Ohjaus: Petri Kotwica
★★☆☆☆
Musta jää (2007) on vuoden sisällä jo toinen kotimainen elokuva, joka on valmistettu näytekappaleeksi kansainvälisille filmimarkkinoille. Antti-Jussi Annilan Jadesoturin (2006) tavoin tämän filmin ei tarvitse lainkaan hävetä isompiensa rinnalla. Kun vielä muistaa, että Hollywoodissa miljoonia takovaksi Renny Harliniksi muuttunut Lauri Harjola paini Suomen vuosinaan vauhtifilmien mutasarjassa, niin visuaalisen puolen jo nyt komeasti hallitsevalle Petri Kotwicalle uskaltaa ennustaa valoisaa tulevaisuutta. Trendiaiheestaan huolimatta hänen teoksensa edustaa sentään aikuisväestön laatuviihdettä.
Moderni ilmaisukieli
Ohjaajan toinen elokuva häivyttää täkäläiset ominaispiirteet ja maisemat täysin moitteettomasti moderniin ilmaisukieleensä, joten esitettävät tapahtumat voisivat yhtä hyvin kuoriutua Helsingin sijasta Lontoossa, Pariisissa tai New Yorkissa. Ja mikä huomioitavinta, Petri Kotwica yltää suoritukseen ainakin kymmenen kertaa esikuviaan pienemmällä budjetilla.
Millään ulkoisilla etäännyttämiskeinoilla ei kuitenkaan pystytä välttämään sitä, että katsoja aina vertaa näkemäänsä tuntemaansa. Kun teoksen hahmot puhuvat tunnistettavaa Suomen kieltä, heihin kiinnittyy väistämättä odotus kulttuuritaustansa mukaisista käyttäytymismalleista.
Siksi luonnekuvia ei tulisi vetää taikurin hatusta kuin kania konsanaan, koska tarkkaavainen yleisö saattaa vaatia silmänkääntötempun paljastamista. Ulkomaalaisten silmissä ongelmaa ei ehkä ole fyysisen ja henkisen välimatkan seurauksena.
Voimakkaat naiset keskiössä
Kuusi vuotta kypsytelty skenaario varaa kunnioitettavasti keskeiset roolit voimakasluonteisille naisille, kuten tehtiin Veikko Aaltosen Rakkaudella, Mairessa (1999). Myös tässä keskeiseksi jännitteeksi viritetään avioliitossaan pettyneen vanhemman naisen henkinen trauma, jota hän alkaa purkaa nuorempaan versioonsa.
Heitä yhdistävänä tekijänä on edellisen petollinen aviomies, joka pyörittää lääkärivaimoaan ja suunnittelijarakastajartaan lipevin valhein. Kolmiodraama syntyy, kun tohtori hakeutuu salatulla identiteetillä nuorikon hoivaajaksi ja uskotuksi ystäväksi.
Ratkaisevat kysymykset
Käsikirjoitusta työstäessään lähellä henkistä umpikujaa käyneen ohjaajan kannalta on harmillista, että nimenomaan herättelemiinsä ratkaiseviin kysymyksiin roolihenkilöjensä motiiveista teos ei kykene vastaamaan.
Se väittää aivan tosissaan älykkään ja kyvykkään nelikymppisen lääkärinaisen kulkeneen vuosikaudet silmät ummessa miehensä käytökselle ja aviorikkomuksista kuultuaan hakeutuvan vaalean hempukan seuraan sen sijaan, että potkisi pölvästin ukkonsa pysyvästi pihalle.
Sanavalmis ja menevä rakastajatar on puolestaan roikkunut jo vuoden päivät kultansa kintereillä, vaikka tietää miehen jatkuvasta rikollisuudesta lähimmäisiään kohtaan.
Jotta tämänkaltainen kuvio voisi olla mitenkään mahdollinen, vaatisi se siitosorikseen aika paljon karismaattisempaa tyyppiä kuin Martti Suosalon luonnehtiman väljähtäneen surkimuksen. Hän muistuttaa enemmän himokasta ja päättämätöntä teiniä kuin roolin vaatimaa alfa-urosta. Outi Mäenpään ja Ria Katajan tiukat roolit kärsivät tästä täsmentymättömyydestä läpi elokuvan.
Runsaasti symboleja
Syvätarkka laajakangaskuvaus verhoaa henkilöt toistuvasti pimeyteen, myös symbolisesti. Niinpä avauskohtauksen panorointi lumisessa maisemassa vihjaa Coen-veljesten Fargon (1996) lailla pakkasen palelluttamasta aivotoiminnasta, joka johtaa kohtalokkaisiin tragedioihin. Mittasuhteita vääristävillä linsseillä ohjaaja puolestaan kertoo roolihahmojensa rikkinäisestä tilasta.
Kieslowskin Siniselläkin (1994) ehditään vielä puhutella elokuvahistoriansa tuntevaa yleisöä ennen kuin jonkinlainen harmonia synnytetään sappea kiehuttaneeseen maailmaan. Silti keskeisen roolihenkilön käytökseen sopimaton loppuhuipennus vaikuttaa puusta pudonneelta moraliteetilta.
Kokonaisuus on heikkouksineenkin luonteva jatko Petri Kotwican debyytille Koti-ikävä (2005), sillä molemmat käsittelevät perheiden pahoinvointia ja mielenterveyden järkkymistä, ja niiden ilmaisukieli kytketään teosten asiasisältöön.
Muodoltaan ja näyttelijäsuorituksiltaan Musta jää on kuitenkin esikoiseen verrattuna huimaava parannus, joka palvellee tavoitteensa mukaisesti ohjaajansa käyntikorttina suurempiin tuotantoihin.
Ohjaajan toinen elokuva häivyttää täkäläiset ominaispiirteet ja maisemat täysin moitteettomasti moderniin ilmaisukieleensä, joten esitettävät tapahtumat voisivat yhtä hyvin kuoriutua Helsingin sijasta Lontoossa, Pariisissa tai New Yorkissa. Ja mikä huomioitavinta, Petri Kotwica yltää suoritukseen ainakin kymmenen kertaa esikuviaan pienemmällä budjetilla.
Millään ulkoisilla etäännyttämiskeinoilla ei kuitenkaan pystytä välttämään sitä, että katsoja aina vertaa näkemäänsä tuntemaansa. Kun teoksen hahmot puhuvat tunnistettavaa Suomen kieltä, heihin kiinnittyy väistämättä odotus kulttuuritaustansa mukaisista käyttäytymismalleista.
Siksi luonnekuvia ei tulisi vetää taikurin hatusta kuin kania konsanaan, koska tarkkaavainen yleisö saattaa vaatia silmänkääntötempun paljastamista. Ulkomaalaisten silmissä ongelmaa ei ehkä ole fyysisen ja henkisen välimatkan seurauksena.
Voimakkaat naiset keskiössä
Kuusi vuotta kypsytelty skenaario varaa kunnioitettavasti keskeiset roolit voimakasluonteisille naisille, kuten tehtiin Veikko Aaltosen Rakkaudella, Mairessa (1999). Myös tässä keskeiseksi jännitteeksi viritetään avioliitossaan pettyneen vanhemman naisen henkinen trauma, jota hän alkaa purkaa nuorempaan versioonsa.
Heitä yhdistävänä tekijänä on edellisen petollinen aviomies, joka pyörittää lääkärivaimoaan ja suunnittelijarakastajartaan lipevin valhein. Kolmiodraama syntyy, kun tohtori hakeutuu salatulla identiteetillä nuorikon hoivaajaksi ja uskotuksi ystäväksi.
Ratkaisevat kysymykset
Käsikirjoitusta työstäessään lähellä henkistä umpikujaa käyneen ohjaajan kannalta on harmillista, että nimenomaan herättelemiinsä ratkaiseviin kysymyksiin roolihenkilöjensä motiiveista teos ei kykene vastaamaan.
Se väittää aivan tosissaan älykkään ja kyvykkään nelikymppisen lääkärinaisen kulkeneen vuosikaudet silmät ummessa miehensä käytökselle ja aviorikkomuksista kuultuaan hakeutuvan vaalean hempukan seuraan sen sijaan, että potkisi pölvästin ukkonsa pysyvästi pihalle.
Sanavalmis ja menevä rakastajatar on puolestaan roikkunut jo vuoden päivät kultansa kintereillä, vaikka tietää miehen jatkuvasta rikollisuudesta lähimmäisiään kohtaan.
Jotta tämänkaltainen kuvio voisi olla mitenkään mahdollinen, vaatisi se siitosorikseen aika paljon karismaattisempaa tyyppiä kuin Martti Suosalon luonnehtiman väljähtäneen surkimuksen. Hän muistuttaa enemmän himokasta ja päättämätöntä teiniä kuin roolin vaatimaa alfa-urosta. Outi Mäenpään ja Ria Katajan tiukat roolit kärsivät tästä täsmentymättömyydestä läpi elokuvan.
Runsaasti symboleja
Syvätarkka laajakangaskuvaus verhoaa henkilöt toistuvasti pimeyteen, myös symbolisesti. Niinpä avauskohtauksen panorointi lumisessa maisemassa vihjaa Coen-veljesten Fargon (1996) lailla pakkasen palelluttamasta aivotoiminnasta, joka johtaa kohtalokkaisiin tragedioihin. Mittasuhteita vääristävillä linsseillä ohjaaja puolestaan kertoo roolihahmojensa rikkinäisestä tilasta.
Kieslowskin Siniselläkin (1994) ehditään vielä puhutella elokuvahistoriansa tuntevaa yleisöä ennen kuin jonkinlainen harmonia synnytetään sappea kiehuttaneeseen maailmaan. Silti keskeisen roolihenkilön käytökseen sopimaton loppuhuipennus vaikuttaa puusta pudonneelta moraliteetilta.
Kokonaisuus on heikkouksineenkin luonteva jatko Petri Kotwican debyytille Koti-ikävä (2005), sillä molemmat käsittelevät perheiden pahoinvointia ja mielenterveyden järkkymistä, ja niiden ilmaisukieli kytketään teosten asiasisältöön.
Muodoltaan ja näyttelijäsuorituksiltaan Musta jää on kuitenkin esikoiseen verrattuna huimaava parannus, joka palvellee tavoitteensa mukaisesti ohjaajansa käyntikorttina suurempiin tuotantoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti