Ohjaus: Virpi Suutari & Susanna Helke
★★★☆☆
Virpi Suutari ja Susanna Helke menevät kameroineen yhteiskunnalliselle toimintakentälle myös uusimmassa dokumenttielokuvassaan, mutta jättävät johtopäätösten teon katsojalle.
Itse asiassa Pitkin tietä pieni lapsi (2005) hylkää juonellisen kerronnan kaavat vieläJoutilaitakin (2001) selvemmin hahmottaessaan toisiaan selittävien tapahtumaketjujen sijasta ympäristön yleistä ilmapiiriä. Teos luopuu syiden ja seurausten etsimisen lisäksi kattavista toimintaa selittävistä motivoinneista ja perustelluista päätelmistä kuin iranilainen elokuva konsanaan pakottaessaan yleisön hyväksymään nähdyt tapahtumat sellaisenaan.
Dokumentti seuraa sisällissodan taisteluista Pohjolaan paenneiden somalilasten ja suomalaisten koululaisten yhteisiä leikkejä helsinkiläisen lähiömaiseman metsissä, jättömailla ja kerrostalojen pihoilla. Yhteisten askareiden kautta hahmottuu kuva roturajat ylittävästä kumppanuudesta, johon kulttuuriset erot tuovat säröistä huolimatta myös aikuisen maailman eriarvoisuutta riisuvaa välittömyyttä.
Elokuva taltioi 2000-luvun Suomea runollisesta näkökulmasta, kuin todellisuuden toisesta ulottuvuudesta, josta tarkasteltuna pienokaisten puuhastelut ovat yhtä ihmeellisiä ja ainutlaatuisia ilmiöitä kuin hyönteisten ahertaminen kukkien ympärillä tai puiden oksien väleistä pilkottavat auringonsäteetkin.
Näkökulman kapeutta käsivaraisen kuvauksen lähes impressionistinen peilailukaan ei silti tyystin pysty häivyttämään, koska kuin varkain kohtauksissa vilahtavat betonilähiön arkirealiteetit kaipaisivat tuekseen myös yhteiskunnallista taustoitusta. Elokuva ei voi toimia tyhjiössä ja teeskennellä ristiriitaisuuksien olevan pienempiä kuin ne todellisuudessa ovatkaan.
Joutilaissa tekijät tutkivat alueellisen epätasa-arvoisuuden seurauksia ruohonjuuritasolla, mutta yksilöihin kohdistuvien syytösten sijasta vastuuseen joutui järjestelmän välinpitämättömyys. Myös tällä kertaa dokumentin hauraan toiveikkuuden taustalta pilkottaa yleisten asenteiden perimmäinen muuttumattomuus.
Katteettomia unelmia ei siis tarjota: ystäväperhe muuttaa seudulta ja talvisen maiseman keskellä istuu yksinäinen tyttö.
Itse asiassa Pitkin tietä pieni lapsi (2005) hylkää juonellisen kerronnan kaavat vieläJoutilaitakin (2001) selvemmin hahmottaessaan toisiaan selittävien tapahtumaketjujen sijasta ympäristön yleistä ilmapiiriä. Teos luopuu syiden ja seurausten etsimisen lisäksi kattavista toimintaa selittävistä motivoinneista ja perustelluista päätelmistä kuin iranilainen elokuva konsanaan pakottaessaan yleisön hyväksymään nähdyt tapahtumat sellaisenaan.
Dokumentti seuraa sisällissodan taisteluista Pohjolaan paenneiden somalilasten ja suomalaisten koululaisten yhteisiä leikkejä helsinkiläisen lähiömaiseman metsissä, jättömailla ja kerrostalojen pihoilla. Yhteisten askareiden kautta hahmottuu kuva roturajat ylittävästä kumppanuudesta, johon kulttuuriset erot tuovat säröistä huolimatta myös aikuisen maailman eriarvoisuutta riisuvaa välittömyyttä.
Elokuva taltioi 2000-luvun Suomea runollisesta näkökulmasta, kuin todellisuuden toisesta ulottuvuudesta, josta tarkasteltuna pienokaisten puuhastelut ovat yhtä ihmeellisiä ja ainutlaatuisia ilmiöitä kuin hyönteisten ahertaminen kukkien ympärillä tai puiden oksien väleistä pilkottavat auringonsäteetkin.
Näkökulman kapeutta käsivaraisen kuvauksen lähes impressionistinen peilailukaan ei silti tyystin pysty häivyttämään, koska kuin varkain kohtauksissa vilahtavat betonilähiön arkirealiteetit kaipaisivat tuekseen myös yhteiskunnallista taustoitusta. Elokuva ei voi toimia tyhjiössä ja teeskennellä ristiriitaisuuksien olevan pienempiä kuin ne todellisuudessa ovatkaan.
Joutilaissa tekijät tutkivat alueellisen epätasa-arvoisuuden seurauksia ruohonjuuritasolla, mutta yksilöihin kohdistuvien syytösten sijasta vastuuseen joutui järjestelmän välinpitämättömyys. Myös tällä kertaa dokumentin hauraan toiveikkuuden taustalta pilkottaa yleisten asenteiden perimmäinen muuttumattomuus.
Katteettomia unelmia ei siis tarjota: ystäväperhe muuttaa seudulta ja talvisen maiseman keskellä istuu yksinäinen tyttö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti