Raja 1918 (2007)

Ohjaus: Lauri Törhönen

★★★☆☆

Sota merkitsee aina inhimillistä katastrofia, vaikka sitä mieluusti ja lyhytnäköisesti tarkastellaan myös sankaruuden mahdollisuuksia tarjoavana isänmaallisena oikeutena ja velvollisuutena.

Sodan muodoista kaikki ovat kammottavia, mutta ehkä raadollisimmiksi taistelut muodostuvat nimenomaan sisällissodissa, joissa kansan eri kerrostumat kääntävät aseet toisiaan vastaan esimerkiksi etnisen taustan, luokkajaon tai uskonnon perusteella.

Ulkovaltojen puuttuminen maansisäisiin kriiseihin on omiaan lisäämään jännitteitä ja väkivaltaisuuksia, joiden välittömien seurausten lisäksi syntyy sukupolvien päähän ulottuvia yhteiskuntapoliittisia ja henkisiä vaikutuksia. Katkeruuden, vihan ja surun tunteista voi olla vaikea irrottautua, kun entiset viholliset muistuttavat pysyvällä läsnäolollaan menneistä kivuista.

Suomessa käydystä sisällissodasta on puhuttu ideologisin painotuksin kapinana, vallankumouksena, vapaussotana ja hieman tahdikkaammin kansalaissotana sekä neutraalisti esimerkiksi kevään 1918 tapahtumina. Jälkimmäisen sopivuutta puoltaa myös se, että Suomessakin taisteluihin osallistui muiden maiden kansalaisia.

Lauri Törhösen Raja 1918 (2007) käynnistyy sanallisella selityksellä, jonka mukaan työläisten kapina laajeni sisällisodaksi muun Euroopan taistellessa ensimmäistä maailmansotaansa. Neuvostoliitto tuki Suomen punaista ja Saksa valkoista puolta.

Viitekehyksen antavaa tekstiä seuraava prologi punaisen ja valkoisen Suomen loppua lähenevistä yhteenotoista antaa jo armottomuudellaan vihiä, etteivät tekijät ole liikkeellä kansallisen aiheen rahastamistarkoituksella, vaan paljon rehellisemmin ja kriittistä tarkastelua kestävämmin tavoittein.

Jakson aikana punainen veturinkuljettaja teloittaa väkivallalle selkänsä kääntävän toverinsa yhtä julmasti kuin valkoiset ampuvat kenttäoikeuden pikaisilla päätöksillä yksilöimättömät vihollisensa.

Uuden valtakunnan raja

Varsinainen juoni sijoittuu Karjalankannakselle, jonne lähetetyn kapteenin on määrä perustaa alueelle pitävä valtakunnan raja. Paikalle päästyään hän huomaa väen rajan molemmin puolin ylittävän Neuvostoliittoa ja Suomea erottavan sillan kenenkään kiinnittämättä huomiota kyläläisten kansallisuuteen tai heidän aikeisiinsa. Valtakuntien rajat tulevat ja menevät, mutta tavara ja ihmiset ovat liikkuneet alueella vapaasti vuosisatojen ajan, joten keinotekoisten esteiden rakentaminen ei onnistu uusilta isänniltä helposti.

Kuningaskunnaksi aikovan valtion maantieteellisen äärilaidan tapahtumia sävyttää yhä valkoisen ja punaisen Suomen välienselvittely, sillä venäläiset määrätään karkotettaviksi ja käännytettäviksi sekä punaiset tavattaessa teloitettaviksi.

Eeppinen voima kestää latautua

Tuotantoa valvoneen Jörn Donnerin ideaan perustuva tilinteko suomalaisuuden luomisen nurjemmasta puolesta on vuoden ainoa kotimainen elokuva, jonka hallitseva piirre ei ole tahaton tai tahallinen lapsellisuus. Silti tehokkaan johdannon jälkeen vie pari kelaa ennen kuin teoksen eeppinen voima alkaa vyöryä katsojan ylitse. Sitä odotellessa elokuvan heikkoudet – keskeisten puheroolien esittelyt, hiukan yksioikoinen huumori sekä kapteenin ja hänen kirjurikseen päätyvän opettajan laimea romanssi – jarruttavat dramaturgian avautumista.

Kun kansallisia myyttejä aletaan lopulta purkaa kerroksellisissa kohtauksissa, muuttuvat painotukset kerralla painostaviksi. Vaaleita hiuksiaan hulmuttava Suomi-neito paljastuu laskelmoivaksi petturiksi, idealistinen patrioottikapteeni henkilökohtaisissa tappioissa sielunsa kovettavaksi rankaisijaksi ja syntyneen valtion nuhteeton identiteetti oman ja vieraan verellä pyhitetyksi valheelliseksi kiiltokuvaksi.

Näkemyksen lohduttomuus pelkistyy erinomaisesti esimerkiksi kapteenin kahdessa junamatkassa. Ensimmäistä leimaa vielä vakaa aatteellisuus ja ryhdikäs kunnollisuus, jälkimmäistä henkinen ja fyysinen lamaannus sekä kaikesta piittaamattomuus. Teoksen ilkeä ironia sotimisen perimmäisestä luonteesta saa haukkomaan henkeään lyhyessä epilogissa, jossa todistetaan väkivallan hyödyttäneen vain kaikkein kieroimpia keinottelijoita.

Sitten Suomen kansallislaulu alkaa soida harhakuvat puhkaisseiden tapahtumien huipennukseksi.

Klassikon aineksia

Raja 1918 sisältää joukon käsittämättömiksi jääviä roolihenkilöiden tekoja, mutta kokonaisuutena teos loistaa suomalaisen elokuvaklassikon piirteitä. Sen vuoroin runolliseen ja naturalistiseen ilmaisuun on löydetty jäntevä tasapaino, kuitenkin niin ettei tyyli vaikuta kohtuuttoman poukkoilevalta. Ihmisen alkukantaisuuden paljastavalta sisällöltään teos kestää vertailun kansainvälisessäkin seurassa.

On törkeää väittää Mustaa jäätä (2007) tai Miehen työtä (2007) tämän filmin veroiseksi.