12 Years a Slave (2013)

Ohjaus: Steve McQueen

★★★☆☆

Arvostetulla kuvataiteiden Turner-palkinnollakin tunnustettu Steve McQueen ponkaisi brittielokuvan huippulupaukseksi heti ensimmäisellä pitkällä ohjaustyöllään Hunger (2008), joka on tositapaukseen pohjautuva järkyttävän naturalistinen kertomus Long Keshin pahamaineiseen vankilaan kuolleen IRA:n tasavaltalaisarmeijan marttyyrin nälkälakosta.

New Yorkiin sijoittuva muotovalio Shame (2011) puolestaan vaihtaa fyysisen kärsimyksen kurimuksesta psyykkiseen pahoinvointiin kertoessaan pakkomielteen koukussa pyristelevän miehen vaikeasta seksiriippuvuudesta.

Vakuuttavasti elokuvataiteessa avannut McQueen on kolmannessa ohjaustyössään vähän vastaavassa uudessa tilanteessa kuin viikko sitten ensi-iltaan tulleen Vangittujen (2013) kanadanranskalainen ohjaaja Denis Villeneuve. McQueenkään ei ole tällä kertaa mukana elokuvassaan lainkaan käsikirjoittajana, ja siinä näyttelee liuta Hollywoodin filmitähtiä, joista yksi on tuottajaportaassakin häärivä Brad Pitt.

Yksilötarina vapaan miehen vankeudesta

12 Years a Slave (2013) on selvästi amerikkalainen elokuva, vaikka ohjaaja ja pääosanesittäjä Chiwetel Ejiofor ovatkin brittejä. Puhuttakoon sitten tuotantoarvoista, ajatusmaailmasta tai taiteellisesta toteutuksesta. Teos vetoaa voimakkaasti tunteeseen ja oikeudenmukaisuuden tajuun. Suuri kansallinen aihe koskettaa universaalisti, ja se on kuin valettu parhaan elokuvan Oscar-palkintoon.

Ymmärrän siis jossain määrin heitä, joita elokuvan leima häiritsee, mutta korostan, että teos on siitä huolimatta varsin korkeaa laatuluokkaa. Sen sentimentaalisuus ei lyö silmille, vaikka on etenkin musiikissaan sillä rajalla.

McQueenin edellisten ohjausten tavoin myös tämä on yksilötarina nurkkaan ahdistetun ihmisen kamppailusta demoneitaan vastaan. Sen taustalle teos maalaa Yhdysvaltain historian laillisen orjuuden, jonka häpeällisyys puolustaa tulkintoja erilaisista näkökulmista.

Solomon Northupin kokemuksiin perustuvassa elokuvassa vapaana miehenä maan pohjoisosassa New Yorkissa elävä viulisti houkutellaan sirkuksen mukaan väärin verukkein ja parin viikon työkomennus vaihtuukin vuosiksi etelän orjuudessa.

Plantaasien kiirastulessa mieheltä viedään identiteetti, ja hän on jatkuvien nöyryytysten kohde. Hänen olisi järkevä olla paljastamatta liikaa koulutustaustastaan omistajilleen välttääkseen silmätikuksi joutumisesta seuraavat mielivaltaiset rangaistukset. Velkasuhteiden uudelleenjärjestelyissä muusikko päätyy lopulta juopon sadistin ja tämän kaltoinkohtelusta katkeroituneen julman vaimon työhevoseksi painajaiseen, jonka päässä ei helota kuin väkivaltainen kuolema.

Hyvälläkään ihmisellä ei ole vaihtoehtoja

Elokuva näyttää, kuinka selviäminen epäinhimillisissä olosuhteissa on arpapeliä. Älykäs Solomon on monta muuta paremmassa asemassa, koska hänelle on suotu luonteenlujuutta ja päättäväisyyttä odottaa tilaisuuttaan palata perheensä luo. Elokuva osoittaa rohkeasti, ettei uhrimielellä tai alistettujen yhteenkuuluvuudella ole mitään sijaa mustien keskitysleireillä, joilla päivästä seuraavaan jaksaminen ja elossa pysyminen on kaiken muun ohittava kynnyskysymys.

Teos suhtautuu neutraalisti päähenkilön terveen itsekkääseen pyrkimykseen ja antaa yleisön päätellä hänet pakkoraon hyväksi ihmiseksi, jolla ei ole vaihtoehtoja. Elokuva ei voi välttää raakaa väkivaltaa aiheensa vuoksi, mutta en poistaisi siitä minuuttiakaan.

Harkitsevalle McQueenille ominaisen ilmaisutyylin tunnistaa esimerkiksi perustellun pitkässä ja kammottavassa kohtauksessa, jossa Solomon roikkuu hirressä ylettyen vain vaivoin koskettamaan varpaillaan maata pitääkseen itsensä hengissä. Päivä vaihtuu iltaan, mutta kanssaorjat eivät häntä auta.

Fyysinen ja henkinen painajainen

Helvetti on fyysinen ja henkinen, mutta elokuvalle poliittista painavuutta kaipaaville se jää vähän vaillinaiseksi ja Pittin hahmolle räätälöidyn palopuheen varaan. Etelän valkoiset se jakaa karkeasti kahteen kliseiseen nippuun, niihin joihin ei voi luottaa ja niihin joilta ei löydy kanttia vääryyksien korjaamiseen.

Solomon Northupin kirjaa ei olisi syntynyt ilman pelastumista. En siis paljasta liikaa puhumalla elokuvan lopusta, joka olisi vahvempi, jos kamera vapautumisen hetkenä olisikin nauliintunut aiemman hirttämisjakson paljastavuudella plantaasille edelleen jäävien kasvoihin muistuttamaan, että vain yhden onnistui lähteä.

Rautakaupunki (2013)

Ohjaus: Scott Cooper

★★☆☆☆

Amerikkalaisen yhteiskuntajärjestelmän nurjempaa puolta on käännetty esiin useissa viime vuosina ilmestyneissä laatuelokuvissa, joista tässä yhteydessä voi mainita Debra Granikin esikoisteoksen Winter´s Bone (2010), William Friedkinin Killer Joen (2011) ja Lee Danielsin The Paperboyn (2012). Niitä yhdistää Scott Cooperin toiseen elokuvaan osavaltiokeskustojen sykkeestä syrjäinen pikkukaupunkimiljöö, väkevä atmosfääri sekä kysymys selviytymisestä ja syyllisyydestä.

Valitettavasti edellä mainittuihin teoksiin verrattuna Rautakaupunki (2013) edustaa selvästi kliseisemmin ja yksilökeskeisemmin muotoiltua pohjalle putoamisen kuvausta, vaikka kurjistuvan teräsyhteisön rappiosta riittäisi yhteiskunnallistakin kommentoitavaa, kun teolliset työpaikat sulkevat ovensa pakottaen kouluttamattomat duunarit kortistoihin ja kapakoihin laskemaan petettyjä lupauksia.

Sikäli tämä ei ole yllätys, että ohjaaja Cooper ajautui vähän vastaaviin ongelmiin jo juopon kantrilaulajan viemäriin valuvista unelmista kertovassa esikoiselokuvassaan Crazy Heart (2009), vaikka Jeff Bdidges nappasikin sen pääroolista uransa ensimmäisen Oscarin. Nyt rentturomanttinen americana on vaihtunut kohtalonomaisempiin kuviin kaiken pian menettävistä sijaiskärsijöistä.

Kuorma katkeroittavaa väkivaltaa

Klassisen veljestarinan muottiin valellussa elokuvassa vanhempi Russell (Christian Bale) on miehistä vastuullisempi, sairaan isänsä jäljissä paikallisella tehtaalla elantoa itselleen ja tulevalle vaimolleen ahkeroiva työmyyrä, joka katsoo nuoremman, peliongelmaisen ja velkoja tehneen Rodneyn (Casey Affleck) perään huolestuneena.

Yksi väärä liike riittää kääntämään asetelman päälaelleen. Kun Russell palaa myöhemmin vankilasta ja Rodney sodasta, kumpikin ymmärtää tulevaisuuden suunnitelmien muuttuneen ratkaisevasti. Perheen perustaminen tai kotiin sopeutuminen ei käykään nyt helposti, mutta arkisten huolien päälle henkilöitten kannettavaksi kaadetaan vielä kuorma katkeroittavaa väkivaltaa.

Kun paikallisen seriffin (Forest Whitaker) johtama virkavalta paljastuu pelkuruuttaan ja kykenemättömyyttään esteelliseksi naaraamaan toisen veljeksen katoamisesta vastaavia tuomarin eteen, sukulaismiehet jäävät yksin katsomaan paholaista silmiin.

Tilien tasaamista

Kurkkua kuristavan tarinan ihmishirviöksi täsmentyy Appalakeilla lain käden ulottumattomissa huumekauppaa ja tappelurinkiä pyörittävän rikollisjengin julma pomo (Woody Harrelson), joka halveksuu heikompiaan. Hahmon päällekäypyydessä jutun juonikin lukkiutuu harmittavasti pelkäksi väärintekijän ja kaltoinkohdellun väliseksi tilien tasaamiseksi, eivätkä Cooperin sinänsä jylhästi loihtimat tummat tunnelmat tai pätevät näyttelijätkään jaksa kannatella suoraviivaista sisältöä yhtään sen syvällisemmäksi mitä käy ilmi henkilöstä, jolla ei ole enää hävittävää.

Kuoleva terästehdas sitä ympäröivine kylmänkalseine kiskoineen, pölyisine teineen ja taivaaseen kurottautuvine metsineen tarjoaa toki symbolisen kulissin kamppailuun oikeudesta, jonka kohtuus on kyseenalainen.

Vangitut (2013)

Ohjaus: Denis Villeneuve

★★★☆☆

Amerikkalaisen elokuvankin mieskeskeisyyttä arvostelevien tuskin kannattaa vaivautua katsomaan Denis Villeneuven ohjaamaa rankkaa rikosjännityselokuvaa Vangitut (2013), vaikka se kertookin kahta perhettä koettelevasta arjen painajaisesta, kun heidän lapsensa yllättäen katoavat naapuruston pihalta kesken yhteisen juhlapäivän vieton.

Ainoa vihje mahdollisen kaappaajan henkilöllisyydestä on keskiluokkaiselle pientaloalueelle kuulumaton huonokuntoinen asuntoauto, joka oli pysäköitynä kodin lähettyville vain vähän ennen tytärten selittämätöntä häviämistä.

Teoksen näkökulmahenkilöiksi valikoituvat nopeasti tapauksen tutkijaksi päätyvä kolmekymppinen poliisimies (Jake Gyllenhaal) ja toisen perheen tuimailmeinen isä (Hugh Jackman), joka kohdistaa epäilynsä löydetyn auton arveluttavaan kuljettajaan (Paul Dano). Naiset jäävät tapahtumien taustalle elokuvaviihteen heille sysäämiin kliseisiin rooleihin. Ratkaisu on varmastikin kaupallisesti perusteltu mutta tuntuu kohtuuttomalta tarinassa, jonka ytimessä on muutakin kuin loukattua miehistä ylpeyttä ja kostonjanoa.

Keskihintainen laatutuotanto

Vangitut on kanadanranskalaisen Villeneuven viides ohjaustyö mutta vasta ensimmäinen kokonaan englanninkielinen ja amerikkalainen. Kykynsä jo todistaneen elokuvantekijän tunnetuimpia töitä ovat Montrealin vuoden 1989 kouluampumisista kertova Polytechnique (2009) ja parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarista kilpaillut monisyinen Incendies (2010).

Nyt Villeneuve on uudessa tilanteessa, hänen taiteellista vapauttaan rajoittavat paitsi nimekkäät Hollywood-näyttelijät myös käsikirjoitus, jonka laatimiseen ohjaaja ei tapojensa vastaisesti osallistunut.

Toisaalta tilaustyö on mitä ilmeisimmin suunnattu tavallista tiedostavammalle elokuvayleisölle. Se on keskihintaisella budjetilla kuvattu teos, joista polarisoituneessa uudessa amerikkalaiselokuvassa on paradoksaalisesti eniten pulaa henkisesti alamittaisten mutta rahoillaan räiskivien megafilmien kuristuksessa. Villeneuve työskentelee ahtaassa segmentissä, ja tietystä laatutuotannon karaktääristä huolimatta teos ei onnistu täysin välttämään valtavirran kompromisseja.

Juoni kulkeekin aluksi tuttuja latuja. Pitävien todisteiden puuttuessa virkavallan ei auta muu kuin päästää epäilty vapaalle jalalle. Sitten tämän syyllisyydestä vakuuttunut isä ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja korottaa pelin panoksia vangitsemalla vuorostaan nuorukaisen aikomuksenaan puristaa tältä tunnustuksen. Hän ei usko hitaan ja selvästikin järkyttyneen pojan ontuvia selityksiä vaan sotkee ystäväperheen isänkin mukaan huonosti harkittuun suunnitelmaan.

Moraalitutkielma horjahtelee

Elokuvan pyrkimyksenä on epätoivosta tehojaan nostava trilleri, jonka tyttöjen katoamista seuraaviin päiviin tiivistyvä aikajänne kiristää tunnelmaa senkin tiedon siivellä, että lasten löytyminen elossa käy koko ajan epätodennäköisemmäksi. Samalla kysymys syyllisyydestä mutkistuu, kun perheitään pelastavat toimivat keinoja kaihtamatta vastoin lakia ja useimpien oikeudentajua.

Näkemys pakkoraosta ei aina vakuuta, näyttelijäsuoritustenkin horjahdellessa. Yksilön katkeaminen järjettömiin tekoihin hetkellisessa mielenhäiriössä vaikuttaisi paljon ymmärrettävämmältä kuin usean aikuisen yhdessä tietoisesti jakama pitkitetty rikos totuuden selvittämiseksi. Toisaalla tapauksen henkilökohtaisesti ottavan etsivänkään ei näkisi käyttäytyvän esitetyllä tavalla. Hienosäädön puuttuminen luonnekuvista harmittaa, sillä kuulaan tummalla visuaalisella ilmeellään ja ahdistuneella ajatuksellaan elokuvassa on toki tällaisenaankin tarttumapintaa hätään, jonka mittaluokka on käsittämätön.

Vangitut edustaa selvästi aikuiselle yleisölle tarkoitettua, kunnianhimoisesti kirjoitettua ja ylöspantua moraalitutkielmaa, mutta tarina lukuisine käänteineen ja ongelmakimppuineen luiskahtaa välistä auttamattomasti ohi sektorin. Siinä rakennellaan niin monelle henkilölle niin tuskaista taustaa, ettei se edes kahden ja puolen tunnin kestossaan tunnu riittävältä.

Denis Villeneuven uran jatkoa ajatellen elokuva on kysymysmerkki ja vedenjakaja. Yhteistyö Jake Gyllenhaalin kanssa jatkui viime vuonna toisellakin elokuvalla. Enemyn (2013) mahdollisesta Suomen ensi-illasta ei ole tietoa, mutta teokseen kohdistuu nyt kaksijakoisia odotuksia.

Ei kiitos (2014)

Ohjaus: Samuli Valkama

★★☆☆☆

Anna-Leena Härkösen kirjaan perustuva elokuva on vastaus toiveille löytää romanttisen komedian ja vakavamman draaman rajapinnasta kotimainen elokuva, joka kelpaa toteutukseltaan edelliseksi ja aiheeltaan jälkimmäiseksi.

Samuli Valkaman ohjaama Ei kiitos (2014) ansaitsee kiitosta tarjotessaan näkökulman paitsi nelikymppisen naisen seksuaalisille tarpeille myös pitkän avioliiton kriisiin, jonka yleisyys on jo nykyään tunnettua.

Saksanopettaja Helin ja puolisonsa Matin liitossa on moni asia mallikkaasti, mutta Mattia ei haluta milloinkaan. Syntyy komediaa, kun vaimo koettaa vietellä miestään keinoja kaihtamatta, vaikka yritykset ovat tuomittuja epäonnistumaan. Dramaattisempi vaihe alkaa lomamatkasta, joka kiristää parin välejä. Kun kielikurssille tullut nuori äänittäjämies lähestyy naista reissun jälkeen, heidän välilleen syntyy seksisuhde.

Navan alta myyntivalttinsa ottavia elokuvia on riittänyt 2000-luvun kotimaisessa vaivaksi asti, mutta Ei kiitos erottuu joukosta. Se ei halua kauhistella, tirkistellä eikä valistaa.

Roolit nappiin

Elokuva tuskin kannustaa syrjähyppyihinkään, vaikkei se moralisoikaan niitä. Teennäisen saalistajaleiman taiten välttävän Anu Sinisalon valloittava rooli keski-iän jo ylittäneenä äitinä ja kosketusta kaipaavana vaimona lukeutuu lajin maukkaimpiin.

Heli näet ottaa ohjat elämässään, johon hänellä on oikeus. Voi toki kysyä, asettuuko elokuva poltteelle sammuttajaa etsivän naisen puolelle liikaa ainakin aluksi turvautuessaan kerronnassaan pitkälliseen pohjustukseen tätä laiminlyövästä vaikkakin hyvästä miehestä.

Juonen hyväksyttävyyden ja samastumisen kannalta ratkaisu on tietysti ymmärrettävä, mutta samalla se jättää Ville Virtasen estoisen siipan kovin heikoille ja yleisönkin ihmettelemään, miksei kaunis puoliso herätä hänessä enää minkäänlaista halua. Dialogiltaan sujuva käsikirjoitus antaa vastausta siihen vasta paljon myöhemmin nykyaikaa ja sen virtuaalisuutta varmaankin ymmärtäen mutta silti aika häh!-mäisesti.

Onneksi rennon rokkarin ja uudestisyttyvän opettajan peti- ja pystypaini tarjoilee paljasta pintaa tasapuolisesti kummaltakin sukupuolelta, eikä asiaan liity tympeää salakähmäisyyttä kuten joissain Levottomissa. Kai Vaineella on maskuliinisen rosoista karismaa vaikuttaakseen uskottavalta rakastajalta itseään vanhemmalle, tyytymättömälle aviovaimolle.

Vapaa valinta

Turhautuneiden äitien iltapäiväunelmoinnilta kalskahtava kertomus himosta ei laajene hirveän paljon muuksi, mutta myös uskottomuuden eri muotoja, keskusteluyhteyden katkeamista ja hellyyden puutetta hipaistaan yhtä lennokkaalla hilpeydellä. Kaiken kukkuraksi juttu laistaa myös pyhäkoulujen perinteiset paimennukset.

Ei kiitos on siis kauan kaivattu komedia, joka pärjää visuaalisessakin vertailussa ulkomaisiin verrokkeihinsa. Olisiko ohjaaja Valkamasta (Hulluna Saraan) kehittymässä lajin taituri täkäläisille markkinoille? Ainakin kehitys vaikuttaa lupaavalta.

Oldboy (2013)

Ohjaus: Spike Lee

★☆☆☆☆ 

Etelä-Korean elokuvaihmeen puistattavia raakuuksia on ihasteltu myös suomalaisilla valkokankailla pitkin 2000-lukua. Maan ohjaajista menestyneimpiin lukeutuu Park Chan-wook, jonka teoksista Oldboy palkittiin Cannesin elokuvajuhlien kakkospystillä skandaalipalkintojen vuonna 2004.

Rotutietoisista elokuvistaan tunnettu Spike Lee (Do the Right Thing, Malcolm X) on keski-ikäistyttyään hylännyt politiikan ja ryhtynyt leipäpapiksi. Iljettävän korealaiselokuvan jenkkiversio ei edusta massojen viihdettä väkivaltaisessa painajaisvisiossaan mutta on silti mätkimisvietissään tuttua verihuttua.

Se on sairas kertomus kostosta, jonka osapuolia ovat juoppo mainosmies Joe ja tämän ikkunattomaan huoneeseen sulkeva muukalainen. Perhettään laiminlyöneelle isälle kerrotaan vankeutensa aikana vain, että ulkona häntä epäillään entisen vaimonsa murhasta ja että tytär on päätynyt sijaiskotiin.

Joe haluaa kuolla, mutta hänet pidetään elossa. Mies laatii pitkän listan nimistä, jotka voisivat olla teon takana vääryyttä kärsineinä. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen hän yllättäen vapautuu vain huomatakseen olevansa marionetti edelleen jatkuvassa suunnitelmassa.

Kaikki kärsivät

Spike Leetä eivät kiinnosta alkuperäisversion mieltä häiritsevät visuaaliset vertaukset. Sen sijaan amerikkalainen korostaa kamppailulajien ekspertiksi eristyksessä kouluttautuneen päähenkilön tylyä tuimuutta ja päättäväistä tahtoa lyödä vihollisiltaan kallot halki.

Vaikka maailma on musta, kieli on poskessa. Joen vastapeluri paljastuu mestarijuonittelijaksi, joka on kieroon kasvatettu kummajainen. Naisapuri Marie Sebastian kaivaa Joesta esiin rakastajan heidän etsiessään vastausta parannusta vannovalle lierolle langetettuun kiroukseen.

Oldboyssa (2013) ei ole lainkaan samastuttavia roolihenkilöitä, joten sitä ei voi arvostella ainakaan yleisönkosiskelusta. Muutakaan mieltä elokuvalle ei kuitenkaan ole suotu. Kerronta falskaa ja on tylsästi julmisteleva, henkilöt ovat muovisia ihmishirviöitä ja maiseman sosiaalinen tiheys olematon.

Vanhakantaisesta moraalista ei silti tingitä: traumaattisen taakan painamat syntiset saavat ja ansaitsevat rangaistuksensa.

The Machinist (2004)

Ohjaus: Brad Anderson

★★★★☆ 

Tämän arvostelun alkuun katson viisaimmaksi kirjata varoituksen kaikkein herkimmille katselijoille. Huolella valitsemistaan työtehtävistä tunnettu näyttelijä Christian Bale laihdutti muutoinkin solakkaa vartaloaan yli kaksikymmentä kiloa esittääkseen menneisyytensä riivaamaa sairasta miestä.

Hän pesee pakkomielteisesti käsiään, liimailee painostaan kertovia lappuja kylpyhuoneensa seiniin ja valvoo yöt. Kun sitten tehtaalle ilmaantunut outo työtoveri aiheuttaa karmean onnettomuuden, alkavat miehen huolella luomat hallusinatiiviset kulissit murtua.

The Machinist (2004) on riippumattomia pikkufilmejä valmistaneen Brad Andersonin klaustrofobinen painajainen, joka paneutuu keskushenkilönsä tilaan suoraan tämän pääkopasta käsin. Niinpä kaikki, mitä elokuvassa näytetään, on päähenkilön nyrjähtänyttä todellisuuden kuvaa, johon yleisö pakotetaan sukeltamaan kuin tuntemattomiin vesiin.

Teokselle on helppo löytää sukulaissieluja ainakin Roman Polanskin suunnalta, mutta myös David Cronenbergin fyysiset näyt ovat lähellä Andersonin järkyttävää inhorealismia. Sen antaumuksellinen heittäytyminen arjen likaiseen helvettiin on kuitenkin paljon uskottavampaa kuin esimerkiksi Cronenbergin skitsofreniaa käsittelevässä Spiderissa (2002). Anderson malttaa vihjata alleviivaamatta nääntynyttä kulkuriaan kohdanneesta murheesta.

Kyse on dostojevskilaisesta syyllisyydestä, joka ajaa keskitysleirivangilta näyttävää keskushenkilöä kohti kuilua. Ohjaaja Anderson ei ehkä aivan riittävästi onnistu vakuuttamaan näin julmaksi kehittyneen rankaisumetodin motiivista, mutta hänen harmaankalsea estetiikkansa korvaa sisällön puutteita.

Elokuva on hämmentävä arvoitus ja synkkä analyysi mielen vankeudesta.

Maameren tarinat (2006)

Ohjaus: Goro Miyazaki

★★☆☆☆ 

Studio Ghibli on japanilaisen animaation keihäänkärki ja erityisesti alan legendan Hayao Miyazakin tuotanto on herättänyt maailmalla suurta ihmetystä ja ihastusta.

Myös Suomessa Naapurini Totoro (1988), Henkien kätkemä (2001) ja Liikkuva linna(2004) nauttivat uskollisen kannattajajoukon vankkumatonta suosiota. 

Maallikon silmin ne vaikuttavat virkistävän moniulotteisilta sekä visuaaliselta kekseliäisyydeltään että henkilöhahmojensa luonteenpiirteiltään. Yksinkertaistettuna voi todeta japanilaisen animaation välttelevän amerikkalaisen ja erityisesti Disney-yhtiön piirroselokuvan hyvän ja pahan selkeää erottelua. 

Ehkä tästä syystä nimenomaan parikympin molemmin puolin olevat nuoret ovat löytäneet Studio Ghiblin tuotannon, joka käsittelee usein rikkaalla mielikuvituksella kasvamisen ja rohkaistumisen teemoja.

Goro Miyazakilla ei ole varmastikaan ollut helppo tehtävä lähteä valmistamaan ensimmäistä elokuvaansa isänsä maine tietäen ja tuntien. Toisaalta otollisempaa ponnistuspohjaa on vaikea kuvitella, kun käytössä ovat arvostetun yhtiön kaikki voimavarat.

Minusta vaikuttaa siltä, ettei Maameren tarinat (2006) ole löytänyt omaa tunnistettavaa ääntä ja tihenevää tarinan kaarta. Juoni pohjaa Ursula K. Le Guinin romaanisarjaan, josta Miyazaki muokkaa perin puhdittoman kertomuksen riivatusta prinssistä, tätä kaitsevasta velhosta ja heidän tielleen asettuvista pahoista voimista. 

Filmi käyttää yli puolet kestostaan tämän maailman ominaispiirteiden hahmottamiseen, mikä ei olisi huono asia, mikäli jutun ydin pysyisi alati selkeänä.

Kyse on kuolemattomuuden tavoittelusta, saatujen voimien vastuullisesta käytöstä, omien heikkouksien tunnustamisesta ja lopulta väistämättömän iltaruskon hyväksymisestä. Etenkin länsimaisen viihteen vieroksuma aihepiiri jämähtää kuitenkin tyhjäkäyntiin, jota runollisia ulottuvuuksia toisinaan tavoittelevat kohtaukset hetkittäin energisoivat.

Maalaukseen kadonnut nainen (2007)

Ohjaus: Laurent de Bartillat

★★☆☆☆

Vaikka teatteria ja kirjallisuutta pidetään eniten elokuvaan vaikuttaneina taidemuotoina, on myös maalaustaide ollut tärkeä osa elokuvakulttuuria ja sen kehitystä aina Lumieren veljeksistä lähtien, ehkä huimimmillaan Luis Buñuelin ja Salvador Dalin surrealistisissa kokeiluissa.

Siinä missä André Bazin ennusti elokuvan vapauttavan maalaustaiteen esittävyyden vaatimuksesta, katsoi Sergei Eisenstein elokuvan olevan maalaustaiteen nykyvaihe. Ohjaaja Peter Greenaway puolestaan määrittelee itsensä maalariksi, joka työskentelee elokuvan keinoin.

Useimmiten maalaustaide on kuitenkin elokuvissa tutkimuskohteena. Erityisen otollisia ovat taiteilijat ja työt, joiden vaiheista edes tutkijat eivät ole päässeet täyteen yhteisymmärrykseen, sillä faktoilla on taipumus kahlita elävää tulkintaa.Peter Webberin Tyttö ja helmikorvakoru (2003) sävyttää ilmaisunsa Johannes Vermeerin maalauksia mukailevaksi esittäessään hypoteesin turbaanipäisen tytön arvoituksesta.

Maalaukseen kadonnut nainen (2007) lähtee samankaltaisesta olettamuksesta, että maalaukset, tässä tapauksessa Jean-Antoine Watteaun, kätkevät alleen salatun rakkaustarinan. Sen päähenkilö on taidehistoriaa opiskeleva nainen, joka päättötyöhönsä uppoutuessaan ja totuutta etsiessään sulkee silmänsä muulta maailmalta. Mitä lähemmäs hän pääsee haluamaansa, sitä pakkomielteisemmiltä hänen toimensa näyttäytyvät.

Ranskalainen esikoisohjaaja Laurent de Bartillat muotoilee päähenkilöstään muunnelman amerikkalaisten poliisielokuvien kylmäkiskoisista dekkareista, jotka hyvinvointinsa vaarantaen kulkevat kohtalonsa määräämää polkua esimiestensä estelyistä piittaamatta.

Akateemisena kulttuurielokuvana se korostaa taiteen ja tutkimuksen vuoksi tehtävien uhrausten välttämättömyyttä.

Voisi luulla, että hädin tuskin teatterielokuvan mitat kestoltaan täyttävänä siinä olisi tiukaksi puristettua ja mielekkäästi muotoiltua asiaa juuri raamiensa verran, mutta ajatus ikävä kyllä vuotaa. Päähenkilön solmima hatara suhde kuuromykkään miimikkoon jää yhtä pinnalliseksi ja romantiikaltaan täyttymättömäksi kuin maalarin ja muusankin rakkaus, mutta entä sitten?

Kovin vaikuttaa pinnistetyltä.

Lust, Caution (2007)

Ohjaus: Ang Lee

★★★★☆

Siirryttyään länteen taiwanilainen Ang Lee pitäytyi pitkään muotopuhtaissa perhekronikoissa ennen kuin hinnoitteli itsensä ajanvieteteollisuuden käyttöön Marvelin sarjakuvasankarista Hulkista muokatussa elokuvasovituksessa (2003).

Taloudellisesti kannattavan mutta muutoin kammottavan urasiirron jälkeen paluu kaunotaiteelliseen maalailuun sujui pinnalta katsoen onnistuneesti, sillä karjaa ajavien paimenpoikien rakkaustarina Brokeback Mountain (2005) oli monen mielestä ilmestymisvuotensa parhaita elokuvia.

Täyttymättömien toiveiden alakuloinen runoelma ei edusta kuitenkaan toteutukseltaan rohkeaa saati asenteiltaan vallankumouksellista elokuvaa ja ilmeisesti kritiikistä suivaantuneena ohjaaja päätti seuraavaksi tarttua aiheeseen, josta ei symbolisilla laverteluilla selviä.

Leen edellisen ohjaustyön tavoin Lust, Caution (2007) palkittiin Venetsian elokuvajuhlilla Kultaisella leijonalla, mutta nyt ohjaaja haastaa sivistyneistön häiritsevämmillä teeseillä. Ohjaaja tekee uutuudessaan selvää pesäeroa aikaisempien teostensa herkkiin hahmotelmiin, vaikka roolihenkilöiden jähmeän ulkokuoren alla väreilevät eroottiset intohimot säilyvät yhä taiwanilaissensualistin tyylin tunnusmerkkeinä.

Vapauttamalla libidon ja raivon kahleistaan hän siirtyy sille taiteen ja viihteen vaikealle sektorille, jossa esimerkiksi Nagisa Oshima, Bernardo Bertolucci ja Gaspar Nóeovat työskennelleet.

Kursailemattoman väkivallan ja seksin alueella shokeeraava materiaali on kyettävä motivoimaan ilmiöiden laajemmilla taustakytkennöillä, sillä itseriittoista verellä ja pornolla herkuttelua ovat kaikki julkaisukanavat nykyisin pullollaan.

Intiimi yksilötarina

Toisen maailmansodan poikkeusolot voivat antaa selityksen järkyttäville tapahtumille, mutta myös tarkempi psykologinen motiivi on löydettävä. Elokuva lähestyy muodoltaan ja kestoltaan spektaakkelimaista epookkidraamaa, mutta on sisällöltään intiimi yksilötarina. Se paneutuu samankaltaisella intensiteetillä päähenkilöiden väliseen lihalliseen riippuvaisuuteen kuin Aistien valtakunta (1976) aikoinaan, pakottaen katsojan todistamaan fyysisen paljauden lisäksi heidän henkistä alastomuuttaan.

Elokuvan keskushahmo on nuori, hädin tuskin aikuiseksi varttunut nainen, joka ensimmäisen opiskeluvuotensa alussa liittyy isänmaallista vastarintateatteria tekevään näyttelijäseurueeseen Japanin valtaamassa Kiinassa. Heidän sytyttämänsä palo yleisössä innoittaa ryhmän suorempaan ja salatumpaan toimintaan, suunnittelemaan miehitysvallalle suopean paikallispoliitikon murhaa.

Lapsenkasvoisesta tytöstä aletaan koulia eroottisesti vastustamatonta soluttautujaa, jonka tehtävänä on houkutella kansantasavallan petturi kohtalokkaaseen ansaan.

Tilaisuutensa hän saa vasta kolme vuotta myöhemmin Shanghaissa, kun jo kertaalleen hajonnut joukko kokoaa taas voimansa.

Sairaan suhteen kerrostumat

Tytön heittäytymistä mukaan hengenvaaralliseen leikkiin perustellaan operaation ensimmäisessä vaiheessa täysin ymmärrettävällä patrioottisten tunteiden ja sinisilmäisen idealismin leimahduksella. Jo tämän vaiheen huipentavalla armottomalla yhteenotolla ohjaaja haluaa osoittaa, ettei väkivalta ole milloinkaan helppoa.

Köyhyys ja kurjuus pakottaa suurkaupungin katuja mittaavan tytön antautumaan kalmantanssiin uudelleen, mutta enää salaisen poliisin johtoon noussut perheellinen poliitikko ei kykene hillitsemään itseään, vaan käyttää petosta suunnittelevaa naista omien tarpeidensa tyydyttämiseen.

Jonkun mielestä Ang Leen estottomuus seksin kuvaamisessa menee liian pitkälle ja toinen voi kysyä, onko hennon tytön uhrautumiselle orjan asemaan annettu riittävä selitys.

Lust, Caution on kuitenkin älykäs ja analyyttinen teos viattomuuden tahriintumisesta miehisen vallan alla. Kannattaa huomata, että päähenkilöä alistavat myös hänen kumppaninsa, jotka viivyttelevät ratkaisevan iskun antamista ja kätkevät mieluummin tunteensa kuin vaarantavat operaation onnistumisen.

Käy kuten sairaissa suhteissa ja suurissa suunnitelmissa helposti käy: lojaliteetit järkkyvät ja vallankumous syö lapsensa. Voi hyvällä syyllä puhua jalon tarkoituksen harhauttamista ihmisistä.

Jos joku päättelee isänmaallisen vastarintaliikkeen ympärille kiertyvän juonen perusteella ohjaajan kääntäneen lopullisesti kelkkansa ja ryhtyneen myötäilemään Kiinan valtiojohdon suitsuttamaa kansallista yksimielisyyttä, erehtyy hän pahasti. Taiwanilainen Lee näyttää, ettei ihanteilla, tunteilla tai aatteilla ole mitään arvoa pettymystään purkavien yksilöiden raa’assa laskelmoinnissa. Ihminen on vihamielinen ympäristö hyvyydelle.

Luokka (2008)

Ohjaus: Laurent Cantet

★★★★☆

Kansallisten rajojen vähenevä merkitys ja monikulttuurisuuden jatkuva kasvu kaikkialla johtavat meillä Suomessakin tarpeellisiin asenteellisiin muutoksiin, vaikka tahdomme ajatella itseämme jo länsimaisen suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisuuden kehtona. Todellisuus on kuitenkin jotakin muuta kuin omahyväiset kuvitelmat, sillä vanhat ennakkoluulot meikäläisten puhtaudesta ja teikäläisten vaarallisuudesta tulevat yhä esiin yllättävissäkin tilanteissa.

Uudet ihmiset ja tuotteet merkitsevät uusia asioita, mutta ellei tätä hyväksy, ongelmia syntyy takuulla riesaksi asti. Valveutuneiden valtioiden tulisikin pitää huolta siitä, ettei esimerkiksi opetuksellisiin tehtäviin tulisi valikoiduksi henkilöitä, jotka leimaavat joitakin etnisiä ryhmittymiä omia epämääräisiä joukkojaan huonommiksi.

Demokraattisissa vaaleissa käy silti toisinaan niin, että demonisoimalla jotkin ihmisryhmät syntipukeiksi vastoinkäymisistä joku hyväkäs onnistuu ratsastamaan hirmuisiin tuloksiin tarjoamalla kanavan laiminlyötyjen katkeruudelle. Nuoremmat sukupolvet ovat sentään varttuneet vuorovaikutteisemmassa maailmassa kuin Pohjolan eristyksessä kasvaneet suuret ikäluokat, joiden asennevammojen murtamisessa on myös kovimmat haasteensa tulevinakin vuosina.

Ajaton ja ajallaan

Monikulttuurisuus ulottuu Ranskassa muuallekin kuin muutamaan kasvukeskukseen maan siirtomaaherruuden perintönä, mutta ghettoistumisen vaarat heijastuvat laajalle yhteiskuntaan esimerkiksi katujen levottomuuksina ja koululaitosten ongelmina. Me suomalaiset emme siis vielä katso Cannesissa Kultaisella palmulla palkittua teosta aivan samanlaisesta näkymästä kuin ranskalaiset tekevät, mutta sen yleistä avartavuutta ei kukaan voi silti kiistää.

Luokkaa (2008) lähestyy paitsi ajassaan kiinni olevana kommenttina kulttuurien yhteiselosta ja ajattomana kuvauksena kasvamisen ja kasvattamisen vaikeudesta myös eräänlaisena rinnakkais- tai jatko-osana Nicolas Philibertindokumenttielokuvaan Nytpä tahdon olla mä (2002). Jälkimmäinen kertoo Saint Etienne Sur Ussonin alakoulutenavien varttumisesta ranskalaisessa kyläkoulussa, nyt ensi-iltansa saava fiktiivinen teos puolestaan pariisilaisen yläasteluokan yhdestä lukukaudesta. Laurent Cantet’n tyyli on kuitenkin niin lähellä dokumentaarista ilmaisua, että oppilaat tai ainakin osa heistä voisi hyvin olla puolenkymmentä vuotta vanhempia versioita Sur Ussonin pikkuisista.

Luokan autenttisuutta lisää myös se, että opettaja François Bégaudeau esittää teoksessa itseään ja se perustuu hänen kirjaansa.

Yhteinen matka

Ensisilmäys pulisevaan kouluhuoneeseen ja sen etnisesti kirjavaan oppilaskuntaan sekä heidän ymmärtäväiseen mutta vaativaan opettajaansa ei vielä kerro, kuinka oivaltavasta teoksesta on kysymys. Oppituntien arjesta kertoessaan se avaa näkymiä, joita ei tietyn maan syntyperäisenä kansalaisena ja etniseen enemmistöön kuuluvana tule helposti ajatelleeksikaan.

Miksi opettaja käyttää aina esimerkeissään valkoisia nimiä, kuten Bill, ihmettelee yksi äänekkäästi teoksen alussa. Kuulostaa pikkujutulta, mutta onko se sitä, kun systeemi toistaa samaa jokaisella tunnilla jokaisena päivänä? Niinpä tunti keskeytyy yleiseen hälinään ja kullanarvoista opetusaikaa valuu hiekkaan sekä haasteita kaipaavien välkkyjen että henkilökohtaisempaa ohjausta tarvitsevien oppilaiden harmiksi. Teos on täynnä pohdintaan haastavia älyllisiä huomioita.

Ohjaaja korostaa oppimisen olevan kasvattajan ja kasvatettavien yhteinen projekti, vaikka vastuu aina onkin iältään ja kokemukseltaan vanhemmalla. Opettajan ei tulisi koskaan ylittää juridisia ja moraalisia valtuuksiaan, mutta aina se ei ole helppoa. Joskus väkisinkin vihastuu oppilaiden röyhkeydelle, jolla ei ole mitään rajaa.

Pariisilaisluokan kasvattaja ei nosta kättään oppilaitaan vastaan mutta käyttää harkitsematonta kieltä ja aiheuttaa melkein mellakan, jonka seurauksena häirikköpojan tulevaisuus vaarantuu ikävällä tavalla. Syyttelemättä tai vapauttamatta ketään elokuva osoittaa ongelmien herkkyyden ja oikeiden ratkaisujen tekemisen vaikeuden. Kriittinen näkökulma ulottuu tasapuolisesti opettajiin ja oppilaisiin sekä heidän vanhempiinsa.

Tuntuu uskomattomalta, ettei katkonaista puhetta, katuslangia ja harhailevia katseita sisältävä Luokka ole dokumenttielokuva vaan näytelty kokonaisuus. Nuoriso ja kevyt tallennuskalusto kohtaavat raikkaalla tavalla, jossa edellisten ”ammattitaidottomuus” kääntyy elokuvantekijöiden voitoksi.

Toisinaan Cannesissa erehdytään palkitsemaan poliittisesti tarkoituksenmukaisia teoksia, joiden julistukset vanhenevat nopeasti. Luokka kestää aikaa niin kauan, kun nuoriksi kasvavissa lapsissa heijastuvat yhteiskunnan yleiset ristiriidat.

Lost in Translation (2003)

Ohjaus: Sofia Coppola

★★★☆☆

Francis Ford Coppolan tytär Sofia on luonut omailmeisen uran elokuva-ohjaajana, mutta silti hän ei ole välttynyt epäreilulta vertailulta kuuluisaan isukkiinsa. Sofia on ohjannut nyt kolme elokuvaa, joista viimeisin on Marie Antoinette (2006).

Lost in Translation (2003) jatkaa tematiikaltaan ohjaajan debyyttiteoksen Virgin Suicides (2000) käynnistämää ironista analyysiä mieleltään herkkien yksinäisten irrallisuudesta heille vieraassa ympäristössä, jonka oikulliset lait ja tyhjät rutiinit tukahduttavat elämäänsä tympääntyneiden tulevaisuudenuskoa.

Elokuva kerrallaan Coppola kasvattaa uskoaan pakkopaidoista irtaantumisen mahdollisuuteen. Kun konservatiivisen lähiöperheen alaikäiset morsmaikut vielä päättivät ryhtyä kalmantanssiin poistuakseen kuristavista kulisseistaan, on kaukomailla kipinöityneen romanssin eriparinen kaksikko jo kosketusetäällä toiveistaan.

Teos kertoo Tokion neonvaloviidakossa harhailevista ihmisistä. Amerikkalainen mies (Bill Murray) on elämäänsä leipääntynyt näyttelijä ja nuori maannainen (Scarlett Johansson) valokuvaajamiehensä mukana maahan saapunut, hotellihuoneen apatiaan lukkiutunut kaunosielu.

He kohtaavat yön pimeinä tunteina hotellin aulabaarissa, mistä alkaa molempien henkistä taantumista purkava ystävyys.

Vieraantuminen itsestään ja toiveistaan sekä elämänjanon uudelleen syttyminen ovat Coppolan toistaiseksi laadukkaimman ohjaustyön teemoja, joilla hän täyttää sukupolvien välistä kuilua henkilöjensä väliltä. Näin ollen elokuva ei olekaan millään muotoa perinteinen viisikymppisen miehen ikäkriisiteos, koska ohjaaja välttelee turvautumasta erotiikan pensseliin maalauksellisia kohtauksia luodessaan.

Kyse on vaistomaisesti toistensa tarpeet hoksaavista sielunkumppaneista, joille kuunteleminen on seksiä tärkeämpää.

Melankoliseen teokseen alkupuolen venytetyt koomiset kohtaukset istuvat kuitenkin huonosti. Ilman moisia laskelmoituja vetonauloja Lost in Translation olisi vielä puhdistavampi elokuva.

Little Children (2006)

Ohjaus: Todd Field

★★★★☆

Tarkkaavaisimmat muistavat näyttelijänä aloittaneen Todd Fieldin silmät verhottuina soittavana pianistina Stanley Kubrickin jäähyväisfilmissä Eyes Wide Shut (1999). Fieldin kahdessa ohjaustyössä hän tutkii niinikään sokaistuneiden ihmisten vääriä valintoja.

Debyyttiteoksessa Satimessa (2001) kurjan amerikkalaiskaupungin tavalliset vanhemmat ajautuvat koston sumentamalle tielle perheen pojan menehdyttyä seurustelukumppaninsa mustasukkaisen entisen miesystävän toimesta.

Jo tässä elokuvassa perin kirjallinen ohjaaja osoittaa hallitsevansa myös kameran välineenä, vaikka filmin moraalisista linjauksista tuleekin esittää voimakkaita vastalauseita.

Kun Field nyt tuo valkokankaille rauhassa kypsytellyn toisen ohjaustyönsä, voi todeta hänen ottaneen suuren askeleen kohti amerikkalaisen nykyelokuvan korkeinta huippua. Myös Little Children (2006) tapahtuu sikäläisessä pikkukaupungissa, jossa asustavien ihmisten patoutumat alkavat hiljalleen johdattaa henkilöitä yhä peruuttamattomampiin tekoihin.

Juonen käänteet kiteytyvät turhautuneen lähiöäidin ja hänen puistossa tapaamansa, tahollaan myös naimisissa olevan miehen kielletyn suhteen ympärille. He eivät kuitenkaan ole seudun ainoita puudutustaan fyysisiin kosketuksiin pakenevia ihmisiä.

Alueen varsinaiseksi silmätikuksi joutuu vankilasta vapautettu, lapsia hyväksikäyttänyt seksuaalirikollinen, jota traumatisoitunut entinen poliisi häiriköi. Äitinsä helmoissa elävän häpeätahran sopeutumisyrityksissä muotoutuvat teoksen koskettavimmat kohtaukset, jotka muistuttavat paitsi muutoksen vaikeudesta myös sen välttämättömyydestä.

Todd Solondzin Onnen (1998) tavoin Little Children kuvaa onnettomien ihmisten toivottomia mielen- ja vartaloiden liikkeitä sortumatta silti kertaakaan tuomitsemaan kohteitaan.

Todd Field todella välittää elämän kolhimista henkilöistään, vaikka nämä eivät siihen useimmiten aihetta annakaan. Tärkeintä ohjaajan mukaan on tarttua nykyhetken mahdollisuuksiin, jotka kenties joskus kasvattavat pieniksi lapsiksi jääneistä raukoista vastuullisia aikuisia.

Lions for Lambs (2007)

Ohjaus: Robert Redford

★☆☆☆☆

Harvapa enää muistaa, kuinka Yhdysvaltojen elokuva-akatemian vuotuinen palkintogaala päättyi sensaatioon kevättalvella 1981, kun näyttelijä Robert Redfordin ohjaama Tavallisia ihmisiä (1980) vei sekä parhaan ohjaajan että elokuvan pystit Martin Scorsesen Kuin raivon härän (1980) jäädessä nuolemaan näppejään.

Redford on sittemminkin hyödyntänyt ohjaustöissään vahvojen romaanien arvovaltaa, ja ne ovat tarjonneet sopivan sisällön näyttelijän suosimille maalauksellisille, tunnelmallisen epookin sävyttämille kulisseille.

Monet hänen teoksistaan käsittelevät tragedioista toipumista ja näin on myös hänen uutuudessaan, jossa podetaan terrori-iskujen aiheuttamaa kollektiivista krapulaa. Ohjaajan terävin elokuva taitaa kuitenkin olla tiedotusvälineiden kansaa kyykyttävät manipulointimahdollisuudet osoittava Quiz Show - tupla ja kuitti (1994), jonka teemaa hän nytkin sivuaa.

71-vuotiaan Redfordin edellisestä ohjauksesta on vierähtänyt jo seitsemän vuotta ja sillä välillä hänen kotimaansa on kokenut suuria poliittisia mullistuksia. Vasemmistolaiseksi tiedetyn ohjaajan päätöstä tarttua kerrankin nykypäivän yhteiskuntaa koskettavaan aiheeseen ja sijoittaa myös tapahtumat tähän aikaan tulkitseekin nopeasti hänen halukseen kommentoida ympärillä tapahtuneita muutoksia ja niiden seurauksia.

Vaikuttaa kuitenkin siltä kuin Redford olisi kiirehtinyt tuotantonsa kanssa tai sitten uuvahtanut sen parissa, sillä Matthew Michael Carnahanin keskusteluihin panostava käsikirjoitus on filmattu rutikuivasti. Suurimman osan ajasta elokuvan henkilöt istuvat tuoleillaan, puhua pälpättävät toistensa päälle ja oikein innostuessaan nousevat jopa jaloilleen.

Kliseisiä roolihenkilöitä

Näytelmällinen asetelma muodostuu Redfordille liian kovaksi pähkinäksi purkaa, sillä saksalaisen kenraalin mietteistä nimekkeensä poimiva Lions for Lambs(2007) sisältää pelkästään kliseisiä roolihenkilöitä.

Afganistaniin sotimaan lähtevät ja siellä satimeen joutuvat alemman sosiaaliluokan nuorukaiset ovat idealistisia patriootteja, poliittinen toimittaja median takinkääntöihin havahtuva moralisti ja lahjojaan haaskaava opiskelijapoika yhteiskunnallisen valveutumisen kokeva kapinoitsija.

Itsensä ohjaaja asettaa taas kerran charmantin oman tien kulkijan, nukkavierun yliopistoprofessorin, rooliin, jossa hän pääsee myös repliikein valottamaan poliittista ajatusmaailmaansa. Redfordin valkaistut hampaat säihkyvät kuin loisteputket, kun hahmot on vieläpä valaistu televisiomaisen kirkkaasti. Ainoa vähänkään särmiä sisältävä henkilö on Tom Cruisen näyttelemä senaattori, joka aikoo lypsätä uskotulta journalistilta uraansa edistävän palveluksen.

Koko filmi rakentuu kolmen parivaljakon käymien keskustelujen varaan. Muutamalla lineaarisen kerronnan katkovalla siirtymällä taustoitetaan, kuinka amerikkalaisten huolella suunnittelema operaatio Afganistanin vuorilla menee pieleen, ja miten loukkuun jämähtäneet koulutetut ystävykset ylipäänsä päätyivät rintamalle.

Luennoivia jaaritteluja

Lions for Lambs ei ole edes oikea elokuva, vaan sarja puheen muodossa olevia teesejä, joissa pyritään analysoimaan poliittisen osallistumisen välttämättömyyttä sekä sodankäynnin etiikkaa ja tarpeellisuutta. Ikävä kyllä luennoivat, alakoulutason löysät jaarittelut paljastavat viime kädessä Redfordin oman rajallisuuden ja vastuun pakoilun, sillä etujoukkojen ripeille aseellisille toimille hän on valmis antamaan tukensa, kunhan ne eivät kosketa häntä itseään.

Niinpä sikäläisen valtiojohdon päätökset kyseenalaistetaan vain näennäisesti ja amerikkalaisten uhrien sankarillisuus osoitetaan säälimättömän, kasvottoman vihollisen tulituksessa. Urhoolliset yhdysvaltalaistaistelijat kaatuvat vain saappaat jalassa, pystyssä päin ja varmana asiansa oikeutuksesta.

Leonard Cohen - I´m Your Man (2006)

Ohjaus: Liam Lunson

★★☆☆☆ 

Mika Kaurismäen brasilialaisia rytmejä esittelevät ohjaustyöt ja saksalaisen Fatih Akinin äskettäin esitetty turkkilaisen musiikin juuriin kurkottava Crossing the Bridge - Istanbulin äänet (2005) ovat lajityyppinsä kuvaavia nykyteoksia.

Ne kielivät paitsi vastuullisten kiinnostuksesta rakastamiinsa musiikkisuuntauksiin myös paljon yleisemmästä tarpeesta poimia ränsistyneille menneen maailman takapihoille unohtuneiden tyylilajien kirjoa suuren yleisön hämmästeltäväksi tasapäisyyttä muutoin suosivana aikana.

Samaan joukkoon lukeutuva Wim Wendersin kuubalaispapat listojen kärkeen sinkauttanut Buena Vista Social Club (1999) osoittautui niin suureksi myyntimenestykseksi, että siipiensä kantavuutta uskaltavat nyt koettaa myös nimettömämmät ihailijaohjaajat.

Musiikkidokumentit ovat kuitenkin elokuvan joitakin muita toimintasektoreja epäedullisemmassa asemassa, koska usein motiivina niiden valmistamiselle toimii mainittu läheinen kiintymyssuhde. Narsismiin taipuvaiset taiteilijat toki kernaasti jutustelevat heitä palvovalle kameraväelle, mutta kriittisiin muotokuviin tältä pohjalta on hankala ponnistaa.

Ongelma ei ole vielä aivan kohtuuton silloin, kun kyse on syrjäseutujen tuntemattomista puurtajista, mutta tilanne muuttuu maailmantähtien kohdalla, kun moniarvoisuuden esilletuomiseen liittyviä lieventäviä asianhaaroja ei enää ole.

Rakastettu runoilijamuusikko

Jo 1950-luvun loppupuoliskolla kirjallisilla ansioillaan läpilyöneestä, sittemmin omalaatuisen intiiminä laulaja-lauluntekijänä maineeseen ponnahtaneesta Leonard Cohenista valmistettu tähtikuva edustaa musiikkidokumenttien läpinäkyvää laitaa, jossa epäröimättä kiillotetaan käheästä äänestään tunnetun muusikon jo ennalta kultaista kilpeä. Samaan soittoon on toki lisättävä ohjaaja Lian Lunsonin otteen olevan mitä ilmeisimmin seurausta rehellisestä rakkaudesta Cohenin tunnelmalliseen sävellystyöhön.

Leonard Cohen: I´m Your Man (2006) herättää silti enemmän tarkennusta kaipaavia kysymyksiä ja tyyliseikkoihin kytkeytyvää harmistusta kuin tyytyväistä nyökyttelyä klassikkokappaleiden tahdissa. Dokumentti on nimittäin ulkoasun tarkoituksellista mystisyyttä hakevasta keikaroinnistaan riisuttuna perin yksinkertaisin eväin valmistettu.

Katsojan ei tarvitse kovinkaan tarkkaavaisena seurata Cohenin pohdiskelua, muusikkotovereiden puheenvuoroja ja tunnelmoivien tribuuttiesitysten sarjaa havaitakseen, että homma on purkitettu yhdellä kertaa ja nopeasti.

Vaikutelma on sangen huvittava, kun esimerkiksi irlantilaisen U2-yhtyeen keulahahmo Bono seisoo koko kehumissessionsa ajan.

Ohjaaja toki tekee parhaansa hämätäkseen yleisöä leikkaamalla replikoinnit mahdollisimman moneen kohtaukseen, mutta hutaisten tehdyn työn leimaa jälkituotanto ei enää puhdista.

Arveluttavia painotuksia

Artistista itsestään kiinnostuneille dokumentin perustavat ratkaisut tuottavat varmasti pettymyksen. Elokuvan musiikista vastaavat alkutekstien päällä soivaa I´m Your Man -kappaletta ja filmin loppuhuipennusta lukuunottamatta Cohen-konsertissa musisoivat tutut ja tuntemattomammat tähdet keskushahmon sijasta, mikä filmin kiihottamaa levymyyntiä ajatellen ei ehkä harkitsematon teko olekaan.

Linjaus valitettavasti korostaa teoksen keskeistä ongelmaa, jossa taiteilija ja ihminen Leonard Cohen jää tyystin taka-alalle. Lapsuus, nuoruus, varhaiset vaikutteet ja etenkin artistin pitkä julkinen ura käsitellään kuin pikakelauksella mitään riittävästi syventämättä.

Sen sijaan ohjaaja hekumoi erityisesti Bonolta saamillaan hulppeilla adjektiiveilla, jotka tietysti tavallaan ovat jälkimmäisen omalla vastuulla. Kun Lian Lunson kuitenkin Jumalaan vertaavien sanojen vakuudeksi täräyttää koko valkokankaan levyisen mustavalkoisen kasvokuvan mietteliäästä Cohenista, on painotus jo melkoisen jykevä.

Muotokuva jää syntymättä

Leonard Cohen: I´m Your Man ei siis hulppeista vakuutteluistaan huolimatta kasva alkuunkaan kattavaksi, eikä varsinkaan monisyiseksi muotokuvaksi filosofisesta muusikosta, jonka annetaan liian usein vetäytyä vaiteliaaseen vaatimattomuuteensa, joka samalla on suuressa ristiriidassa ohjaajan paisuttelujen kanssa.

Cohenin charmantin persoonan varassa toimiva kokonaisuus ei liiemmin puntaroi kohteensa historiallista merkitystä sen paremmin kuin hänen kestävän suosionsa syitäkään. Jälkimmäiseen sentään saadaan vastaus, kun artisti viimein kapuaa lavalle U2:n säestämänä ja hönkii Tower of Songin ilmoille. Sillä hetkellä kylmänväreet vihlovat selkäpiitä.

Leon (1994)

Ohjaus: Luc Besson

★★★☆☆ 

Ripeäliikkeisen kameleontin Luc Bessonin persoonassa tiivistyy ranskalaisen elokuvataiteen kompleksinen nykytila.

Hankittuaan eurooppalaisen art house -väkivallan erikoismiehen maineen ohjaaja siirtyi Yhdysvaltoihin ja valmisti tyylikästä kitschiä pursunneen kassamenestyksen Fifth Element (1997). Vastoin kaikkia odotuksia Besson käänsi seuraavaksi selkänsä lännen hullunmyllylle ja keskittyi vauraan tuotantoyhtiönsä toiminnan johtamiseen.

Bessonin omissa ohjaustöissä hänen tähtäimensä kohdistuu toistuvasti yhteiskunnan hylkiöiden epätoivoon, jonka perusta syntyy muiden harteiltaan karistamista vastuista. Valtion narkomaanista tappajaksi kouluttamaa naista perkaava Tyttö nimeltä Nikita (1990), jumalallista johdatusta totteleva Jeanne D’Arc (1999) ja palkkamurhaajan muotokuva Leon (1994) ovat sikälikin yhteneväisiä elokuvia.

Bessonin tasokkain teos kertoo yksinäisyyteensä vetäytyneestä, toimintaohjeensa italialaisen ravintolan omistajalta saavasta kielipuolesta siirtolaismiehestä. Hänestä tulee tahtomattaan siivottomassa naapuriasunnossa asuvan pikkutytön ainoa suojelija, kun korruptoituneet virkavallan erikoisyksikön joukot surmaavat huumekaupassa välistä vetäneen isän ja perheen muut jäsenet.

Vaitonaisen tappajan sopeutuminen moraalista selkärankaa ja aikuista vastuuta vaativaan tilanteeseen vie aikansa, sillä tuimalla erakolla ei ole ollut mahdollisuuksia ihmissuhdetaitojen hiomiseen.

Kioskiviihteen asetelmasta ranskalaisohjaaja rakentaa hiukkaakaan häpäilemättömän yhdistelmän rankkaa väkivaltaballadia ja runollista romantiikkaa. Ohjaajan tavassa lähestyä elämän kolhimia henkilöitä on rosoista realismiakin, jonka teho syntyy väkevästä kontrastien käytöstä.

Teos hahmottaa myytinomaisen houreen toisiinsa sidotuista kohtaloista täydeksi kaaokseksi kaatuvan hulluuden keskellä. Väärään maailmaan syntyneet irtolaiset ovat ympäröivien olosuhteiden uhreja, mutta he joutuvat kumpikin sopeutumaan välttämättömiin muutoksiin.

Jos Leonin haluaa niputtaa toimintaelokuvan genreen, teos edustaa lajityypin kiistatonta lippulaivaa.

Leijapoika (2007)

Ohjaus: Marc Forster

★★☆☆☆

Nykyisin on muodikasta olla kyynikko ja väittää, että jokaisen aikuisyleisölle suunnatun laatuelokuvan taustalla on takuuvarmasti jokin kirjallinen merkkiteos ja tehdä tästä johtopäätöksiä ”oikean” elokuvan rappiosta. Vanhemman polven elokuvaharrastajat muistelevatkin mielellään puolen vuosisadan takaisia aikoja, kun elokuva oli vielä taiteenlajina nuori ja ilmaisumahdollisuuksiltaan tuntematon.

Tuolloin vaihtelevantasoisia villejä ideoita oli varmasti enemmän monestakin syystä, mutta se mitä Suomessa valkokankailla nykyään nähdään ei ole missään tapauksessa koko totuus.

Julkaisukanavien muutoksille sokeille harrastajille nopea silmäily valkokankaiden tarjontaan synnyttää helposti vääriä päätelmiä, vaikka palkituista elokuvista ainakinMenetetty maa (2007), There Will Be Blood (2007), Perhonen lasikuvussa (2007) ja Väärentäjä (2007) työstävät tunnustettuja romaaneja tai muistelmia. Joukkoon mahtuu yhä 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää -teoksen (2007) ja Orkesterin vierailun(2007) kaltaisia helmiä, jotka perustuvat mukamas oikeaoppisesti originellien tarinaluonnosten kehitellyihin versioihin.

Alkuperästä riipumatta lupaavat ideat jalostuvat hedelmällisiksi kokonaisuuksiksi luovassa prosessissa, jossa rohkeasti kaadetaan ikoneja ja vältellään kaupallisia kompromisseja. Kannattaa nimittäin muistaa, etteivät klassikkoromaanit varsinkaan ole mitään autuaaksi tekeviä laitoksia, elleivät niiden kuvittajat ymmärrä taiteenlajien eroavaisuuksia. Gabriel García Márquezia sovittava hengetön Rakkautta koleran aikaan (2007) palvelee varoittavana esimerkkinä tästä.

Sovitus tuoreesta menestysromaanista

Leijapoika (2007) perustuu Afganistanissa lapsuusvuotensa asuneen Khalid Hosseinin vuonna 2003 ilmestyneeseen esikoisromaaniin, josta tuli terrorisodan kuumimpina vuosina nopeasti myyntimenestys hänen nykyisessä kotimaassaan Yhdysvalloissa.

1970-luvulta käynnistyvä ja aina nykypäivään ulottuva tarina kertoo kahden afgaanipojan Amirin ja Hassanin kohtaloista, kun neuvostoarmeijan hyökkäys pakottaa ylempään sosiaaliluokkaan kuuluvan Amirin perheen emigoitumaan Pakistanin kautta länteen.

Ennen välttämätöntä pakenemista turvallisempiin olosuhteisiin parhaiden ystävysten lämpimät välit ovat jo koetuksella toveriaan puolustaneelle Hassanille tapahtuneen väkivallanteon seurauksena. Rikosta turvalliselta etäisyydeltä todistaneen Amirin häpeä heikkoudestaan säilyy aikuisuuteen asti, kunnes hänen on viimein vastattava menneisyydestään kuuluviin avunhuutoihin.

Paljon pahoja asioita
Aiheeltaan teos vertautuu helposti tuoreehkoon brittielokuvaan Sovitus (2007), sillä molemmissa roolihenkilöiden lapsuudessaan tekemä tai tekemättä jättämä päätös vaikuttaa usean ihmisen elämään kenenkään suunnittelemattomilla tavoilla. Keskenkasvuina yksilöinä heitä on hankala tuomita teoistaan edes moraalisesti, mutta heidän mieleensä tapahtuma jättää hoitamattomia arpia, joilla on ihmisen psykologiassa yllättävän kauaskantoisia seurauksia.

Leijapoika on kuitenkin Sovitusta selkeämmin ja laveammin tilitys menetetystä lapsuudesta, joka nuorilta varastetaan yhteiskunnallisissa ja henkilökohtaisissa mullistuksissa, joihin heillä itsellään ei ole osaa eikä arpaa. Rohkea palvelijapoika Hassan näyttää selviävän karmaisevista kokemuksistaan sisäänpäinkääntynyttä Amiria paremmin, vaikka hänellä on talebanien hallitsemassa Afganistanissa paljon huonommat elämisen edellytykset kuin Amerikassa kirjailijan uraa luovalla Amirilla.

Merkitsevää onkin sisäinen pelottomuus ja vastuun ottaminen lähimmäisistään, mieluummin edes myöhemmin kuin ei ollenkaan.

Tarinan rönsyt kaipaavat punakynää
Alkuperäisteosta lukemattomankin on helppo huomata, ettei ohjaaja Marc Forster ole malttanut karsia tarpeeksi lähdeteoksen rönsyileviä haaroja. Lopputulokseen on jäänyt sinänsä kiehtovina aiheina irrallisia sivujuonia afgaaniyhteisön hierarkiasta, siirtolaisuuden ongelmista ja Afganistanin vaikeasta yhteiskunnallisesta tilanteesta, jonka monimutkaisista taustoista elokuva varoo kuitenkin visusti ottamasta kantaa.

Ehkä ratkaisevammin Marc Forsterin tunteellinen, laskelmoitua patetiaa sisältävä ohjaustyö eksyy vasta viimeisen kelan aikana laverrellessaan aikuisesta Amirista vihollislinjat läpäisevän vuorisoturin. Sen jälkeen herkistellään vielä urakalla, eikä symbolisesta leijan lennättämisestä tahdo tulla loppua lainkaan.

Lars ja se ainoa oikea (2007)

Ohjaus: Craig Gillespie

★☆☆☆☆ 

Pohjois-Amerikasta Suomeen virtaavasta elokuvatuotannosta yhä pienempi osa muodostuu miljoonalaitosten liepeillä tehdyistä tai kokonaan studiosyteemistä riippumattomista marginaaliteoksista.

Lisäksi moni markkinoitu vaihtoehtoelokuva täyttää vaivoin art house -elokuvan mittoja, sillä usein niitä tähdittävät Hollywoodin nimekkäät näyttelijät eivätkä elokuvat muodoltaan tai sisällöltään tarjoa harrastajille viihderihkamasta erottautuvia kultajyviä.

Parhaat amerikkalaiset ohjaajatkin ovat tätä nykyä mukautuneet kuvaamaan teoksensa johtaville elokuvastudioille, vaikka joutuisivatkin sitten myöntymään joihinkin kompromisseihin. Niinpä suurin osa independent-elokuvista on toistensa kaltaisia, keskinkertaisuuksien ohjaamia humpuukijuttuja, joiden laadun takeeksi riittää Oscar-ehdokkuus tai jonkin festivaalin yleisöpalkinto.

Akatemian pystiin käsikirjoituksestaan ehdolla ollut Lars ja se ainoa oikea (2007) edustaa juuri sellaista suurelle yleisölle rustattua hyvän mielen hittiä, josta ei kai kenenkään tulisi sanoa mitään negatiivista.

Poika ja nukkerakastajatar

Asenteiltaan teos liikkuu hataran humanismin ja laskelmoidun pikkukaupunkipopulismin välimaastossa jälkimmäiseen enimmäkseen notkahtaen. Elokuvassa ei ole edes rahtua siitä sosiaalisesta syvyydestä, jolla esimerkiksi Frank Capra korvasi psykologisen luonnekuvauksen puutteita demokratian toimivuutta esittelevissä rehellisen kansan kuvauksissaan.

Yhteen hiileen puhaltamisen tervehdyttävää vaikutusta yksilötasolla käsittelevältä teemaltaan Craig Gillespien komedia on neljäkymmentälukulainen siirappi, jota voisi luulla toisen maailmansodan kaltaisiin poikkeusoloihin sävelletyltä joukkohengen ylistysveisulta.

Tarinassa ei ole lainkaan ristiriitaisia ihmisiä, eri suuntiin repiviä toiminnan motiiveja eikä sitä myöten myöskään aidosti liikuttavia tapahtumia.

Jutun päähenkilö on sukulaistensa pihamökissä asusteleva aikuinen peräkammarinpoika, jolla on vakavia sosiaalisia estoja.

Tietokonepäätteen edessä naputtelu työelämässä sujuu vielä jotensakin onnistuneesti, mutta viimeistään nuoren kolleganaisen löyhät lähestymisyritykset loksauttavat miehen mielen takalukkoon, jonka seurauksena hän esittelee perheelleen verkossa tapaamansa tytön, joka on todellisuudessa ilmalla täytettävä muovinen nukke.

Talvisen suljetussa yhteisössä psykiatrinkin tointa hoitava yleislääkäri kehottaa kyläläisiä kohtelemaan nukkea kuin oikeaa ihmistä saadakseen selville Larsin kummallisen käytöksen perimmäiset syyt.

Venytetty vitsi

Koska kelpo kaupunginväki syöttää myös yhteisön henkisesti vammautuneelle outolinnulle suvaitsevaisuuden sokerisia hattaroita, katsoja saattaa vaatia tietoa, mistä moinen hyväksynnän paratiisi löytyy ja kuinka sinne pääsee.

Ohjaajan mukaan juoruista, ennakkoluuloista ja vinoiluista vapaa yhteisö parantaa harhaisen yksilön antamalla sairaan ihmisen saattaa erikoinen elämänvaiheensa itsenäisesti loppuun ulkopuolisten tukiessa tämän illuusioita.

Riitasointujen puuttuessa elokuvan sävelasteikosta kaunista ajatusta alkaa kuitenkin epäillä ja tarina alkaa muistuttaa venytettyä vitsiä. Tuskin yleisö olisi kontalleen kompastunut, vaikka erikoisen taktiikan toimivuutta olisi hieman kyseenalaistettu tai päähenkilön sairautta olisi arvioitu edes jonkin verran monipuolisemmalla tavalla.

Lääkityksen ja perinteisen terapian kyseenalaistava provinssikomedia luottaa lähimmäisenrakkauden rohtoon mielenterveysongelmien ratkaisemisessa. Se onkin kätevää propagandaa nykymaailmassa, jossa yhteiskunta siirtää velvoitteitaan kansalaisille ja hoidokkejaan tallaamaan katuja.

Elokuvan arvostaminen riippuukin paljolti siitä, kuinka tällaiseen kehitykseen suhtautuu.

Ladykillers (2004)

Ohjaus: Ethan ja Joel Coen

★★☆☆☆

Ethan ja Joel Coen ovat amerikkalaisen nykyelokuvan johtotähtiä, joiden osuus sikäläisen elokuvakulttuurin kehityksessä on ollut huomattava. Erehtymättömiä neroja he eivät kuitenkaan ole. Hakiessaan uusia avauksia he innostuvat toisinaan liikaa omista oivalluksistaan ja jäävät soittamaan säveltämänsä levyn epäolennaisinta kappaletta, jossa on jokin hauska koukku.

Alexander Mackendrickin musta brittikomedia Naisentappajat (1955) on jäänyt elokuvahistoriaan monista ansioistaan, joista Alec Guinnessin roolisuoritus ei ole varmaankaan vähäisin. Hänen paikkansa viekkaana professorina on perinyt rehti jokamies Tom Hanks, jonka valintaa moni Coenin veljesten ihailija epäilemättä vieroksuu.

Syyttä, sillä ristiriidasta koomisen aseen tekevän Hanksin velmuilu ja hänen piirtämänsä hahmon kyky kääntää hankalat tilanteet edukseen ovat elokuvan nautittavinta antia.

Ladykillers (2004) on siirretty Lontoon kaupunkimaisemista syvän etelän nuupahtaneeseen maalaismiljööseen. Joukko pesunkestäviä tunareita vuokraa ärhäkkäältä mummolta kellarin harjoitellakseen siellä mukamas rokokoo-musiikkia, vaikka heidän suunnitelmanaan on kaivautua seinän lävitse viereiseen kasinoon ja ryöstää se putipuhtaaksi.

Kuvitelma aineellisen vaurauden tuomasta onnellisuudesta sitoo yhteen ohjaajien kaikkia elokuvia, joissa hölmöilevät antisankarit kaatuvat aina omaan typeryyteensä tai sattumiin. Farssiksi viedyn komedian henkilöhahmot ovat kuitenkin liian karikatyyrisiä herättääkseen minkäänlaista sympatiaa ja toisaalta kamarifilmin luonne rajoittaa mahdollisuuksia kommentoida talon ulkopuolista elämää.

Niinpä teoksen tomppeleihin kohdistuva ironia tuntuu monin paikoin katsojaa aliarvioivalta.

Onneksi veljesten hupailuvaihe jäi kahden elokuvan mittaiseksi – Sietämätöntä julmuutta (2003) – ja he palasivat huipulle parhaillaan elokuvateattereissa pyörivällä alakuloisella rikosteoksella Menetetty maa (2007).

L'Atalante (1934)

Ohjaus: Jean Vigo

★★★★☆ 

Elokuva tuskin koskaan kohtaa toista yhtä merkittävää ohjaajaa, jonka elämäntyö mahtuisi ainoastaan kolmeen tuntiin. Ranskalainen Jean Vigo kuoli 29-vuotiaana tuberkuloosiin ja ehti valmistaa ainoastaan yhden täyspitkän teoksen ja kolme lyhytelokuvaa.

Kapeasta tuotannosta huolimatta Vigon nimi nousee esiin sellaisten suuruuksien kuin Sergei Eisensteinin, Jean Renoirin, Luis Bunuelin, Carl Th. Dreyerin, Charles Chaplinin, Jean-Luc Godardin, Ingmar Bergmanin, Orson Wellesin tai Andrei Tarkovskin rinnalla. Jossakin määrin kyse on menetetyn lahjakkuuden legendasta, mutta suurelta osin myös vakavasti otettavasta vertailusta.

A propos de Nice (1930) on niin sanottujen "kaupunkisinfonioiden" kantateoksia, parikymmenminuuttinen dokumentti kahtaalle jakaantuneesta Nizzan kaupungista. Siellä rikas yläluokka tanssii karnevaaleissaan ja kärventyy rantatuoleissaan samaa vauhtia kuin köyhälistö kurjistuu kortteleissaan. 

Kymmenminuuttinen Taris (1931) on puolestaan erikoinen potretti uimataidon saloja avaavasta urheilijasta, joka kävelee lopulta vetten päällä. Jo tällaisista avauksista saattaa aavistaa, että Vigon ura oli taistojen täyttämä.

Vähintäänkin yhtä omalaatuinen, anarkistinen Nolla käytöksessä (1933) joutuikin esityskieltoon pian ilmestymisensä jälkeen ja yhtä kehnosti kävi Vigon viimeiselle teokselle L'Atalante (1934), jota kuolemansairas ohjaaja viimeisteli sairasvuoteeltaan. 

Jälkimmäistä muunneltiin sittemmin kaupallisen laskelmoinnin nimessä mielivaltaisesti ilman menehtyneen ohjaajan suostumusta ja kuin karvaan ironian huipennuksena Vigo ei ehtinyt koskaan nähdä valmista elokuvaansa.

Nyt Sputnik Oy tekee kulttuuriteon ja tuo suomalaisille valkokankaille L'Atalanten restauroidun kopion, jonka yhteydessä esitetään myös lyhytfilmi Taris. Syksyllä sama yritys tuo teattereihin myös edellä mainitun Nolla käytöksessä, joka sekin kuuluu välttämättömänä osana elokuvahistorian tuntemukseen, jota Helsingin ulkopuolella on miltei mahdotonta jalostaa elokuvien oikeissa levityskanavissa, filmiteattereissa.

Siksi onkin aiheellista kiittää Sputnikia vielä siitä, että se vie Vigon teokset kevään ja syksyn aikana maakuntienkin ihmisten nähtäväksi.

Runollista realismia

Jos Jean Vigon tuotannon haluaa vetää yhteen jollakin tyylillisellä luonnehdinnalla, on varmaankin aiheellista kutsua sitä runolliseksi realismiksi, jossa maagiset ja osin surrealistisetkin ulottuvuudet ovat aina läsnä. Nykypäivän sarjamaiseen ilmaisukieleen tottuneille L'Atalante saattaakin tuntua todella vieraalta kokemukselta, aivan kuin elokuva olisi tupsahtanut kokonaan toisesta maailmasta, mitä se tavallaan tietysti onkin.

Vigon rakastettua klassikkoa voi lähestyä myös eräänlaisena keskeneräisyyden taiteena, vaikka sen jokainen otos on tarkkaan mietitty ja ohjaajan henkilöhistoria huomioiden suorastaan palavasti sisäistetty. 

Yksi Vigon lahjoista onkin kyky luoda illuusio sattumanvaraisuudesta: kamera vain on jostakin syystä eksynyt juuri näiden ihmisten kokemuspiiriin taltioimaan heidän vaiheitaan ilman ennakkosuunnittelua. Kohtaukset tuntuvat alkavan milloin mistäkin ja päättyvän aivan kuin mitään päämäärää ei olisi ollutkaan. Todellisuudessa tällainen välittömyys vaatii tietysti poikkeuksellista taidokkuutta.

Vigon ominaispiirteet ilmenevät erinomaisesti jo filmin ensimmäisessä kohtauksessa, jossa hääsaattue käyskentelee hiljalleen kohti rannalla odottelevaa jokilauttaa. 

Vaatimattoman proomun kyytiin nousevat vastavihitty aviopari ja kapteenin kaksi apulaista, kokenut merikarhu ja yksinkertainen nuorukainen. 

Tummanpuhuva taivas saattelee rakastavaiset halki Ranskan, jonka pulakauden ankeutta matkaajat karkottavat keskinäisillä hullutteluilla. Absurdeissa oloissa vanhemman seilaajan ystävästään pitämä muisto, pullossa olevat irtonaiset kädet, tuntuu melkein hellyttävältä.

Pian onni kuitenkin särkyy, tyttö pakenee kuivalle maalle ja kaikki on hetken hajallaan.

Rehevää huumoria, näkyjä rakkaasta

L'Atalanten huimimmat kohtaukset, joissa veteen sukeltava mies näkee viimein rakastettunsa ja aviopari haaveilee yksinäisinä toisistaan, leikkaavat suoraan muistojen, unelmien, etten sanoisi peräti elämää suurempien näkymien sisuksiin. Ilot ja surut muodostuvat näissä hetkissä sekä fyysisesti kipeiksi että henkisesti vapauttaviksi.

Vigon ainoa pitkä elokuva on myös täynnä sellaista lämmintä huumoria, jota nykyaikana elokuvissa ei ole enää lainkaan. Yhden parin rakkaus on hölmöä ja kiivasta, oikukasta ja onnellista ja juuri siksi niin tunnistettavaa. 

L'Atalante on ehkä vähäpätöinen aihe, mutta suuri tarina.

Lady Chatterley (2006)

Ohjaus: Pascale Ferran

★★★☆☆ 

Klassikkoromaanit tarjoavat tulkitsijoilleen sekä etuja että haittoja. Valmis katsojakunta ja sen kiinteiksi muotoutuneet näkemykset henkilöistä ja tapahtumista saattavat koitua ikäviksi esteiksi päivittää näkökulmaa tai muodostaa itsenäinen elokuvallinen tulkinta kirjallisesta lähteestä.

Kuinka usein tutuiksi tulleisiin klassikoihin perustuvat filmit ovatkaan pelkkiä lauseet kuviksi kääntäviä ja niihin uudenlaista syvyyttä tuottamattomia laitoksia. 

Tehtävä ei ole todellakaan kadehdittava etenkään tiettyyn aikakauteen erottamattomasti sijoittuvien opusten kohdalla, sillä nykyisiltä filmintekijöiltä on toki lupa odottaa meidänkin aikamme arvoja heijastavaa perspektiiviä. Kertovathan elokuvat ennen kaikkea tekohetkestään.

D.H. Lawrencen sensaatioromaanista on valmistettu lukuisia elokuvaversioita, kaiketi ensimmäisenä ranskalaista tuotantoa oleva Lady Chatterleyn rakastaja(1955). Vaikkei kirjaa olisikaan lukenut, jotakin sen sisällöstä voi silti päätellä siitäkin, että materiaali kelpasi myös pehmopornoa ohjanneelle Just Jaeckinille ja hänen alastomalle tähdelleen Sylvia Kristelille heidän torsossaan (1981). Muistettavin tulkinta (1993) on yhdysvaltalaisen kohuohjaajan Ken Russellin nyrjähtänyt näkemys.

Ranskalaisen Pascale Ferranin teos perustuu puolestaan pornografiasta syytetyn romaanin toiseen versioon. Keskeistä myös siinä ovat kielletyn rakkauden leimahdukset ensimmäisen maailmansodan jälkeisenä aikana.

Impotentin miehen aistikas vaimo

Lady Chatterleyn (2006) vahvuus elokuvana on voimakkaasti sidottu tyyliseikkoihin, pätevään pohjustukseen ja huolella verevöitettyyn näkökulmaan, eikä niinkään sisällön kovaan ytimeen. Lähes kolmetuntisen teoksen kestosta miltei kolmannes käytetään henkilöhahmojen esittelyyn ja heidän keskinäisten suhteidensa määrittelyyn ennen kuin varsinainen juoni päästetään liikkeelle.

Se kertoo sodassa halvaantuneen kartanonherran vaimosta, jonka päivät täyttyvät jatkuvaa huolehtimista vaativan puolison avustamisesta. Kun lääkäri viimein ohjeistaa uupunutta vaimoa tarvittavista suunnanmuutoksista, alkaa hän vierailla miehensä tilusten laidalla olevalla metsänhoitajan mökillä, jossa hiljainen palkollinen puurtaa käden töissään. Heidän välilleen syntyy kielletty ja kiihkeä romanssi, joka saa seksuaalisuutensa tukahduttaneen naisen löytämään elämänilonsa impotentin aviomiehensä silmienkantamattomissa.

Eroottisuus haasteena

Kun aineisto sivuaa näin selkeästi harlekiinimaisia, eroottisia päiväunelmia lihaksikkaasta, salaisessa piilopaikassa tyydytystä antavasta seksiuroksesta, on selvää että ohjaajaltaan materiaali vaatii ehdottoman kypsää tilannetajua ja herkkää vaistoa. Sitä Pascale Ferran osoittaa jo roolivalinnassaan, kun metsänhoitajaa näyttelee fyysisesti rujo ja aavistuksen kömpelö Jean-Louis Coulloc'h. 

Jo tällä elokuva kiertää suurimmat epäluulot siitä, että kyse olisi vain kuvankauniiden ihmisten pinnallisista petipaineista.

Vaikka teoksessa on vahva lihan värinä usein toistuvine rakastelukohtauksineen, välittyy filmistä muu kuin pornon kiihoittaminen. Ohjaaja taltioi elämänjanon uudelleen syttymistä epätyydyttävässä elämäntilanteessa ja naiseuden löytymistä, eikä seksuaalisuuden osuutta voi siinä väheksyä. 

Ferran lähestyy henkilöitään ja heidän tarpeitaan kiitettävän uteliaasti ja varovaisesti, aivan kuten sisäänpäinkääntyneet ihmisetkin käyttäytyvät tuntemattoman edessä. 

Luonnon värit, äänet ja ihmeet antavat ohjaajalle tilaisuuden hyödyntää miljöön vertauskuvallisuutta ja symbolisuutta taltioidessaan keskusparin lähentymistä. Niinkin kuluneen jutun kuin alastomana kirmaamisen sateessa voi näyttää, kun siihen osaa liittää puhdistavan suihkun merkityksen.

Ei moralisointia

On helppo ymmärtää, miksi lähdeteos herätti aikalaisissaan runsaasti porua, mutta 2000-luvulla maailma on muuttunut ja Pascale Ferranin olisi kyettävä osoittamaan se. 

Tyydyttävimmillään Lady Chatterley onkin välttäessään kaiken moralisoinnin ja löysän erotiikalla mässäilyn. Nainen on aktiivinen toimija, jonka teot ovat silti suhteessa 1900-luvun alkupuoliskon luokkakoodistoon ja yhteisömoraaliin.

Sisällön paino ei silti vastaa teoksen massaa. Rakkaus ja kiima saavat tietysti kenet tahansa hylkäämään porvarillisen säntillisyyden, mutta asetelmaa tulisi lisäksi syventää, laventaa ja kiteyttää. Naisen äreästä aviomiehestä siivilöityvä valokeila rahan ja kunnian tekopyhään maailmaan tarjoisi emmeitä, mutta naisohjaaja keskittyy keskusparin anatomiaan.

Kuudes aisti (1999)

Ohjaus: M. Night Shyamalan

★★☆☆☆ 

M. Night Shyamalanin lyötyä läpi lapsenmielisellä fantasiallaan Kuudes aisti (1999) hän antoi nopeasti lupauksia aikuisemmasta otteesta vertauksellisella teräsmiessovituksellaan Unbreakable - särkymätön (2000).

Ohjaajan eväät visualistina enteilevät suuria mestariteoksia, mutta käsikirjoittajana hän kahlaa laskelmoivan siirapin ja hiipivän kauhun välimaastossa. Kukaan ei silti voi kiistää hänen kykyjään tunnelmien kehittelijänä.

Valtavaksi kassamenestykseksi yllättäen ponnistanut Kuudes aisti ei ole mistään kotoisin, jos elokuvaa lähtee analysoimaan vakavasti ja asiapitoisesti. Se kertoo traumaattisesta pikkupojasta, jonka alakuloisen puhumattomuuden syyksi paljastuu hänen kykynsä nähdä kuolleita ihmisiä. Tämä aiheuttaa tietysti pelkoa pojassa ja suurta huolta hänen voimattomassa äidissään.

Apua he saavat ampumavälikohtauksesta työkuntoiseksi toipuneelta psykiatrilta, jonka avioliittoon päällekarkaus aiheutti vaikeuksia.

Ohjaajan kaikki elokuvat kertovat tavalla tai toisella uskosta mutta myös perheiden pahoinvoinnista. Tässä mielessä Shyamalan muistuttaa toista fantasiaviihteen tyyliniekkaa Steven Spielbergiä, vaikka edellinen onkin muodon hallitsijana jälkimmäistä pätevämpi. Kuudetta aistia kannattaakin seurata tavallista tarkemmin, jotta osaa täysimittaisesti arvostaa ohjaajan punomaa vyyhteä, jonka salaisuuksista hän vihjaa ensimmäisestä kohtauksesta aina viimeiseen asti.

Mielen järkkymistä valottava aineisto kaipaisi punnitumpaa käsittelyä mihin Shymalanin taidot ja halu yltävät. Elokuvan lopussa kaiken voi tietysti selittää parhain päin, aistiharhoiksi, mutta tunteellinen melodraama istuu silti huonosti arkirealismin täyttämien kohtausten vastapainoksi ja selittäjäksi.

Viime kädessä Shyamalan haluaa teoksillaan lohduttaa meidän aikamme kansanvitsauksia, masennusta, sivullisuutta ja uskonpuutetta, sairastavaa ihmistä tuonpuoleisella todellisuudella. 

Kunniasanalla (2001)

Ohjaus: Sean Penn 

★★★★☆

Yhdysvaltalaisen näyttelijän Sean Pennin kolmessa ohjaustyössä tehdään matkaa ihmistä riivaaviin pimeisiin voimiin.

Aivan kuten meksikolaisen Alejandro Gonzalez Inarritun peilaukset myös Pennin murhenäytelmät saavat alkunsa kohtalon ja sattuman sanelemista käänteistä. En yhtään ihmettele, että Penn, Inarritu ja tässäkin filmissä lyhyesti esiintyvä Benicio del Toro löysivät toisensa keskimmäisen ohjaamassa 21 grammassa (2003).

Vakavoiduttuaan näyttelijänä Penn on malttanut rakentaa ohjaajanuraansa maltilla tarttuen vain aiheisiin, jotka ovat häntä todella liikuttaneet. Niinpä tekijän kaikkia kolmea teosta - Indian Runner (1991), Emily on poissa (1995), Kunniasanalla (2001) - sitoo temaattisen jatkuvuuden lisäksi kypsän ja ajatellun elokuvataiteen tunnusmerkit.

Tämä ei kuitenkaan merkitse miellyttävää katsomiskokemusta Pennin piirtäessä muotokuvia pakkomielteidensä orjuuttamien ihmisten sieluntuskasta. Hänen päähenkilönsä kiertävät kiukun kiehauttamaa noidankehää, josta on turha toivoa pelastusta ilman pysyviä vammoja.

Kunniasanalla kertoo ikääntyneestä etsivästä, joka viimeisenä työpäivänään lupaa surmatun pikkutytön vanhemmille löytää karmean verityön tekijä. Poliisin leppoisiksi suunnittelemat eläkepäivät pienen vuoristokaupungin liepeillä muuttuvat epätoivoiseksi matkaksi miehen omien demonien äärelle, varsinaisen murhaajan säilyessä kasvottomana arvoituksena.

Sean Penn ei siis suin surminkaan tyydy perinteisten murhamysteerien vakiokaavoihin, joissa keskeistä on tappajan jäljittäminen ja rankaiseminen. Ohjaaja kuvaa avaamattomaksi jämähtävää mielen lukkoa, joka filmin mustien korppien vihjaamana on kuristavaa laatua. Nevadan karut ja jylhät maisemat luovat osaltaan näkymää ihmistä suurempien voimien liikkeisiin.

Elokuvailmaisun taitajana Penn ei ole vielä valmis, mutta henkilöohjaajana hän puristaa Jack Nicholsonista irti tämän myöhäisuran parhaan roolisuorituksen. 

Kuningattaren sisar (2008)

Ohjaus: Justin Chadwick

★★☆☆☆

Englantia 1500-luvun alussa rautaisella otteella hallinnut Henrik VIII tavataan muistaa kuudesta vaimostaan, joista kahden kaula katkaistiin pyövelin pölkyllä.

Hänen tavoitteensa saada avioero ensimmäisestä vaimostaan Katariinasta johti Englannin ja katolisen kirkon välirikkoon ja itsenäisen Englannin kirkon perustamiseen, ja oli siten ensimmäinen vaihe Englannin uskonpuhdistuksessa. Paavi julisti Henrikin kirkonkiroukseen vuonna 1533.

Kuninkaan hoviin ja vaikutuspiiriin oli pesiytynyt liuta asemaansa pönkittäviä aatelissukujen jäseniä, joita maan hyvinvoinnin sijasta kiinnosti kuninkaan suosion mahdollistama makea elämä.

Kuningattaren sisar (2008) esittää, että yksi tällaisista perheistä olivat Boleyt, joiden tyttäristä ensin Marysta tuli Henrikin avioton rakastajatar. Mary tiettävästi synnytti heille perillisen, jota kuningas ei koskaan tunnustanut.

Myöhemmin Henrik VIII mitätöi ensimmäisen avioliittonsa Katariinaan todistaakseen vakavat aikeensa Maryn sisareen Annaan, josta tulikin Englannin kuningatar. Papin aamenesta seurannut onni jäi kuitenkin lyhyehköksi, sillä kolme vuotta myöhemmin saarivaltion Isä Aurinkoinen teloitti hänet insestistä ja maanpetoksesta tuomittuna.

Poikaa kruununperilliseksi toivoneelle kuninkaalle liittoon syntynyt tytär oli pettymys, mutta vuosisadan lopulla tämä oli raivannut tiensä Englannin kuningatar Elisabet I:ksi, jonka vaikeista vaiheista ja uhrauksista neitsythallitsijana intialainen Shekhar Kapur on ohjannut kaksi julmaa elokuvaa (1999, 2007).

Kaupallisesti laskelmoitu

Niistä etenkin ensimmäiseen verrattuna Justin Chadwickin ohjaama teos on viihteellisempi. Se viitsii tuskin lainkaan huomioida tragedian syvällisiä syitä tai sen kauaskantoisia poliittisia seurauksia, jotka esiintyvät tapahtumien taustalla vain pikaisina toteamuksina ilman arvioivaa näkökulmaa. Hovihistorian käänteitä tuntemattoman katsojan voikin olla vaikeaa sisäistää asioiden oikeita mittasuhteita.

Kuuluisien amerikkalaisnäyttelijöiden tuominen peribrittiläisiin päärooleihin ei vielä kokonaan paljasta leväperäisen tulkinnan välinpitämättömyyttä, mutta historiaa vääristelevät oikaisut ovat jo kuvaavia.

En mene silti ensimmäisenä syyttämään haksahduksista nelikymppistä esikoisohjaajaa, vaan kääntäisin katseeni käsikirjoittaja Peter Morganiin. Hän viilasi viimeksi yleisöä linssiin näennäisen kriittisesti monarkiaan suhtautuvassa Stephen Frearsin ohjaustyössä The Queen (2006).

Molemmat elokuvat tarkastelevat englantilaisen hovimenneisyyden murheellisia tapahtumia ilkeiden juonittelujen, kyräilyjen ja mustasukkaisuuden välittöminä ja välillisinä lopputuloksina. Pariisin tietunnelissa menehtynyt Diana Spencer merkitsee jälkipolville yhtä ristiriitaista marttyyrihahmoa kuin kansaa, kirkon ja perheensä jakanut Anna Boley.

Seksiä, valheita ja sukkanauhaa

Vailla ansioita teos ei kuitenkaan ole. Keskittyessään ainoastaan henkilöjä piiskaaviin jännitteisiin se loihtii monta tunnelmaltaan hengästyttävää kohtausta.

Sisarusten välinen kauna ja Annan määrätietoinen kuninkaan kiimalla leikittely sekä sen nurja huipennus kuvataan inhalla melodramaattisella imulla. Kovimmat panokset latautuvat oikeaoppisesti ja ilmaisuteknisesti moitteettomasti viimeisen kelan aikana.

Teoksen nykyaikaisinta antia edustaa silti sen naiskeskeisyys, josta tarkasteltuna mestauslavoilla ratkaistut kieroilut olivat seurauksia miehisestä vallantäyteydestä ja sokeasta ahneudesta, joiden uhriksi itsenäinen, sivistynyt ja kiristykseen viimein itse ryhtynyt Annakin joutui.

Otsakkeeseen nostettu Mary, kuningattaren sisar, jää laimeammaksi hahmoksi osittain syystä, että hänen kiukun nieleskelynsä ja itkeskelevän kohtaloon alistumisensa kautta teemaa avataan toisesta tulokulmasta. Kukaan ei saa haluamaansa.

Brittien sotaisa historia on täynnänsä turhaa ja puistattavaa väkivaltaa, joten luulisi edes toisinaan näkevänsä teoksia, jotka eivät päädy liehakoimaan monarkian selviytymiskykyä. Päivänpaisteisilla loppukuvillaan tämäkin teos tekee niin, koska kiinnittää huomion Elisabet I:n tulevaan asemaan kuningaskunnan johdossa.