Ohjaus: Annika Grof
★★★☆☆
Demokraattisen vaalijärjestelmän yhtenä puutteena pidetään sitä, että tietyin väliajoin toistuva kannatusmittaus ei kannusta kansalaisia kovinkaan suureen osallistumiseen vaalien välisinä vuosina.
Kansanvallan kriisiytymistä jouduttaa myös poliittisen ajanhengen yleinen pintapuolisuus, jonka ilmentymiä ovat esimerkiksi irtomyynnistä elävien roskalehtien valjastamat skandaalit mitä tyhjänpäiväisimmistä kansanedustajien tekemisistä.
Kun kaiken kukkuraksi meillä Suomessa lyhytnäköisimmät ministereistä vetäytyvät kilpeensä ilmoittaen, ettei heidän alansa keskeneräisistä hankkeista sovi puhua julkisuudessa sanallakaan, ei ole ihme että politiikkojen arvostus matelee pohjamujuissa. Jos kerran politiikan asioista ei saa puhua, koko touhu näyttäytyy metkuiluna ja hallinnollisena hoiteluna – ja umpikujalta.
Hikeä ja kyyneleitä
Annika Grofin dokumenttielokuva haluaa repäistä verhoja kansanedustuslaitoksen ikkunoista ja paljastaa, mitä suljettujen ovien ja lööppitodellisuuden takana arjessa tapahtuu.
Se seuraa yhden ideologisesti merkittävän lakimuutoksen, terveyskeskus- ja päivähoitomaksujen korotuksen, käsittelyä sosiaali- ja terveysvaliokunnan istunnoissa kevättalvella 2008, jolloin julkisuuteen nousivat myös turkulaista ulkoministeriä mairittelemattomat ja hänen eroonsa dokumentinjälkeisessä ajassa johtaneet eroottiset tekstiviestit.
Teoksen nimi viittaa hallituksen esityksen saavalle valiokunnalle jääviin rajallisiin toiminnallisiin puitteisiin lain muokkauksessa. Entisen demarikansanedustajan sanoin liikkumavaraa on vähän, reagointivaraa ei ollenkaan.
Hien pintaan ja kyyneleet silmiin nostavan väännön seurauksena opposition edustajat luulevat saaneensa kelvottomaksi katsomaansa esitykseen tärkeän korjauksen vain havaitakseen hallituspuolueiden pamppujen jyränneen heidän ylitseen ratkaisusta turhia ilmoittelematta. Vastoin yleistä luuloa politiikka on ehkä sittenkin aatteellisesti värittynyttä voimainnäytöstä, jossa kaikki puolueet laskevat vuoroin lukua yhteiskunnallisten virtausten vaihtaessa suuntaansa.
Grofin lähikuvien estetiikka sopii harvinaisen hyvin aiheeseen, jossa pureudutaan jylhien puuovien ja marmorikäytävien katveeseen jäävään salaiseen maailmaan. Ohjaaja muokkaa materaalistaan mieluummin eduskuntalaitoksen tiloissa tapahtuvan intohimotrillerin kuin paperinmakuisen opetusvideon.
Kyseenalaisia palveluksia
Eniten Liikkumavarassa (2008) kummeksuttaa lähtökohta, jossa elokuvantekijä on riippuvainen vallanpitäjien almuista. Ohjaajallahan kävi uskomaton ja takuulla harvoin toistuva tuuri, kun hänelle tuotiin syliin kuuma poliittinen peruna, jota ilman hänen keittonsa olisi paljon laihempaa soppaa. Kansanedustajien puolestaan luulisi olevan kauhusta kankeina valmiin elokuvan nähtyään eikä markkinoimassa julkisuudessa heistä tehtyä raporttia.
Näihin kotimaisen konsensus-hengen erikoisiin ilmentymiin suhteutettuna lopputulos säilyttää vähintäänkin tyydyttävästi kriittisen etäisyytensä. Valiokunnan keskustalainen puheenjohtaja menee jopa rehvastelemaan armottoman kameran edessä puolueensa entisen ministerin säestyksellä, ettei kansan tarvitsekaan mitään ymmärtää, kunhan muistavat katsoa perässä tulevan laskun.
Onkin kyseenalaista, millaisen palveluksen dokumentti tekee kyynisyytensä paljastaville isännille. Poliittista laskua hekin sentään maksavat vieläpä tyhmien äänestäjien vaatimuksesta. Lakimuutoksen sisällöstä, henkilöistä ja kenties aatteistakin johtuen puoluekartaston vasemmasta laidasta syntyy keskustaoikeistoa inhimillisempi kuva.
Kansanvallan kriisiytymistä jouduttaa myös poliittisen ajanhengen yleinen pintapuolisuus, jonka ilmentymiä ovat esimerkiksi irtomyynnistä elävien roskalehtien valjastamat skandaalit mitä tyhjänpäiväisimmistä kansanedustajien tekemisistä.
Kun kaiken kukkuraksi meillä Suomessa lyhytnäköisimmät ministereistä vetäytyvät kilpeensä ilmoittaen, ettei heidän alansa keskeneräisistä hankkeista sovi puhua julkisuudessa sanallakaan, ei ole ihme että politiikkojen arvostus matelee pohjamujuissa. Jos kerran politiikan asioista ei saa puhua, koko touhu näyttäytyy metkuiluna ja hallinnollisena hoiteluna – ja umpikujalta.
Hikeä ja kyyneleitä
Annika Grofin dokumenttielokuva haluaa repäistä verhoja kansanedustuslaitoksen ikkunoista ja paljastaa, mitä suljettujen ovien ja lööppitodellisuuden takana arjessa tapahtuu.
Se seuraa yhden ideologisesti merkittävän lakimuutoksen, terveyskeskus- ja päivähoitomaksujen korotuksen, käsittelyä sosiaali- ja terveysvaliokunnan istunnoissa kevättalvella 2008, jolloin julkisuuteen nousivat myös turkulaista ulkoministeriä mairittelemattomat ja hänen eroonsa dokumentinjälkeisessä ajassa johtaneet eroottiset tekstiviestit.
Teoksen nimi viittaa hallituksen esityksen saavalle valiokunnalle jääviin rajallisiin toiminnallisiin puitteisiin lain muokkauksessa. Entisen demarikansanedustajan sanoin liikkumavaraa on vähän, reagointivaraa ei ollenkaan.
Hien pintaan ja kyyneleet silmiin nostavan väännön seurauksena opposition edustajat luulevat saaneensa kelvottomaksi katsomaansa esitykseen tärkeän korjauksen vain havaitakseen hallituspuolueiden pamppujen jyränneen heidän ylitseen ratkaisusta turhia ilmoittelematta. Vastoin yleistä luuloa politiikka on ehkä sittenkin aatteellisesti värittynyttä voimainnäytöstä, jossa kaikki puolueet laskevat vuoroin lukua yhteiskunnallisten virtausten vaihtaessa suuntaansa.
Grofin lähikuvien estetiikka sopii harvinaisen hyvin aiheeseen, jossa pureudutaan jylhien puuovien ja marmorikäytävien katveeseen jäävään salaiseen maailmaan. Ohjaaja muokkaa materaalistaan mieluummin eduskuntalaitoksen tiloissa tapahtuvan intohimotrillerin kuin paperinmakuisen opetusvideon.
Kyseenalaisia palveluksia
Eniten Liikkumavarassa (2008) kummeksuttaa lähtökohta, jossa elokuvantekijä on riippuvainen vallanpitäjien almuista. Ohjaajallahan kävi uskomaton ja takuulla harvoin toistuva tuuri, kun hänelle tuotiin syliin kuuma poliittinen peruna, jota ilman hänen keittonsa olisi paljon laihempaa soppaa. Kansanedustajien puolestaan luulisi olevan kauhusta kankeina valmiin elokuvan nähtyään eikä markkinoimassa julkisuudessa heistä tehtyä raporttia.
Näihin kotimaisen konsensus-hengen erikoisiin ilmentymiin suhteutettuna lopputulos säilyttää vähintäänkin tyydyttävästi kriittisen etäisyytensä. Valiokunnan keskustalainen puheenjohtaja menee jopa rehvastelemaan armottoman kameran edessä puolueensa entisen ministerin säestyksellä, ettei kansan tarvitsekaan mitään ymmärtää, kunhan muistavat katsoa perässä tulevan laskun.
Onkin kyseenalaista, millaisen palveluksen dokumentti tekee kyynisyytensä paljastaville isännille. Poliittista laskua hekin sentään maksavat vieläpä tyhmien äänestäjien vaatimuksesta. Lakimuutoksen sisällöstä, henkilöistä ja kenties aatteistakin johtuen puoluekartaston vasemmasta laidasta syntyy keskustaoikeistoa inhimillisempi kuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti