Ohjaus: Olli Saarela
★★★★☆
Vuosi 1999 osoittautui uuden kotimaisen elokuvan huippuvuodeksi, sillä katsojatilastoissa Häjyt, Kulkuri ja joutsen, Pitkä kuuma kesä ja Lapin kullan kimallus sijoittuivat aivan kärjen tuntumaan.
Taiteellisessa rankingissa puolestaan Aki Kaurismäen Juha, Matti Ijäksen Sokkotanssi ja Olli Saarelan Rukajärven tie pärjäävät kovassakin kansainvälisessä vertailussa. Jälkimmäinen oli lopulta myös vuoden katsotuin suomalainen elokuva.
Olli Saarela oli jo käsitellyt kansallissodan kauheuksia kappalaisen sieluntuskaa eritelleessä esikoisessaan Lunastus (1997). Heti seuraavaksi hän tarttui toiseen suureen kansalliseen aiheeseen, kuten niin monet lahjakkaat ohjaajat.
Rukajärven tie ei ole kuitenkaan isänmaallista julistusta kuten tämäntyylisissä spektaakkeleissa maailmalla on tapana vaan sisäistynyt ja hiljentävä puheenvuoro taistelujen inhimillisistä vaikutuksista nuoreen kihlapariin jatkosodan ensimmäisinä päivinä Itä-Karjalassa.
Eturintamalla morsiamensa tapaava luutnantti lähettää kihlattunsa turvallisempaan tukikohtaan hänen oman ryhmänsä lähtiessä samalla tiedustelumatkalle vihollisen selustaan. Tiedot neuvostopartion yllätyshyökkäyksestä lottien kuorma-autoon lamaannuttavat upseerin kamppailuun mielenterveydestään.
Runollinen ohjaustyö tihentää tunnelmiaan kiristämällä vastakkaisuuksista - elämä ja kuolema, viha ja rakkaus, lempeys ja julmuus - yksioikoisen ja kliseisen juonen kokoavan teeman, jossa yksilön on aina otettava moraalista kantaa ympäröivän maailman hulluuteen.
Niinpä teos pysähtyy toistuvasti pohtimaan järkyttävien tapahtumien henkilöille sysäämää hintaa, kun he menettävät lähimmäisensä, järkensä ja minuutensa.
Rukajärven tie kärsii huonosti kirjoitetuista sivuhenkilöistä ja hieman naivistisesta maailmankuvastakin ennen kuin se todistaa yleispätevästi yksilön sietokyvyllä olevan rajansa.
Henkilöiden mielenliikkeisiin, vaimeisiin katseisiin ja näkyviin katkeamisiin panostava näkökulma erottuu selkeästi edukseen silmittömästä lahtaamisesta, jolle näin herkästä perspektiivistä on mahdoton löytää järkevää selitystä.
Olli Saarela oli jo käsitellyt kansallissodan kauheuksia kappalaisen sieluntuskaa eritelleessä esikoisessaan Lunastus (1997). Heti seuraavaksi hän tarttui toiseen suureen kansalliseen aiheeseen, kuten niin monet lahjakkaat ohjaajat.
Rukajärven tie ei ole kuitenkaan isänmaallista julistusta kuten tämäntyylisissä spektaakkeleissa maailmalla on tapana vaan sisäistynyt ja hiljentävä puheenvuoro taistelujen inhimillisistä vaikutuksista nuoreen kihlapariin jatkosodan ensimmäisinä päivinä Itä-Karjalassa.
Eturintamalla morsiamensa tapaava luutnantti lähettää kihlattunsa turvallisempaan tukikohtaan hänen oman ryhmänsä lähtiessä samalla tiedustelumatkalle vihollisen selustaan. Tiedot neuvostopartion yllätyshyökkäyksestä lottien kuorma-autoon lamaannuttavat upseerin kamppailuun mielenterveydestään.
Runollinen ohjaustyö tihentää tunnelmiaan kiristämällä vastakkaisuuksista - elämä ja kuolema, viha ja rakkaus, lempeys ja julmuus - yksioikoisen ja kliseisen juonen kokoavan teeman, jossa yksilön on aina otettava moraalista kantaa ympäröivän maailman hulluuteen.
Niinpä teos pysähtyy toistuvasti pohtimaan järkyttävien tapahtumien henkilöille sysäämää hintaa, kun he menettävät lähimmäisensä, järkensä ja minuutensa.
Rukajärven tie kärsii huonosti kirjoitetuista sivuhenkilöistä ja hieman naivistisesta maailmankuvastakin ennen kuin se todistaa yleispätevästi yksilön sietokyvyllä olevan rajansa.
Henkilöiden mielenliikkeisiin, vaimeisiin katseisiin ja näkyviin katkeamisiin panostava näkökulma erottuu selkeästi edukseen silmittömästä lahtaamisesta, jolle näin herkästä perspektiivistä on mahdoton löytää järkevää selitystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti