Ohjaus: Aleksi Mäkelä
★☆☆☆☆
Kun viihteentekijät houkuttelevat julkisuuden valokeilaan joutuneet nuorisorikolliset ansaansa ja vääntävät oikeista tapahtumista machoilevan fiktioelokuvan, ylittyvät kohtuuden rajat katsoi asiaa miltä kantilta tahansa.
Aleksi Mäkelän ohjaama Pahat pojat (2003) oli valmistumisvuotensa katsotuin kotimainen elokuva, mutta markkinoinnin lisäksi mikään muu ei sitten onnistunutkaan.
Filmi kertoo skandaalilehtien kansista tutun euralaisen veljeskatraan henkensä pitimiksi suorittamista rötöstelyistä, kun he väkivaltaiseen isäänsä turvauduttuaan ja yhteiskunnallisten turvaverkkojen ulkopuolelle tipahdettuaan luiskahtavat jatkuvaan rikoskierteeseen.
Näin ankeista lähtökohdista ei luulisi löytyvän pokkaa sensaatioilla tai kiiltokuvilla mässäilyyn, mutta nyt taustalla hääriikin Markus Selinin Solar Films. Koulua käymättömien poikien rooleihin valittiin näin ollen neljä bodaamisesta pitävää ylivanhaa aikamiestä, joiden treenattuja kroppia filmi ihastelee sopivista kuvakulmista.
Varsinaiseen aiheeseen, toivottomiin elinoloihin jumiutuneiden henkilöiden tragediaan, tekijät suhtautuvat piittaamattomasti. Daltonin veljeksiksi nimettyjen poikien kolttoset ovat tekijöiden mielestä osoitus hurtista seikkailumielestä ja hauskasta ajanvietteestä, joten surkuhupaisia keikkoja ja pakomatkoja rytmittävätkin kotimaisen popmusiikin viimeisimmät neronleimaukset.
Yhtä valheellisia vääristelyjä Mäkelä suosii ilmaisussaan, joka nopeine leikkauksineen kiristää huonosti suunniteltujen yöpuuhien ympärille reippaan jännityksen kutkutuksia.
Pahat pojat karistaa moraalin harteiltaan hyvissä ajoin, mutta tiiviiksi, suuren maailman esikuville haasteen heittäväksi toimintakomediaksikaan sitä ei voi kehua. Mäkelä leimaa henkilönsä takametsän hidasälyisiksi junteiksi, mikä Vesa-Matti Loirin roolityön ohella muistuttaa kotimaisen puskafarssin perinteistä. Sillä sektorilla pärjätäkseen kokonaisuus on aivan liian imelä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti