Dogville (2003)

Ohjaus: Lars von Trier

★★★★★

Yksi katsomiskerta ei välttämättä riitä sulattamaan massaa, josta muodostuu Lars von Trierin kolmituntinen Dogville (2003). Imeydyttyään tajuntaan se sisäistyy yhdeksi vuosikymmenensä harvalukuisista eurooppalaisista mestariteoksista.

Von Trierin vertaisiksi lasken vanhan mantereen nykyohjaajista vain unkarilaisenBéla Tarrin ja ranskalaisen Gaspar Noén.

Syrjäiseen kylään kaupungin gangstereita pakenevalle naiselle myönnetään turvapaikka syrjäisestä yhteisöstä, jolle pelkkä kiitollisuus ei kuitenkaan kelpaa vaivanpalkaksi. Asukkaiden oivallettua karkurin tulevaisuuden riippuvan vain heidän armostaan he venyttävät viattomalta vaikuttavan järjestelyn rikollisen raadollisuuden alhaisimpaan asteikkoon.

Elokuvan arvostelijat ovat kiinnittäneet hanakasti huomiota kahteen ulkoiseen seikkaan. 1930-luvun alun tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, missä lentopelkoa poteva ohjaaja ei ole koskaan vieraillut.

Toiseksi pienen vuoristokylän kulissit ovat ainoastaan näyttämölavalle liidulla piirrettyjä sanoja ja viivanpätkiä, mitä monet ovat pitäneet teatraalisena ilmaisuratkaisuna.

Dogville ei kuitenkaan esitä väitteitä mistään historiallisesti todesta Amerikasta vaan yleisemmin demokraattiseen järjestelmään pesiytyneestä vahvimman valtista alistaa heikompansa ja hakea sille oikeutus kansanvaltaisista instituutioista.

Rajoittamattoman vapauden ja mahdollisuuksien myyteillä imagoaan kiillottava Yhdysvallat tarjoaa tietysti kriittiselle taiteilijalle osuvimman kohteen todistaa teesinsä. Amerikkalaisten raivostuminen kielii vain, kuinka kipeää kohtaa tanskalaisohjaaja osaa ärsyttää.

Lattiaan piirretyt talot ja tilukset ovat yhtä valheellisia kuin asukkaiden aikomuksetkin. Näkymättömän maiseman näkeminen perustuu siihen samaan uskonsokeuteen, josta marttyyripäähenkilö Grace ammentaa voimaa luottaa heidän hyvyyteensä.

Brechtiläiseen vieraannuttamiseen perustuvaa epänaturalistista tyyliä voi tuskin siis syyttää sisältöä heijastamattomaksi.

Muutoin lähelle ihoa tunkeva kamera vetäytyy kuvaavimpina hetkinä tehdashallin kattoon valaistaakseen mädännäisyyden koko kuvan ja osoittaakseen ihmisten pienuuden. Ideaalit törmäävät vallankäytön realiteetteihin, sillä järeimpien aseiden kantajat luiskahtavat järjestään piittaamattomaan pahuuteen.