tiistai 31. joulukuuta 2013

Päätalo (2008)

Ohjaus: Hannu Kahakorpi
★☆☆☆☆
Elämäkertaelokuvan ensimmäinen ja tärkein tehtävä on pohtia, mitä se haluaa kohteestaan kertoa, kenelle ja miksi.
Toivottavaa olisi, että ajatteluprosessi johtaisi edes joihinkin sellaisiin ratkaisuihin, jotka valottaisivat nimihenkilön elämää jossakin yleispätevässä mielessä. Tämä tarkoittaa teeman eli johtoajatuksen löytämistä. Tietokirjat riittävät tiiviin informaation lähteeksi.

Jos teema jää paikantamatta, käy niin kuin Hannu Kahakorven ohjaamassa teoksessa. Tapahtumat kiinnostavat vain ja ainoastaan niitä, jotka ovat jo valmiiksi mieltyneitä sen kohteeseen, tässä tapauksessa tamperelaiseen kirjailijaan Kalle Päätaloon.

Tekijöiden onneksi heitä on Suomesssa kuin neulasia. Päätalon teosten painosmäärä ylitti kolme ja puoli miljoonaa jo hänen elinaikanaan. Vertailuna kerrottakoon, että suomalaisista nykykirjailijoista kaiketi suosituin, Ilkka Remes, on vasta toisen miljoonansa alkupuolella.

Köyhien ja kurjien kuvaaja

Päätalon koko tuotanto kertoo köyhyydestä ja kurjuudesta, rehellisellä työllä parempien elinmahdollisuuksien puolesta ponnistelevasta kansanosasta kaukana urbanisoituvista kasvukeskuksista.

Näin olen antanut itseni ymmärtää, sillä oma tuntemukseni hänen tuotannostaan rajoittuu Edwin Laineen ja Mikko Niskasen ohjaamiin elokuvasovituksiin, joista Niskasen Elämän vonkamies (1986) ja Nuoruuteni savotat (1987) ovat jääneet mieleeni rouhevasta huumoristaan.

Voin silti kuvitella, että voimakkaan rakennemuutoksen vuosikymmeninä Päätalon pienen ihmisen uutteraa työtä ja sinnikkyyttä dokumentoivat opukset tarjosivat alempien sosiaaliluokkien edustajille maanläheisen näkökulman heidän omaan arkeensa. Kehäkolmosen sisällä Päätalo oli etenkin modernistien pilkkaama rahvas kynäilijä, jäänne menneestä ajasta.

Tätä vastaanoton kaksijakoisuutta pitkään valmisteltu teos ei käsittele juuri ollenkaan, ellei sellaiseksi lasketa elokuvan loppua. Suuret kustannusyhtiöt antavat kirjavaa palautetta kirjailijan esikoisromaanista, ennen kuin ”muodottomassa möhkäleessä” potentiaalia havaitseva Gummerus pestaa rakennuksilla puurtavan työnjohtajan talliinsa.

Rakennusmestari, huorintekijä, kirjailija

Kahakorven teosta voi kuitenkin kiittää siitä, että se malttaa sentään leikata äärirajoiltaan kohtalaisen selkeän siivun Päätalon elämästä. Muutamaa lapsuustakaumaa lukuun ottamatta elokuva keskittyy tapahtumiin aikajänteellä 1951–58.

Näiden vuosien aikana Taivalkosken kunnan rakennusmestari irtisanoutuu virastaan ja muuttaa vaimonsa kanssa Tampereelle luomaan kirjailijan uraa. Kaupungissa Kallesta kehittyy aikaisempaakin ansiokkaampi huorintekijä, ennen kuin hän solmii toisen avioliiton saatuaan lähtöpassit ensimmäisestään.

Waltarin ohjeita jo poikasena ahmineesta ja niihin aikuisiällä toistuvasti palaavasta Päätalosta ei luoda rikkeettömän kansallisikonin muotokuvaa eikä häntä myöskään palvota kirjallisena nerona. Kahakorpi korostaa hänen tavallisuuttaan, josta mentaalisten, sosiaalisten ja taloudellisten vastoinkäymisten kautta puristuu irti sen verran omaleimaista taiteilijaa, että julkaisukynnys lopulta ylittyy.

Sangen suomalaiseen tapaan taustalla nähdään kotielämän rauhoittavan naisen vaikutusta.

Iäkäs rooliinsa

Kun ei ponnista kauhean korkealle, ei voi myöskään pudota kuin matalalta. Päätalo (2008) kertoo visuaalisesti köyhästi ja sisällössään riskejä kaihtaen, kuinka sen nimihenkilöstä tuli koko kansan Kalle. Yleisöään silti kosiskelematta se tarjoaa helposti sulateltavan kertauskurssin työteliään kirjailijan uran varhaisvuosista.

Näytelmällistä luonnettaan teos pyrkii elävöittämään arkistoista poimituilla filminäytteillä, joissa maisema muuttuu harvaan asutuista puupirttipitäjistä kohti kerrostalojen täyttämää kaupunkimiljöötä. Epookki syntyy kuitenkin onnahdellen, sillä tekijöiden fiktio kalpenee tylysti dokumentin rinnalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti