Ohjaus: Sean Durkin
★★★★☆
Varovaisimmankin arvion mukaan miltei kaksi miljoonaa amerikkalaisnuorta karkaa kotoaan vuosittain ja varmasti ainakin osa heistä päätyy yösijan, kuuntelijan tai ystävän tarpeessa heidän heikkouttaan riistävän ihmisen tai joukon luo, ehkä juuri sellaisen ensialkuun turvallisen, josta kertoo Sean Durkinin ohjaama riipaiseva esikoiselokuva.
Omassa käsikirjoituksessaan kunnianhimoinen nuori ohjaaja pui ryhmäpainetta, karismaattista johtajuutta ja alistuvaan identiteettiin valmistavaa aivopesua, jotka kaappaavat eksyneet lampaat säkkiinsä heidän herkimmässä kehitysvaiheessaan. Ei ole pienintäkään syytä epäillä elokuvan valaisemia tapahtumia, joiden uskottavuuden psykologit, sosiologit, nuorisotyöntekijät ja muut kentän ammattilaiset voivat varmasti pääpiirteissään vahvistaa.
Kaksi tarinan tasoa
Elokuva kulkee kahdella rinnakkaisella, lomittain etenevällä ja toisiinsa vertautuvallakin tasolla. Ajallisesti varhaisemmassa päähenkilö Martha saapuu jossain New Yorkin osavaltion perukoilla sijaitsevalle farmille, jonka asukkaat ovat mahdollisimman vähän tekemisissä ulkopuolisten kanssa. Omavaraisuus ravinnossa, huoneiden jakaminen ja keskustelut saavat tulokkaan tuntemaan olonsa kotoisaksi, vaikka kontrolli on nuhtelevan kaitsevaa. Tarinan nykyisyydessä tyttö pakenee entiseen elämäänsä, mutta kahden vuoden kokemuksista on puristunut vaikeasti tiirikoitava lukko.
Kriittinen suhtautuminen sulkeutuneeseen lahkoon ei ole silti yksisilmäistä Durkinin kuoriessa samalla esiin myös apuun rientävän siskon porvarillista sovinnaisuutta ja läntisen hyvinvoinnin suhteellisuutta. Vaikkei teos valitettavasti yksilöi päähenkilön tai muiden tyttöjen aiemman elämän ongelmia ja tee paniikkiratkaisuja siten ymmärrrettävämmiksi, tulee se silti osoittaneeksi, kuinka vieraan vilpilliset välittämisen elkeet voivat vietellä mukaansa hyväksynnän kaipauksessa.
Kulttijohtajaa esittävä indietähti-Hawkes (Winter´s Bone, 2010) katsoo tiukasti silmiin ja huokuu karismaattista dominanssia. Olsenin sisarkatraan nuorin, Elizabeth, paljastaa kykynsä.
Jättämällä myös lopun todellisuutta vääristävät kysymykset avoimiksi Sean Durkin välttelee amerikkalaisen elokuvan valtavirtaa ja tarjoaa kaunistelemattoman kuvauksen sarjaviihteen tyrkyttämän pintatodellisuuden rumalta kääntöpuolelta. Siellä vastaan eivät osu haaveet ja huvitukset vaan henkilökohtaista hyötyä hakevat haukat.
Kokonaisuutena provinssielokuva lukeutuu samaan riippumattoman amerikkalaiselokuvan laatusarjaan kuin Shotgun Stories (2007) ja Winter´s Bone.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti