Ohjaus: Jouko Aaltonen
★★☆☆☆
Taistolaiset kommunistit ja punkkarit eivät varmasti halua tulla verratuksi toisiinsa, mutta yhteiskunnallisina ilmiöinä molemmat olivat voimansa tunnossa 1970-luvun poliittisesti latautuneessa Suomessa. Valovoimaisilla ikoneilla varustettuina ne saavuttivat suurta suosiota nuorison parissa, sillä ne halusivat haastaa vallassaolevat rakenteet ja niiden taantumuksellisiksi katsomansa ylläpitäjät.
Taistolaiset halusivat syrjäyttää vanhan hallinnon uudella, kansanvaltaisella työläisparatiisilla, kun taas punk-liikkeen ideana oli irrottautua kokonaan yksilön vapautta kahlitsevista yhteiskuntajärjestelmistä.
Vertailussa on monien muiden varausten lisäksi muistettava, etteivät punk-kulttuuriin identifioituneet, muusikot erityisesti, olleet koskaan mikään yhtenäinen ryhmä, joka olisi tosissaan tavoitellut jotakin pysyvää. Tällainen olisi sotinut heterogeenisen liikkeen perusfilosofiaa vastaan.
Minusta on erinomaista, että suomalainen dokumentaristi Jouko Aaltonen jaksaa kiinnostua musiikkiaiheisissa elokuvissaan nimenomaan tällaisista poliittisia kytköksiä sisältävistä aineksista, joista tuskin kukaan muu viitsisi nykypäivänä vitsaansa vääntää.
Vaikka 1970-luvun taistolaisesta laululiikkeestä tehty dokumentaari Kenen joukoissa seisot (2005) kahlaileekin hieman hampaattomassa sentimentaalisuudessa ja välttelee tilintekoa hurmokseen hairahtuneista, oikeuttaa teos itsensä näin sen näin -tyylisenä reportaasina.
Se ei ole vähäinen ansio tilanteessa, jossa dokumentaristit myös Suomessa kilpailevat keskenään siiitä, kuka kehtaa mainostaa eniten itseään.
Kaikki alkoi siitä kun...
Punk-musiikin ydin tiivistyy hyvin teoksen alussa, kun Pelle Miljoonana tunnettu Petri Tiili muistelee kolmenkymmenen vuoden takaisia tunnelmia, kun suomalaisen musiikkielämän julkisia virtauksia hallitsi progressiivinen rock, erityisesti Wigwam keulakuvanaan.
Pellen mukaan punkin hienous on juuri siinä, ettei musiikista innostuneen tarvitse osata soittaa monen minuutin sooloja tai yhdeksänosaisia kappaleita päästäkseen mukaan. Huvittuneesti hän viittaa omaan taitamattomuutensa. Punk onkin ennen kaikkea oikeaa asennetta ja energiaa eikä mitään tyhjänpäiväistä taiteellisuutta.
Rehellisesti tunnustettua linjausta kunnioittaen Jouko Aaltonen tarkastelee musiikillisyhteiskunnallisen ilmiön historiaa ja nykyisyyttä Suomessa, ensi kädessä aikalaistodistajien haastatteluilla, mutta myös nykypunkkia iskevien nuorten muusikoiden julistuksilla.
Suomalaisen punkin ensilevytyksenä pidetään Andy McCoyn ja Pete Malmin Briard-yhtyeen singlekappaletta "I Really hate ya" vuodelta 1977, kun taas Eppu Normaalin alkuvuodesta 1978 ilmestynyttä kappaletta "Poliisi pamputtaa taas" muistetaan ensimmäisenä suomenkielisenä punk-julkaisuna. Ulkomailla suuria nimiä olivat yhdysvaltalainen Ramones ja englantilaiset The Clash ja Sex Pistols, jonka esiintymisen Suomessa valtiovalta tunnetusti eväsi.
Jo 1980-luvun alussa punk hajosi yhtyeidensä mukana lukuisiin alalajeihin, joista esimerkiksi Kohu-63 soitti rajummanpuoleista hard core -punkkia.
Nuorista naisista koostuva Creepie Crawlies ja tamperelainen Akupunktio pitävät tänään punkin lippua korkealla, vaikkei se tyhjätaskuina helppoa olekaan. Tilausta lajin kriittiselle sanomalle varmasti vieläkin on, kuten ohjaaja oivaltaa poimiessaan kuvaan katua pitkin kiemurtelevan leipäjonon hyvinvointi-Suomesta.
Muoto yhtä sisällön kanssa
Jouko Aaltosen elokuvassa on asiaa ja tunnetta hyvässä suhteessa, mutta sen kuvasommitelmissa soisi näkevän paremmin valkokankaan mahdollisuuksia hyödyntäviä muotoratkaisuja.
Toisaalta hiottu esteettinen ilme saattaisi väärentää punkin rosoista elämänvimmaa, jota ohjaajan pelkistetty katurealismi palvelee aivan kelvollisesti. Leikkaamalla elokuvansa reippaan energiseksi Aaltonen paljastaa musiikkilajin viehätyksestä olennaisen tärkeän siivun.
Punk - tauti joka ei tapa (2008) jatkaa ohjaajan nostalgissävytteisiä ja sisäänpäinlämpeäviä musiikkidokumentaareja kunniallisesti, mehukkaita anekdootteja ja hauskoja sattumuksia viljellen. Punkin yhteiskunnallisesta luonteesta ja joidenkin suomalaisen punkin perustajajäsenten porvarillistumisesta olisi kuitenkin kaivannut perusteellisempaa selvitystä.
Esimerkiksi maireat Eppu Normaalin jäsenet saavat runsaasti valkokangasaikaa joutumatta kertaakaan ikävien kysymysten hiillostamiksi.
Taistolaiset halusivat syrjäyttää vanhan hallinnon uudella, kansanvaltaisella työläisparatiisilla, kun taas punk-liikkeen ideana oli irrottautua kokonaan yksilön vapautta kahlitsevista yhteiskuntajärjestelmistä.
Vertailussa on monien muiden varausten lisäksi muistettava, etteivät punk-kulttuuriin identifioituneet, muusikot erityisesti, olleet koskaan mikään yhtenäinen ryhmä, joka olisi tosissaan tavoitellut jotakin pysyvää. Tällainen olisi sotinut heterogeenisen liikkeen perusfilosofiaa vastaan.
Minusta on erinomaista, että suomalainen dokumentaristi Jouko Aaltonen jaksaa kiinnostua musiikkiaiheisissa elokuvissaan nimenomaan tällaisista poliittisia kytköksiä sisältävistä aineksista, joista tuskin kukaan muu viitsisi nykypäivänä vitsaansa vääntää.
Vaikka 1970-luvun taistolaisesta laululiikkeestä tehty dokumentaari Kenen joukoissa seisot (2005) kahlaileekin hieman hampaattomassa sentimentaalisuudessa ja välttelee tilintekoa hurmokseen hairahtuneista, oikeuttaa teos itsensä näin sen näin -tyylisenä reportaasina.
Se ei ole vähäinen ansio tilanteessa, jossa dokumentaristit myös Suomessa kilpailevat keskenään siiitä, kuka kehtaa mainostaa eniten itseään.
Kaikki alkoi siitä kun...
Punk-musiikin ydin tiivistyy hyvin teoksen alussa, kun Pelle Miljoonana tunnettu Petri Tiili muistelee kolmenkymmenen vuoden takaisia tunnelmia, kun suomalaisen musiikkielämän julkisia virtauksia hallitsi progressiivinen rock, erityisesti Wigwam keulakuvanaan.
Pellen mukaan punkin hienous on juuri siinä, ettei musiikista innostuneen tarvitse osata soittaa monen minuutin sooloja tai yhdeksänosaisia kappaleita päästäkseen mukaan. Huvittuneesti hän viittaa omaan taitamattomuutensa. Punk onkin ennen kaikkea oikeaa asennetta ja energiaa eikä mitään tyhjänpäiväistä taiteellisuutta.
Rehellisesti tunnustettua linjausta kunnioittaen Jouko Aaltonen tarkastelee musiikillisyhteiskunnallisen ilmiön historiaa ja nykyisyyttä Suomessa, ensi kädessä aikalaistodistajien haastatteluilla, mutta myös nykypunkkia iskevien nuorten muusikoiden julistuksilla.
Suomalaisen punkin ensilevytyksenä pidetään Andy McCoyn ja Pete Malmin Briard-yhtyeen singlekappaletta "I Really hate ya" vuodelta 1977, kun taas Eppu Normaalin alkuvuodesta 1978 ilmestynyttä kappaletta "Poliisi pamputtaa taas" muistetaan ensimmäisenä suomenkielisenä punk-julkaisuna. Ulkomailla suuria nimiä olivat yhdysvaltalainen Ramones ja englantilaiset The Clash ja Sex Pistols, jonka esiintymisen Suomessa valtiovalta tunnetusti eväsi.
Jo 1980-luvun alussa punk hajosi yhtyeidensä mukana lukuisiin alalajeihin, joista esimerkiksi Kohu-63 soitti rajummanpuoleista hard core -punkkia.
Nuorista naisista koostuva Creepie Crawlies ja tamperelainen Akupunktio pitävät tänään punkin lippua korkealla, vaikkei se tyhjätaskuina helppoa olekaan. Tilausta lajin kriittiselle sanomalle varmasti vieläkin on, kuten ohjaaja oivaltaa poimiessaan kuvaan katua pitkin kiemurtelevan leipäjonon hyvinvointi-Suomesta.
Muoto yhtä sisällön kanssa
Jouko Aaltosen elokuvassa on asiaa ja tunnetta hyvässä suhteessa, mutta sen kuvasommitelmissa soisi näkevän paremmin valkokankaan mahdollisuuksia hyödyntäviä muotoratkaisuja.
Toisaalta hiottu esteettinen ilme saattaisi väärentää punkin rosoista elämänvimmaa, jota ohjaajan pelkistetty katurealismi palvelee aivan kelvollisesti. Leikkaamalla elokuvansa reippaan energiseksi Aaltonen paljastaa musiikkilajin viehätyksestä olennaisen tärkeän siivun.
Punk - tauti joka ei tapa (2008) jatkaa ohjaajan nostalgissävytteisiä ja sisäänpäinlämpeäviä musiikkidokumentaareja kunniallisesti, mehukkaita anekdootteja ja hauskoja sattumuksia viljellen. Punkin yhteiskunnallisesta luonteesta ja joidenkin suomalaisen punkin perustajajäsenten porvarillistumisesta olisi kuitenkin kaivannut perusteellisempaa selvitystä.
Esimerkiksi maireat Eppu Normaalin jäsenet saavat runsaasti valkokangasaikaa joutumatta kertaakaan ikävien kysymysten hiillostamiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti