Ohjaus: Aleksi Mäkelä
★☆☆☆☆
Aleksi Mäkelä kilpailee Timo Koivusalon kanssa siitä, kumpi pystyy nopeammin ratsastamaan tunnettujen ihmisten elämänkohtaloilla. Kun jälkimmäinen korostaa teostensa mallikelpoisuutta niiden pikkutarkan faktapohjaisuuden vuoksi, hyödyntää edellinen vaivattomasti elokuvan suomia tulkintavapauksia. Tätä periaatteellista rajattomuutta on silti käytettävä harkiten ja näkökulmaa tukien, koska täytenä sepitteenä näköiskuvat lemuavat rahastukselta.
Koko tähänastisen uransa ajan Mäkelää ovat kiinnostaneet kaidalta tieltä livenneiden aikamiespoikien rempseät rötöstelyt. Romanovin kivistä (1993) käynnistynyt rikoselokuvien sarja sisältää kuusi samaan muottiin veistettyä kaahailua jo ennen uutukaista, mutta yksikään elokuvista ei saavuta ohjaajan tavoittelemaa suuren maailman jouhevuutta.
Lööppien kansista valkokankaalle
Vaikka Pahat pojat (2003) poimikin juorulehtien kansissa hätkähdyttäneet nuorisorikolliset seikkailuviihteen vetonauloiksi, herättää monenmoisiin surullisiin liemiin joutuneen Matti Nykäsen tie elokuvan päähenkilöksi yhtä lailla suuria varauksia. Viihteen tekijöiltä kun ei ole lupa odottaa julkisen eläimenkään tilityksestä sensaatioista vapaata katsantoa.
Toki kyse on tällä kertaa tietoisesti itseään myyvän heittopussin valinnoista omilleen jätettyjen hunsvottien sijasta, mutta moraalista vastuuta lopputuloksesta kantavat yhä yksinomaan tekijät.
Mäkihyppääjän viinanhuuruisia jalanjälkiä kulkeva Matti (2006) ei kuitenkaan ryyditä antisankarinsa syöksykierrettä lainkaan niin ronskilla alastomuudella ja väkivallalla kuin voisi olettaa. Karuimmat otokset upotetaan kerronnan rankana oleviin nimihenkilön usvaisiin pätkämuistoihin tai jätetään kokonaan kameran linssin tietymättömiin.
Mutta häveliäisyys ei ole tekijöille seurausta eettisesti kestävästä harkinnasta, vaan tarkkaan laskelmoidusta huijauksesta. Ylenpalttiselta yksityiskohtaisuudelta halutaan välttyä päähahmon omien tekemisten osalta, jotta Mäkelä pääsee taas kerran mielipuuhassaan hakemaan sääliä virheratkaisuja toistuvasti tekevälle sairastapaukselleen.
Niinpä elokuva rakentaa ulkoisesti moitteettomasti kopioitua muotokuvaa pillifarkkuisesta ja tuulitakkisesta vaaleaveriköstä, mutta muokkaa varsinaisista tosielämän tapahtumista huomattavasti valikoidumpia surkutteluja. Yhtä lailla katteettomasti tekijäjoukko ei mainitse kertaakaan Matin sukunimeä, mikä vaikuttaa surkuhupaiselta hurskastelulta reppanan ulkonäköä apinoivissa kehyksissä.
Juoneltaan filmi kaartuu urheilullisista menestysvuosista nykyaikaan poimien käsittelyyn vuoroin Nykäsen ja lajiliiton välisiä kiristyneitä suhteita, skandaalinkäryistä yksityiselämää sekä saavutuksia seuranneita hullutteluja.
Kaikki muut paitsi Matti
Harmillisinta voivottelevan perspektiivin kannalta on tuotantojoukon piittaamattomuus pohtia rehellisesti olympiavoittajan tipahdusta kansakunnan kaapin päältä sen toivottomimpiin kuralammikoihin ja takahikiöiden tunkkaisiin baareihin.
Mahdollisuudet kaventuvat ratkaisevasti heti alussa, kun tarina käynnistetään uran ehtoovuosilta, jolloin pohjatyö jää tekemättä.
On varmasti aiheellista korostaa urheiluelämässä vallitsevaa kylmää talousmekaniikkaa, joka ottaa edustajistaan haluamansa seurauksista välittämättä. Yhtä lailla osuvia ovat huomiot rahasampojen ympärillä vaanivista helppoheikeistä, joita tässä filmissä ruumiillistavat niljakas lapsuudenystävä ja härski pornokeisari.
Mutta kohtuuttomalta vääristelyltä vaikuttaa koko syntisäkin kaataminen heidän syliinsä, kun päähenkilö tekijöidenkin mukaan kärsii pahoista persoonallisuuden kehittymättömyysongelmista ja itsekontrollin puutteesta.
Pellenä pomppiva nahjus saa toki epätoivoa tihkuvan tulkinnan, mutta joka käänteessä suostutteluun taipuvaiseksi tahdottomaksi rukkaseksi tuskin kukaan Mattia uskoo.
Kun ilmaisultaankin vähäpätöinen kokonaisuus päästää vieläpä nimihahmon kirkastamaan säälikruunuaan elokuvaa katkovissa monologeissa, kutistuu ylipitkä lopputulos paitsi sisällöltään, sanomaltaan, myös dramaturgialtaan puisevaksi palturiksi.
Koko tähänastisen uransa ajan Mäkelää ovat kiinnostaneet kaidalta tieltä livenneiden aikamiespoikien rempseät rötöstelyt. Romanovin kivistä (1993) käynnistynyt rikoselokuvien sarja sisältää kuusi samaan muottiin veistettyä kaahailua jo ennen uutukaista, mutta yksikään elokuvista ei saavuta ohjaajan tavoittelemaa suuren maailman jouhevuutta.
Lööppien kansista valkokankaalle
Vaikka Pahat pojat (2003) poimikin juorulehtien kansissa hätkähdyttäneet nuorisorikolliset seikkailuviihteen vetonauloiksi, herättää monenmoisiin surullisiin liemiin joutuneen Matti Nykäsen tie elokuvan päähenkilöksi yhtä lailla suuria varauksia. Viihteen tekijöiltä kun ei ole lupa odottaa julkisen eläimenkään tilityksestä sensaatioista vapaata katsantoa.
Toki kyse on tällä kertaa tietoisesti itseään myyvän heittopussin valinnoista omilleen jätettyjen hunsvottien sijasta, mutta moraalista vastuuta lopputuloksesta kantavat yhä yksinomaan tekijät.
Mäkihyppääjän viinanhuuruisia jalanjälkiä kulkeva Matti (2006) ei kuitenkaan ryyditä antisankarinsa syöksykierrettä lainkaan niin ronskilla alastomuudella ja väkivallalla kuin voisi olettaa. Karuimmat otokset upotetaan kerronnan rankana oleviin nimihenkilön usvaisiin pätkämuistoihin tai jätetään kokonaan kameran linssin tietymättömiin.
Mutta häveliäisyys ei ole tekijöille seurausta eettisesti kestävästä harkinnasta, vaan tarkkaan laskelmoidusta huijauksesta. Ylenpalttiselta yksityiskohtaisuudelta halutaan välttyä päähahmon omien tekemisten osalta, jotta Mäkelä pääsee taas kerran mielipuuhassaan hakemaan sääliä virheratkaisuja toistuvasti tekevälle sairastapaukselleen.
Niinpä elokuva rakentaa ulkoisesti moitteettomasti kopioitua muotokuvaa pillifarkkuisesta ja tuulitakkisesta vaaleaveriköstä, mutta muokkaa varsinaisista tosielämän tapahtumista huomattavasti valikoidumpia surkutteluja. Yhtä lailla katteettomasti tekijäjoukko ei mainitse kertaakaan Matin sukunimeä, mikä vaikuttaa surkuhupaiselta hurskastelulta reppanan ulkonäköä apinoivissa kehyksissä.
Juoneltaan filmi kaartuu urheilullisista menestysvuosista nykyaikaan poimien käsittelyyn vuoroin Nykäsen ja lajiliiton välisiä kiristyneitä suhteita, skandaalinkäryistä yksityiselämää sekä saavutuksia seuranneita hullutteluja.
Kaikki muut paitsi Matti
Harmillisinta voivottelevan perspektiivin kannalta on tuotantojoukon piittaamattomuus pohtia rehellisesti olympiavoittajan tipahdusta kansakunnan kaapin päältä sen toivottomimpiin kuralammikoihin ja takahikiöiden tunkkaisiin baareihin.
Mahdollisuudet kaventuvat ratkaisevasti heti alussa, kun tarina käynnistetään uran ehtoovuosilta, jolloin pohjatyö jää tekemättä.
On varmasti aiheellista korostaa urheiluelämässä vallitsevaa kylmää talousmekaniikkaa, joka ottaa edustajistaan haluamansa seurauksista välittämättä. Yhtä lailla osuvia ovat huomiot rahasampojen ympärillä vaanivista helppoheikeistä, joita tässä filmissä ruumiillistavat niljakas lapsuudenystävä ja härski pornokeisari.
Mutta kohtuuttomalta vääristelyltä vaikuttaa koko syntisäkin kaataminen heidän syliinsä, kun päähenkilö tekijöidenkin mukaan kärsii pahoista persoonallisuuden kehittymättömyysongelmista ja itsekontrollin puutteesta.
Pellenä pomppiva nahjus saa toki epätoivoa tihkuvan tulkinnan, mutta joka käänteessä suostutteluun taipuvaiseksi tahdottomaksi rukkaseksi tuskin kukaan Mattia uskoo.
Kun ilmaisultaankin vähäpätöinen kokonaisuus päästää vieläpä nimihahmon kirkastamaan säälikruunuaan elokuvaa katkovissa monologeissa, kutistuu ylipitkä lopputulos paitsi sisällöltään, sanomaltaan, myös dramaturgialtaan puisevaksi palturiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti