12 Years a Slave (2013)

Ohjaus: Steve McQueen

★★★☆☆

Arvostetulla kuvataiteiden Turner-palkinnollakin tunnustettu Steve McQueen ponkaisi brittielokuvan huippulupaukseksi heti ensimmäisellä pitkällä ohjaustyöllään Hunger (2008), joka on tositapaukseen pohjautuva järkyttävän naturalistinen kertomus Long Keshin pahamaineiseen vankilaan kuolleen IRA:n tasavaltalaisarmeijan marttyyrin nälkälakosta.

New Yorkiin sijoittuva muotovalio Shame (2011) puolestaan vaihtaa fyysisen kärsimyksen kurimuksesta psyykkiseen pahoinvointiin kertoessaan pakkomielteen koukussa pyristelevän miehen vaikeasta seksiriippuvuudesta.

Vakuuttavasti elokuvataiteessa avannut McQueen on kolmannessa ohjaustyössään vähän vastaavassa uudessa tilanteessa kuin viikko sitten ensi-iltaan tulleen Vangittujen (2013) kanadanranskalainen ohjaaja Denis Villeneuve. McQueenkään ei ole tällä kertaa mukana elokuvassaan lainkaan käsikirjoittajana, ja siinä näyttelee liuta Hollywoodin filmitähtiä, joista yksi on tuottajaportaassakin häärivä Brad Pitt.

Yksilötarina vapaan miehen vankeudesta

12 Years a Slave (2013) on selvästi amerikkalainen elokuva, vaikka ohjaaja ja pääosanesittäjä Chiwetel Ejiofor ovatkin brittejä. Puhuttakoon sitten tuotantoarvoista, ajatusmaailmasta tai taiteellisesta toteutuksesta. Teos vetoaa voimakkaasti tunteeseen ja oikeudenmukaisuuden tajuun. Suuri kansallinen aihe koskettaa universaalisti, ja se on kuin valettu parhaan elokuvan Oscar-palkintoon.

Ymmärrän siis jossain määrin heitä, joita elokuvan leima häiritsee, mutta korostan, että teos on siitä huolimatta varsin korkeaa laatuluokkaa. Sen sentimentaalisuus ei lyö silmille, vaikka on etenkin musiikissaan sillä rajalla.

McQueenin edellisten ohjausten tavoin myös tämä on yksilötarina nurkkaan ahdistetun ihmisen kamppailusta demoneitaan vastaan. Sen taustalle teos maalaa Yhdysvaltain historian laillisen orjuuden, jonka häpeällisyys puolustaa tulkintoja erilaisista näkökulmista.

Solomon Northupin kokemuksiin perustuvassa elokuvassa vapaana miehenä maan pohjoisosassa New Yorkissa elävä viulisti houkutellaan sirkuksen mukaan väärin verukkein ja parin viikon työkomennus vaihtuukin vuosiksi etelän orjuudessa.

Plantaasien kiirastulessa mieheltä viedään identiteetti, ja hän on jatkuvien nöyryytysten kohde. Hänen olisi järkevä olla paljastamatta liikaa koulutustaustastaan omistajilleen välttääkseen silmätikuksi joutumisesta seuraavat mielivaltaiset rangaistukset. Velkasuhteiden uudelleenjärjestelyissä muusikko päätyy lopulta juopon sadistin ja tämän kaltoinkohtelusta katkeroituneen julman vaimon työhevoseksi painajaiseen, jonka päässä ei helota kuin väkivaltainen kuolema.

Hyvälläkään ihmisellä ei ole vaihtoehtoja

Elokuva näyttää, kuinka selviäminen epäinhimillisissä olosuhteissa on arpapeliä. Älykäs Solomon on monta muuta paremmassa asemassa, koska hänelle on suotu luonteenlujuutta ja päättäväisyyttä odottaa tilaisuuttaan palata perheensä luo. Elokuva osoittaa rohkeasti, ettei uhrimielellä tai alistettujen yhteenkuuluvuudella ole mitään sijaa mustien keskitysleireillä, joilla päivästä seuraavaan jaksaminen ja elossa pysyminen on kaiken muun ohittava kynnyskysymys.

Teos suhtautuu neutraalisti päähenkilön terveen itsekkääseen pyrkimykseen ja antaa yleisön päätellä hänet pakkoraon hyväksi ihmiseksi, jolla ei ole vaihtoehtoja. Elokuva ei voi välttää raakaa väkivaltaa aiheensa vuoksi, mutta en poistaisi siitä minuuttiakaan.

Harkitsevalle McQueenille ominaisen ilmaisutyylin tunnistaa esimerkiksi perustellun pitkässä ja kammottavassa kohtauksessa, jossa Solomon roikkuu hirressä ylettyen vain vaivoin koskettamaan varpaillaan maata pitääkseen itsensä hengissä. Päivä vaihtuu iltaan, mutta kanssaorjat eivät häntä auta.

Fyysinen ja henkinen painajainen

Helvetti on fyysinen ja henkinen, mutta elokuvalle poliittista painavuutta kaipaaville se jää vähän vaillinaiseksi ja Pittin hahmolle räätälöidyn palopuheen varaan. Etelän valkoiset se jakaa karkeasti kahteen kliseiseen nippuun, niihin joihin ei voi luottaa ja niihin joilta ei löydy kanttia vääryyksien korjaamiseen.

Solomon Northupin kirjaa ei olisi syntynyt ilman pelastumista. En siis paljasta liikaa puhumalla elokuvan lopusta, joka olisi vahvempi, jos kamera vapautumisen hetkenä olisikin nauliintunut aiemman hirttämisjakson paljastavuudella plantaasille edelleen jäävien kasvoihin muistuttamaan, että vain yhden onnistui lähteä.