Havukka-ahon ajattelija (2010)

Ohjaus: Kari Väänänen

★★☆☆☆ 

Satiirin vaikeassa lajissa erinomaisesti Kari Hotakaisen Klassikon elokuvasovituksessa onnistunut Kari Väänänen tarttuu myös uusimmassa ohjaustyössään arvostetun humoristin, viime vuoden lokakuussa juuri ennen elokuvan valmistumista menehtyneen Veikko Huovisen teokseen Havukka-ahon ajattelija.

Vaikka kirjat päällisin puolin vaikuttaisivat käsittelevän toisistaan tyystin eroavia aiheita, puhaltaa Väänänen niistä muokkaamiinsa elokuviin yhdistävää henkeä vilpillisten kaksoisroolien merkityksestä.

Miehisyyden rakennuspuina toimivat maskuliinisuutta ylläpitävät myytit, joihin roolihenkilöt takertuvat, tarjoavat runsaasti tilaisuuksia piikikkäille vihjailuille kuoren kestämättömyydestä. Väänäsen näyttelijätausta suorastaan houkuttelee häntä ohjaajana tällaisiin piruiluihin, ovathan nimenomaan esiintymisen, sepitteen ja suoranaisen palturin puhumisen tasot aiheissa läsnä.

Martti Suosalon Hotakais-hahmo on nimenomaan tässä mielessä lyömätön veto, johon nyt ei aivan ylletä.

Uskollinen lähdeteokselle

Klassikon (2001) tavoin myös Havukka-ahon ajattelija (2010) pysyttelee uskollisena lähdeteokselleen, mutta purevuuden aste jää nyt kokonaan Väänäsen määriteltäväksi. Käy mielessä ajatus, olisiko lähestymistapa sen päähenkilöön uskaliaampi, jos elokuva olisikin tehty vasta kirjailijan kuoleman jälkeen.

Pohjois-Suomen metsiin sijoittuvassa teoksessa seuraillaan muuan Konsta Pylkkäsen elämää erään kesän aikana sotien jälkeisessä Suomessa. Kertomuksen ajankohtaa ei sen tarkemmin täsmennetä, mutta Pylkkäsen syntymävuodeksi kerrotaan 1900.

Ohjaajana Väänänen on todistanut hallitsevansa elokuvan visuaalisen rytmityksen ja kuvakomposition jipot. Sisältöä tukevaa tekniikkaa on selvästikin mietitty joko tavanomaista enemmän tai paneutuneemmin. Sadun ja fantasian sädekehä reunustaa maalaisnaturalistista maisemaa ja rehevää ihmiskuvausta.

Omaperäisiä maailmanselityksiä

Filmin juoni seuraa pääpiirteissään kirjaa, mutta tuntuu elokuvassakin alisteiselta seudun värikkäille persoonille ja aivan erityisesti Kai Lehtisen antaumuksella ruumiillistamalle päähenkilölle. Havukan taloudessa asusteleva, maailman isoja ja pieniä kysymyksiä muiden iloksi ja harmiksi tuumaileva miekkonen pestautuu kaupungista saapuneen tutkijakaksikon apulaiseksi.

Maisterit ovat yliopiston kammareissa pätevöityneitä lintutieteilijöitä, mutta korpien filosofimetsurin rinnalla korkeintaan oppipoikia, tai siitä hän aikoo ottaa selvää. Akateemisen läpimurron tehdäkseen fiksut ”lisenssit” tarvitsevat tietysti käytännöllistä Pylkkästä, josta puhtaan sattuman kautta leivotaan pitäjän sensaatio.

Oikeastaan Havukka-ahon ajattelijasta voisi tehdä televisioon minisarjan – ellei olisi tehty jo. Sen tarina kun vaikuttaa turhan ohuelta pitkän näytelmäelokuvan tarpeiksi. Se koostuu enemmän tai vähemmän löyhistä tuokiokuvista ja jutusteluista, jotka saisivat enemmän laventaa ja täsmentää poskisolistiksi ryhtyneen sekatyömiehen muotokuvaa.

Väänänen vie orpoja mietiskelyjä myös taustakerrontaan, mikä asettaa suuria vaatimuksia kuvan ja sanan suhteelle. Melko hyvin hän tosin onnistuu.

Konstan ja pojan ystävyys

Elokuvan kauneinta sisällöllistä antia ovat Konstan ja Havukan Nikke-pojan (loistolöytö Konsta Pöyliö) keskustelut. Ne avaavat näkökulmaa valkoisten valheiden ja omaperäisten maailmanselitysten, siis vilkkaan mielikuvituksen merkitykseen kasvamisessa sekä yleisemminkin raskaassa ja virikkeettömässä arjessa. Pojan – tahrattoman viattomuuden – edessä Konsta myös nöyrtyy, kun tajuaa tehneensä virheen.

Voi olla, että elokuva tuntuisi näkemyksellisemmältä, jos koltiaisen rooli olisi näkyvämpi tai tapahtumat jopa koettu kokonaan tämän näkökulmasta. Lapsuuden ihmeen vinkkelistä moni sukkela omituisuus saisi hyväksyttävän selityksensä, näyttäähän maailma alhaalta erityisen mystiseltä – sellaiselta, jonkalaiseksi Konsta sen maalaa. Visuaalinen ilotulitus Kuoliaaksinaurattajan talossa menee nyt hiukan hukkaan, kun se tuntuu niin irralliselta.

Omaa menneisyyttään ja todellista identiteettiään visusti varjelevasta miekkosesta kulkee monia huhuja, joita Pylkkänen ei aio vahvistaa. Monille selityksille avoimen arvoituksen, ”äpäräpenikan”, tarinointeja vierastavien nyreyttäkin on helppo ymmärtää, koska Konsta haluaa antaa niin vähän itsestään. Parhaiten aina tietävän hevostelijan moraalissa näyttää olevan sijaa myös kaunaisuudelle.

Lehtisen vänkä humoristinen luonnehdinta omaa totuuttaan turisevasta Kainuun karpaasista on kyllä lämmin ja lähestyttävä, mutta Konstalle tekisi silti mieli antaa vähän sapiskaa.