Ladykillers (2004)

Ohjaus: Ethan ja Joel Coen

★★☆☆☆

Ethan ja Joel Coen ovat amerikkalaisen nykyelokuvan johtotähtiä, joiden osuus sikäläisen elokuvakulttuurin kehityksessä on ollut huomattava. Erehtymättömiä neroja he eivät kuitenkaan ole. Hakiessaan uusia avauksia he innostuvat toisinaan liikaa omista oivalluksistaan ja jäävät soittamaan säveltämänsä levyn epäolennaisinta kappaletta, jossa on jokin hauska koukku.

Alexander Mackendrickin musta brittikomedia Naisentappajat (1955) on jäänyt elokuvahistoriaan monista ansioistaan, joista Alec Guinnessin roolisuoritus ei ole varmaankaan vähäisin. Hänen paikkansa viekkaana professorina on perinyt rehti jokamies Tom Hanks, jonka valintaa moni Coenin veljesten ihailija epäilemättä vieroksuu.

Syyttä, sillä ristiriidasta koomisen aseen tekevän Hanksin velmuilu ja hänen piirtämänsä hahmon kyky kääntää hankalat tilanteet edukseen ovat elokuvan nautittavinta antia.

Ladykillers (2004) on siirretty Lontoon kaupunkimaisemista syvän etelän nuupahtaneeseen maalaismiljööseen. Joukko pesunkestäviä tunareita vuokraa ärhäkkäältä mummolta kellarin harjoitellakseen siellä mukamas rokokoo-musiikkia, vaikka heidän suunnitelmanaan on kaivautua seinän lävitse viereiseen kasinoon ja ryöstää se putipuhtaaksi.

Kuvitelma aineellisen vaurauden tuomasta onnellisuudesta sitoo yhteen ohjaajien kaikkia elokuvia, joissa hölmöilevät antisankarit kaatuvat aina omaan typeryyteensä tai sattumiin. Farssiksi viedyn komedian henkilöhahmot ovat kuitenkin liian karikatyyrisiä herättääkseen minkäänlaista sympatiaa ja toisaalta kamarifilmin luonne rajoittaa mahdollisuuksia kommentoida talon ulkopuolista elämää.

Niinpä teoksen tomppeleihin kohdistuva ironia tuntuu monin paikoin katsojaa aliarvioivalta.

Onneksi veljesten hupailuvaihe jäi kahden elokuvan mittaiseksi – Sietämätöntä julmuutta (2003) – ja he palasivat huipulle parhaillaan elokuvateattereissa pyörivällä alakuloisella rikosteoksella Menetetty maa (2007).