Ohjaus: Aki Kaurismäki
★★★★☆
Elokuvien Kauas pilvet karkaavat (1996) ja etenkin Mies vailla menneisyyttä (2002) menestyminen myös kotimaisissa katsojatilastoissa osoittaa, että sitkeä pitäytyminen henkilökohtaisissa mieltymyksissä lyhytnäköisiä markkinatrendejä vastaan koituu lopulta myös tekijän eduksi, kunhan vain lahjakkuutta ja kärsivällisyyttä riittää.
Ensiksi mainitun teoksen aihe työttömyydestä korvautuu ohjaajan "luuseritrilogiaksi" nimeämän sarjan toisessa osassa asunnottomuudella ja päätöselokuvassa Laitakaupungin valot (2006) huomio kohdistuu yksinäisyyteen. Trilogiaa lävistäväksi teemaksi tiivistyy taas kerran pienen ihmisen asema kylmyyttään kolahtelevassa järjestelmässä, jossa ohjaaja aina asettuu vähävaraisten ja poispotkittujen puolelle.
Tarinassa työtön hitsaaja saapuu Helsinkiin ja saa todeta ensi töikseen vastaanoton kylmyyden. Lopulta hän päätyy muistinsa menettäneenä satama-alueella asustavan perheen parakkiin. Siellä vähäeleinen mies aloittaa toipumisen vailla tietoa, mistä hän on tullut ja mihin hän on menossa. Arka ystävyys Pelastusarmeijan soppajonossa keittoa tarjoilevaan yksinäiseen naiseen kehittyy orastavaksi rakkaudeksi, mutta se vaatii ensin menneisyyden kohtaamista ja ryhdistäytymistä uuden tilanteen edessä.
Aki Kaurismäki on aivan omaa luokkaansa hahmotellessaan kokonaisuutta, jossa tyyli ja sisältö lyövät kättä. Elokuva tekee sosiaaliset kommenttinsa kasinotalouden haaksirikosta, työttömyyspolitiikan epäonnistumisesta, suuryhtiöiden moraalittomuudesta ja vähäosaisten ahdingosta piruilevan huumorin säestyksellä, jonka hämäävä keveys kertoo jotakin olennaista suomalaisesta mentaliteetista.
Julmat aikeet niitä seuraavine maskuliinisine karjahteluineen paljastuvat ironisiksi sivalluksiksi pehmeytensä peittävistä kovanaamoista, jotka olosuhteiden pakosta tukahduttavat lempeytensä.
Ensiksi mainitun teoksen aihe työttömyydestä korvautuu ohjaajan "luuseritrilogiaksi" nimeämän sarjan toisessa osassa asunnottomuudella ja päätöselokuvassa Laitakaupungin valot (2006) huomio kohdistuu yksinäisyyteen. Trilogiaa lävistäväksi teemaksi tiivistyy taas kerran pienen ihmisen asema kylmyyttään kolahtelevassa järjestelmässä, jossa ohjaaja aina asettuu vähävaraisten ja poispotkittujen puolelle.
Tarinassa työtön hitsaaja saapuu Helsinkiin ja saa todeta ensi töikseen vastaanoton kylmyyden. Lopulta hän päätyy muistinsa menettäneenä satama-alueella asustavan perheen parakkiin. Siellä vähäeleinen mies aloittaa toipumisen vailla tietoa, mistä hän on tullut ja mihin hän on menossa. Arka ystävyys Pelastusarmeijan soppajonossa keittoa tarjoilevaan yksinäiseen naiseen kehittyy orastavaksi rakkaudeksi, mutta se vaatii ensin menneisyyden kohtaamista ja ryhdistäytymistä uuden tilanteen edessä.
Aki Kaurismäki on aivan omaa luokkaansa hahmotellessaan kokonaisuutta, jossa tyyli ja sisältö lyövät kättä. Elokuva tekee sosiaaliset kommenttinsa kasinotalouden haaksirikosta, työttömyyspolitiikan epäonnistumisesta, suuryhtiöiden moraalittomuudesta ja vähäosaisten ahdingosta piruilevan huumorin säestyksellä, jonka hämäävä keveys kertoo jotakin olennaista suomalaisesta mentaliteetista.
Julmat aikeet niitä seuraavine maskuliinisine karjahteluineen paljastuvat ironisiksi sivalluksiksi pehmeytensä peittävistä kovanaamoista, jotka olosuhteiden pakosta tukahduttavat lempeytensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti