Ohjaus: Justin Chadwick
★★☆☆☆
Englantia 1500-luvun alussa rautaisella otteella hallinnut Henrik VIII tavataan muistaa kuudesta vaimostaan, joista kahden kaula katkaistiin pyövelin pölkyllä.
Hänen tavoitteensa saada avioero ensimmäisestä vaimostaan Katariinasta johti Englannin ja katolisen kirkon välirikkoon ja itsenäisen Englannin kirkon perustamiseen, ja oli siten ensimmäinen vaihe Englannin uskonpuhdistuksessa. Paavi julisti Henrikin kirkonkiroukseen vuonna 1533.
Kuninkaan hoviin ja vaikutuspiiriin oli pesiytynyt liuta asemaansa pönkittäviä aatelissukujen jäseniä, joita maan hyvinvoinnin sijasta kiinnosti kuninkaan suosion mahdollistama makea elämä.
Kuningattaren sisar (2008) esittää, että yksi tällaisista perheistä olivat Boleyt, joiden tyttäristä ensin Marysta tuli Henrikin avioton rakastajatar. Mary tiettävästi synnytti heille perillisen, jota kuningas ei koskaan tunnustanut.
Myöhemmin Henrik VIII mitätöi ensimmäisen avioliittonsa Katariinaan todistaakseen vakavat aikeensa Maryn sisareen Annaan, josta tulikin Englannin kuningatar. Papin aamenesta seurannut onni jäi kuitenkin lyhyehköksi, sillä kolme vuotta myöhemmin saarivaltion Isä Aurinkoinen teloitti hänet insestistä ja maanpetoksesta tuomittuna.
Poikaa kruununperilliseksi toivoneelle kuninkaalle liittoon syntynyt tytär oli pettymys, mutta vuosisadan lopulla tämä oli raivannut tiensä Englannin kuningatar Elisabet I:ksi, jonka vaikeista vaiheista ja uhrauksista neitsythallitsijana intialainen Shekhar Kapur on ohjannut kaksi julmaa elokuvaa (1999, 2007).
Kaupallisesti laskelmoitu
Niistä etenkin ensimmäiseen verrattuna Justin Chadwickin ohjaama teos on viihteellisempi. Se viitsii tuskin lainkaan huomioida tragedian syvällisiä syitä tai sen kauaskantoisia poliittisia seurauksia, jotka esiintyvät tapahtumien taustalla vain pikaisina toteamuksina ilman arvioivaa näkökulmaa. Hovihistorian käänteitä tuntemattoman katsojan voikin olla vaikeaa sisäistää asioiden oikeita mittasuhteita.
Kuuluisien amerikkalaisnäyttelijöiden tuominen peribrittiläisiin päärooleihin ei vielä kokonaan paljasta leväperäisen tulkinnan välinpitämättömyyttä, mutta historiaa vääristelevät oikaisut ovat jo kuvaavia.
En mene silti ensimmäisenä syyttämään haksahduksista nelikymppistä esikoisohjaajaa, vaan kääntäisin katseeni käsikirjoittaja Peter Morganiin. Hän viilasi viimeksi yleisöä linssiin näennäisen kriittisesti monarkiaan suhtautuvassa Stephen Frearsin ohjaustyössä The Queen (2006).
Molemmat elokuvat tarkastelevat englantilaisen hovimenneisyyden murheellisia tapahtumia ilkeiden juonittelujen, kyräilyjen ja mustasukkaisuuden välittöminä ja välillisinä lopputuloksina. Pariisin tietunnelissa menehtynyt Diana Spencer merkitsee jälkipolville yhtä ristiriitaista marttyyrihahmoa kuin kansaa, kirkon ja perheensä jakanut Anna Boley.
Seksiä, valheita ja sukkanauhaa
Vailla ansioita teos ei kuitenkaan ole. Keskittyessään ainoastaan henkilöjä piiskaaviin jännitteisiin se loihtii monta tunnelmaltaan hengästyttävää kohtausta.
Sisarusten välinen kauna ja Annan määrätietoinen kuninkaan kiimalla leikittely sekä sen nurja huipennus kuvataan inhalla melodramaattisella imulla. Kovimmat panokset latautuvat oikeaoppisesti ja ilmaisuteknisesti moitteettomasti viimeisen kelan aikana.
Teoksen nykyaikaisinta antia edustaa silti sen naiskeskeisyys, josta tarkasteltuna mestauslavoilla ratkaistut kieroilut olivat seurauksia miehisestä vallantäyteydestä ja sokeasta ahneudesta, joiden uhriksi itsenäinen, sivistynyt ja kiristykseen viimein itse ryhtynyt Annakin joutui.
Otsakkeeseen nostettu Mary, kuningattaren sisar, jää laimeammaksi hahmoksi osittain syystä, että hänen kiukun nieleskelynsä ja itkeskelevän kohtaloon alistumisensa kautta teemaa avataan toisesta tulokulmasta. Kukaan ei saa haluamaansa.
Brittien sotaisa historia on täynnänsä turhaa ja puistattavaa väkivaltaa, joten luulisi edes toisinaan näkevänsä teoksia, jotka eivät päädy liehakoimaan monarkian selviytymiskykyä. Päivänpaisteisilla loppukuvillaan tämäkin teos tekee niin, koska kiinnittää huomion Elisabet I:n tulevaan asemaan kuningaskunnan johdossa.
Hänen tavoitteensa saada avioero ensimmäisestä vaimostaan Katariinasta johti Englannin ja katolisen kirkon välirikkoon ja itsenäisen Englannin kirkon perustamiseen, ja oli siten ensimmäinen vaihe Englannin uskonpuhdistuksessa. Paavi julisti Henrikin kirkonkiroukseen vuonna 1533.
Kuninkaan hoviin ja vaikutuspiiriin oli pesiytynyt liuta asemaansa pönkittäviä aatelissukujen jäseniä, joita maan hyvinvoinnin sijasta kiinnosti kuninkaan suosion mahdollistama makea elämä.
Kuningattaren sisar (2008) esittää, että yksi tällaisista perheistä olivat Boleyt, joiden tyttäristä ensin Marysta tuli Henrikin avioton rakastajatar. Mary tiettävästi synnytti heille perillisen, jota kuningas ei koskaan tunnustanut.
Myöhemmin Henrik VIII mitätöi ensimmäisen avioliittonsa Katariinaan todistaakseen vakavat aikeensa Maryn sisareen Annaan, josta tulikin Englannin kuningatar. Papin aamenesta seurannut onni jäi kuitenkin lyhyehköksi, sillä kolme vuotta myöhemmin saarivaltion Isä Aurinkoinen teloitti hänet insestistä ja maanpetoksesta tuomittuna.
Poikaa kruununperilliseksi toivoneelle kuninkaalle liittoon syntynyt tytär oli pettymys, mutta vuosisadan lopulla tämä oli raivannut tiensä Englannin kuningatar Elisabet I:ksi, jonka vaikeista vaiheista ja uhrauksista neitsythallitsijana intialainen Shekhar Kapur on ohjannut kaksi julmaa elokuvaa (1999, 2007).
Kaupallisesti laskelmoitu
Niistä etenkin ensimmäiseen verrattuna Justin Chadwickin ohjaama teos on viihteellisempi. Se viitsii tuskin lainkaan huomioida tragedian syvällisiä syitä tai sen kauaskantoisia poliittisia seurauksia, jotka esiintyvät tapahtumien taustalla vain pikaisina toteamuksina ilman arvioivaa näkökulmaa. Hovihistorian käänteitä tuntemattoman katsojan voikin olla vaikeaa sisäistää asioiden oikeita mittasuhteita.
Kuuluisien amerikkalaisnäyttelijöiden tuominen peribrittiläisiin päärooleihin ei vielä kokonaan paljasta leväperäisen tulkinnan välinpitämättömyyttä, mutta historiaa vääristelevät oikaisut ovat jo kuvaavia.
En mene silti ensimmäisenä syyttämään haksahduksista nelikymppistä esikoisohjaajaa, vaan kääntäisin katseeni käsikirjoittaja Peter Morganiin. Hän viilasi viimeksi yleisöä linssiin näennäisen kriittisesti monarkiaan suhtautuvassa Stephen Frearsin ohjaustyössä The Queen (2006).
Molemmat elokuvat tarkastelevat englantilaisen hovimenneisyyden murheellisia tapahtumia ilkeiden juonittelujen, kyräilyjen ja mustasukkaisuuden välittöminä ja välillisinä lopputuloksina. Pariisin tietunnelissa menehtynyt Diana Spencer merkitsee jälkipolville yhtä ristiriitaista marttyyrihahmoa kuin kansaa, kirkon ja perheensä jakanut Anna Boley.
Seksiä, valheita ja sukkanauhaa
Vailla ansioita teos ei kuitenkaan ole. Keskittyessään ainoastaan henkilöjä piiskaaviin jännitteisiin se loihtii monta tunnelmaltaan hengästyttävää kohtausta.
Sisarusten välinen kauna ja Annan määrätietoinen kuninkaan kiimalla leikittely sekä sen nurja huipennus kuvataan inhalla melodramaattisella imulla. Kovimmat panokset latautuvat oikeaoppisesti ja ilmaisuteknisesti moitteettomasti viimeisen kelan aikana.
Teoksen nykyaikaisinta antia edustaa silti sen naiskeskeisyys, josta tarkasteltuna mestauslavoilla ratkaistut kieroilut olivat seurauksia miehisestä vallantäyteydestä ja sokeasta ahneudesta, joiden uhriksi itsenäinen, sivistynyt ja kiristykseen viimein itse ryhtynyt Annakin joutui.
Otsakkeeseen nostettu Mary, kuningattaren sisar, jää laimeammaksi hahmoksi osittain syystä, että hänen kiukun nieleskelynsä ja itkeskelevän kohtaloon alistumisensa kautta teemaa avataan toisesta tulokulmasta. Kukaan ei saa haluamaansa.
Brittien sotaisa historia on täynnänsä turhaa ja puistattavaa väkivaltaa, joten luulisi edes toisinaan näkevänsä teoksia, jotka eivät päädy liehakoimaan monarkian selviytymiskykyä. Päivänpaisteisilla loppukuvillaan tämäkin teos tekee niin, koska kiinnittää huomion Elisabet I:n tulevaan asemaan kuningaskunnan johdossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti