Paha maa (2005)

Ohjaus: Aku Louhimies

★★★☆☆

Vaikka kotimaisen elokuvan edellinen vuosi oli sikäli laadukas, että onnistuneita filmejä nähtiin valkokankailla hyvinkin erityyppisistä aiheista ja vaihtelevin tyylein toteutettuina, on suomalainen elokuva jo vuosikymmeniä kärsinyt realististen ajankuvien puutteesta.

Parhaista tekijöistä Aki Kaurismäki lukeutuu määrittelemättömän menneisyyden kuvaajiin ja Veikko Aaltonen sysimustaan marginaaliin, kun taas nuoremman polven Olli Saarelan katukuvaus Bad Luck Love (2000) päätyi jokseenkin kypsymättömään lopputulokseen. 2000-luvulla debytoineiden uusien tekijöiden nykypäivään sijoittuneet filmit ovat puolestaan poikkeuksetta päätyneet tympeään kansainvälisten trendien kyllästämään marssirivistöön, jossa teennäinen haihattelu on korvannut todelliset tunteet ja kipupisteet.

Näistä tekeleistä heikkotasoisimmat ovat tulleet ohjaaja Aku Louhimieheltä ja tuottaja Markus Selinin Solar Films -tuotantoyhtiöltä. Louhimiehen Levottomat (2000) ja Kuutamolla (2002) sekä Selinin Levottomat 3 (2004) ovat kaiken arvostelun alapuolella konttaavia pikapaloja, joista on vaikea keksiä hyvää sanottavaa parhaallakaan tahdolla.

Siksi näiden voimien yhteiseen ponnistukseen voi suhtautua melkoisin varauksin, varsinkin ensi-illan alla pyöräytetyn, myyntikikaksi suunnitellun tekijänoikeuskiistan vuoksi. Yhtään vaikeaa ei ole silti myöntää, että Paha maa (2005) on toivottavinta suomalaista elokuvaa 20 vuoteen, aidosti tärkeä yritys hahmottaa nykytodellisuutta. Aivan matalalla eivät ole elokuvan lähtökohdatkaan, sillä idealtaan se perustuu Leo Tolstoin novelliin Väärennetty korkolippu, josta ranskalainen Robert Bresson valmisti klassikkonsa Raha (1983).

Pahan maan varsinaiset juuret ja perusta ovat silti havaittavasti kasvaneet saman tekijäjoukon ansiokkaasta televisiotuotannosta Irtiottoja (2003-04), jossa kaupunkilaisten aikuisten juurettomuutta tulkittiin alastomalla rehellisyydellä. Aku Louhimiehen uran käännekohdaksi muodostunut sarja saattoi hänet yhteen tuotantoon liittyvien ongelmien seurauksena näyttelijä Paavo Westerbergin kanssa, jonka johdolla sarjan käsikirjoitus muokattiin kokonaan uusiksi.

Visuaalista silmää omaavalle Louhimiehelle lahjakkaan skenaristin löytyminen oli onnenpotku, jonka antamaa liittoa myös Paha maa hyödyntää. Jättäessään aiheen kehittelyn kyvykkäämpiin käsiin, ohjaaja on voinut pitäytyä niissä suitsissa, jotka hänen kapeaan osaamiseensa parhaiten sopivat.

Sosiaaliluokat lävistävää aikamme henkistä pahoinvointia taltioivassa elokuvassa sattuma ja väärät valinnat johdattelevat elämässään rimpuilevien henkilöiden taivalta, jota nyrjähtänyt moraali varjostaa. Paha maa oivaltaa hienosti, kuinka pienten asioiden ja eleiden varassa omanarvontunto sekä psyykkinen tasapaino riippuvat maailmassa, joiden asukkeja irtisanomiset, päihdeongelma, sielunelämän tyhjyys ja eettinen tunnottomuus horjuttavat ankaralla kädellä.

Huonon onnen ja kohtalonoikkujen sanelemassa välinpitämättömässä ilmapiirissä peruuttamattomien virheiden tekeminen muodostuu sitä todennäköisemmäksi vaihtoehdoksi mitä kattavammaksi hallitsematon itsekkyys leviää. Paha maa ei tarjoa ratkaisumalliksi tyhjiä lupauksia tai heikkoja moraliteetteja Hymypojan (2003) tapaan, vaan tyytyy kyynisesti toteamaan pahojen tekojen seuraavan tekijäänsä. Johdonmukaisesti Pahassa maassa myös irtiotto alennustilasta tapahtuu mieluummin sattumanvaraisesti kuin jämerillä päätöksillä.

Paha maa seuraa modernin episodielokuvan kaavaa käyttäen henkilöjensä edesottamuksia talvisen harmaassa maisemassa. Keski-ikäisen miehen potkuista käynnistyvässä kolkossa filmissä pahaa oloa kierrätetään henkilöltä toiselle kenenkään ottamatta vastuuta teoistaan. Väärennetty seteli vaihtaa omistajaa, aiheuttaa tappioita yrittäjälle ja ketjureaktion tavoin mullistaa lopulta laajan joukon elämän kauhealla tavalla. Huonoa harkintaa osoittavalla alkusitaatilla Louhimies pyrkii tuhoamaan elokuvansa jo ennen ensimmäistäkään otosta, mutta ei onneksi jäykisty suomalaisella mielenmaisemalla piehtaroivaksi patetiaksi, kuten lainauksesta sopisi päätellä.

Elokuva jaarittelee ohjaajan tyylille uskollisesti turhan pitkään sisällön kannalta merkityksettömissä kohtauksissa, joissa henkilöt ryypiskelevät baaritiskeillä tai remuavat kaupungilla, vaikka ne sinänsä kertovatkin henkilöjensä luonteesta ja päämäärättömyydestä. Heiveröisenä henkilöohjaajana Louhimies kangistuu joka kerta tuskallisiin kaavoihinsa, kun hänen pitäisi syventää kuvin dialogipitoisia otoksia. 

Toisaalta Aku Louhimiehellä on hämmentävästi tarkkuutta tiivistää hiljaiset tuokiot yleispäteviksi, tunnelmaltaan ja todistusvoimaltaan vangitseviksi hetkiksi elämän murjomien ihmisten onnen sirpaleista. Paavo Westerbergin käsikirjoituksen oivallus henkisen tyhjyyden ja yhteisvastuullisuuden puutteen liitosta korostuu Pahan maan yönmustissa, kuolemankalpeissa kohtauksissa.

Paha maa on vakava ja suurelta osin onnistunut tutkielma vastuuttomuuden ja vieraantumisen kierteestä ja sen seurauksista. Aikamme myrkyllistä henkeä haukkovassa ahdistavassa elokuvassa henkilöt ovat tekojensa mittaisia ja vikoineen päivineen todellisia kuvia ihmisyydestä. Siksi varsinaisen tarinan ympärille alkuun ja loppuun pyöräytetty edes osittainen sovitus tuntuu päälleliimatulta, vaikka ratkaisulla tavoitellaankin sinänsä ymmärrettävää tulevaisuuden toivon pilkahdusta.

Kompromisseistaan huolimatta Paha maa tarjoaa kouraisevan näkemyksen katujen ja kotien pahoinvointiin, mitä elokuvan surullisen tummanpuhuvassa ilmaisussa voidaan pitää enemmän realistisen tallentavana kuin enteellisenä. Surkuhupaisten hahmojen taivallus hymyilyttää alkuun, mutta nauru takertuu kurkkuun, kun maailma paljastaa heille varatut korttinsa.