään nuoren kolleganaisen löyhät lähestymisyritykset loksauttavat miehen mielen takalukkoon, jonka seurauksena hän esittelee perheelleen verkossa tapaamansa tytön, joka on todellisuudessa ilmalla täytettävä muovinen nukke.

Talvisen suljetussa yhteisössä psykiatrinkin tointa hoitava yleislääkäri kehottaa kyläläisiä kohtelemaan nukkea kuin oikeaa ihmistä saadakseen selville Larsin kummallisen käytöksen perimmäiset syyt.

Venytetty vitsi

Koska kelpo kaupunginväki syöttää myös yhteisön henkisesti vammautuneelle outolinnulle suvaitsevaisuuden sokerisia hattaroita, katsoja saattaa vaatia tietoa, mistä moinen hyväksynnän paratiisi löytyy ja kuinka sinne pääsee.

Ohjaajan mukaan juoruista, ennakkoluuloista ja vinoiluista vapaa yhteisö parantaa harhaisen yksilön antamalla sairaan ihmisen saattaa erikoinen elämänvaiheensa itsenäisesti loppuun ulkopuolisten tukiessa tämän illuusioita.

Riitasointujen puuttuessa elokuvan sävelasteikosta kaunista ajatusta alkaa kuitenkin epäillä ja tarina alkaa muistuttaa venytettyä vitsiä. Tuskin yleisö olisi kontalleen kompastunut, vaikka erikoisen taktiikan toimivuutta olisi hieman kyseenalaistettu tai päähenkilön sairautta olisi arvioitu edes jonkin verran monipuolisemmalla tavalla.

Lääkityksen ja perinteisen terapian kyseenalaistava provinssikomedia luottaa lähimmäisenrakkauden rohtoon mielenterveysongelmien ratkaisemisessa. Se onkin kätevää propagandaa nykymaailmassa, jossa yhteiskunta siirtää velvoitteitaan kansalaisille ja hoidokkejaan tallaamaan katuja.

Elokuvan arvostaminen riippuukin paljolti siitä, kuinka tällaiseen kehitykseen suhtautuu.