Ohjaus: M. Night Shyamalan
★★☆☆☆
M. Night Shyamalanin lyötyä läpi lapsenmielisellä fantasiallaan Kuudes aisti (1999) hän antoi nopeasti lupauksia aikuisemmasta otteesta vertauksellisella teräsmiessovituksellaan Unbreakable - särkymätön (2000).
Ohjaajan eväät visualistina enteilevät suuria mestariteoksia, mutta käsikirjoittajana hän kahlaa laskelmoivan siirapin ja hiipivän kauhun välimaastossa. Kukaan ei silti voi kiistää hänen kykyjään tunnelmien kehittelijänä.
Valtavaksi kassamenestykseksi yllättäen ponnistanut Kuudes aisti ei ole mistään kotoisin, jos elokuvaa lähtee analysoimaan vakavasti ja asiapitoisesti. Se kertoo traumaattisesta pikkupojasta, jonka alakuloisen puhumattomuuden syyksi paljastuu hänen kykynsä nähdä kuolleita ihmisiä. Tämä aiheuttaa tietysti pelkoa pojassa ja suurta huolta hänen voimattomassa äidissään.
Apua he saavat ampumavälikohtauksesta työkuntoiseksi toipuneelta psykiatrilta, jonka avioliittoon päällekarkaus aiheutti vaikeuksia.
Ohjaajan kaikki elokuvat kertovat tavalla tai toisella uskosta mutta myös perheiden pahoinvoinnista. Tässä mielessä Shyamalan muistuttaa toista fantasiaviihteen tyyliniekkaa Steven Spielbergiä, vaikka edellinen onkin muodon hallitsijana jälkimmäistä pätevämpi. Kuudetta aistia kannattaakin seurata tavallista tarkemmin, jotta osaa täysimittaisesti arvostaa ohjaajan punomaa vyyhteä, jonka salaisuuksista hän vihjaa ensimmäisestä kohtauksesta aina viimeiseen asti.
Mielen järkkymistä valottava aineisto kaipaisi punnitumpaa käsittelyä mihin Shymalanin taidot ja halu yltävät. Elokuvan lopussa kaiken voi tietysti selittää parhain päin, aistiharhoiksi, mutta tunteellinen melodraama istuu silti huonosti arkirealismin täyttämien kohtausten vastapainoksi ja selittäjäksi.
Viime kädessä Shyamalan haluaa teoksillaan lohduttaa meidän aikamme kansanvitsauksia, masennusta, sivullisuutta ja uskonpuutetta, sairastavaa ihmistä tuonpuoleisella todellisuudella.
Valtavaksi kassamenestykseksi yllättäen ponnistanut Kuudes aisti ei ole mistään kotoisin, jos elokuvaa lähtee analysoimaan vakavasti ja asiapitoisesti. Se kertoo traumaattisesta pikkupojasta, jonka alakuloisen puhumattomuuden syyksi paljastuu hänen kykynsä nähdä kuolleita ihmisiä. Tämä aiheuttaa tietysti pelkoa pojassa ja suurta huolta hänen voimattomassa äidissään.
Apua he saavat ampumavälikohtauksesta työkuntoiseksi toipuneelta psykiatrilta, jonka avioliittoon päällekarkaus aiheutti vaikeuksia.
Ohjaajan kaikki elokuvat kertovat tavalla tai toisella uskosta mutta myös perheiden pahoinvoinnista. Tässä mielessä Shyamalan muistuttaa toista fantasiaviihteen tyyliniekkaa Steven Spielbergiä, vaikka edellinen onkin muodon hallitsijana jälkimmäistä pätevämpi. Kuudetta aistia kannattaakin seurata tavallista tarkemmin, jotta osaa täysimittaisesti arvostaa ohjaajan punomaa vyyhteä, jonka salaisuuksista hän vihjaa ensimmäisestä kohtauksesta aina viimeiseen asti.
Mielen järkkymistä valottava aineisto kaipaisi punnitumpaa käsittelyä mihin Shymalanin taidot ja halu yltävät. Elokuvan lopussa kaiken voi tietysti selittää parhain päin, aistiharhoiksi, mutta tunteellinen melodraama istuu silti huonosti arkirealismin täyttämien kohtausten vastapainoksi ja selittäjäksi.
Viime kädessä Shyamalan haluaa teoksillaan lohduttaa meidän aikamme kansanvitsauksia, masennusta, sivullisuutta ja uskonpuutetta, sairastavaa ihmistä tuonpuoleisella todellisuudella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti