Hobitti - odottamaton matka (2012)

Ohjaus: Peter Jackson

★☆☆☆☆

Fantasiakirjailija J.R.R. Tolkienin opuksista sovitetut lapselliset mutta sotaisat elokuvat näyttäisivät varmasti kovin erilaisilta, jos ne olisikin kuvannut Peter Greenaway. Nostin brittiohjaajan nimen esiin arvostellessani ensimmäistä Sormusten herra -elokuvaa kymmenisen vuotta sitten, ja kun englantilainen vieraili myöhemmin Suomessa, hän kertoi toivoneensa itsekin tuota mahdollisuutta.

Greenawayn sijaan työhön tarttui splatter-maakarina aloittanut Peter Jackson, joka loihti kirjasarjasta valkokankaille peräti yhdeksäntuntisen trilogian upottamalla huimaavat summat digitaalisiin tietokonetehosteisiin. Mammuttimuotoa voikin siis katsoa sekä lähdeuskollisuuden, kohdeyleisön että kehittyneen tekniikan näkökulmasta, joka suosii yksityiskohtaiseen tilpehööriin takertumista paneutuneemman kokonaistulkinnan kustannuksella.

Kun hän nyt Tolkienin aikaisempaan, vain yhteen kolmisataasivuiseen opukseen uppoutuessaan taikoo jälleen tulokseksi kolmen samanaikaisesti filmatun elokuvan sarjan, tietää katsoja odottaa entistäkin haltioituneempaa unohtumista lillukanvarsiin ja valemaisemiin. Ohjaajaksi ensin kaavaillun mutta tuotantoyhtiön talousongelmien vuoksi sopimuksesta irtisanoutuneen Guillermo del Toron kädenjälkeä ei ole helppo lukea lopputuloksessa, vaikka hänen nimensä kummitteleekin edelleen yhtenä neljästä käsikirjoittajasta.

Hahmojen pitkäksi venyvä esittely

Kolmituntinen teos edustaa näennäisessä runsaudessaan Titanicin (1997) jälkeisen viihdeteollisuuden raskaasti vyöryvää dramaturgiaa, jossa tarinan kehittely nousuineen ja laskuineen seuraa mieluummin tietokonepelien kuin elokuvien logiikkaa. Edellisissä kentät seuraavat toisiaan hyvinkin samantyyppisinä, portaittain vaikeutuvia vastuksia ja haasteita sisältävinä suoritteina, jotka täytyy läpäistä ennen seuraavaa tasoa.

Juuri siltä tuntuu Hobitti – odottamaton matka (2012), jonka tehtävänä trilogian ensimmäisenä elokuvana on esitellä hahmot ja juonen asetelmat ennen perinteisesti vaikeinta ja paikallaan polkevinta toista osaa.

Fantasiaansa hurahtanut uusiseelantilainen ottaa työnsä tosissaan venyttämällä kutakin kirjan kohtausta tolkuttomasti. Ennen kuin velho Gandalf on edes saanut houkuteltua piippua kotikylässään polttelevan mukavuudenhaluisen Bilbo Reppulin kääpiökansan mukaan valloittamaan myyttisen maan takaisin omistajilleen, on elokuva hukannut aikaa puoli tuntia. Viivyttely on mahdollista toistamalla kaavaa, jossa jokaista pientäkin päätöstä tai fyysistä siirtymää edeltää vuolas jahkailu, väittely ja koominen painiskelu yleisösegmentin nuorinta osaa silmällä pitäen.

Toisaalta vielä kauemmin ja useammin Jackson viipyilee varsinaisessa leipälajissaan, ainakin kymmenvuotiaille liian raaoissa joukkokohtauksissa, joissa kohti valloitettua kotivuortaan vaeltava seurue taistelee verenhimoisia saalistajia vastaan ja säntäilee niiltä karkuun. Tasapaksusta toteutuksesta puuttuvat silti todelliset nyanssit ja huippukohdat, jotta simppeli juoni vallanpalautusaikomuksista voisi tempaista mukaansa.

Ohjaajan taidot tuntien lienee vain onneksi, ettei hän lähde edes vahingossa rakentelemaan aikuismaisia allegorioita meidän aikamme poliittisista maakiistoista esimerkiksi Lähi-idässä. Ne näyttäisivätkin naurettavilta varhaisteinien makutottumuksia muutoin liehittelevässä sadussa.

Tekniikka korostaa epätodellisuutta

Härvelientusiasti Jackson on kuvannut teoksensa uudessa HFR 3D -formaatissa, jossa elokuvaprojektori heijastaa valkokankaalle 48 kuvaa sekunnissa perinteisen 24 kuvan sijaan. Sen tahatonta tehottomuutta on visuaalisten palasten yhdistyminen postikorttimaiseksi kuvakavalkadiksi, joka vastoin tavoitteita näyttää kotikutoiselta. Kun yleisön teatterikokemukselta riistetään juuri elokuvan kielen maaginen taika, voivat optimistit toivoa Hobitista käännettä kohti perinteisempää filmitekniikkaa.

Vaan sen päättävät rahoillaan äänestävät elokuvanharrastajat, ja huonolta vaikuttaa ennakkomyynnin perusteella. Jos menestys jatkuu meillä ja muualla, hukka perii.