tiistai 31. joulukuuta 2013

Käsky (2008)

Ohjaus: Aku Louhimies
★★☆☆☆ 
Muutamassa vakavaksi luokiteltavassa ohjaustyössään Aku Louhimies on tutkinut suomalaisten juroa raadollisuutta, pyrkimyksenään osoittaa sivistyksemme olevan helposti naarmutettavaa pintakiiltoa, jonka alta kivikautiset vaistot löytyvät laimentamattomina.

Sopivissa olosuhteissa kohtalokkaasti ärsytettynä kuka tahansa voi taantua ratkaiseviin virheisiin, ellei pohjaan vievää kierrettä saada katkaistua.

Aikaisemmin Louhimies on vedonnut järjestelmän huipulla istuviin poliittisiin päättäjiin ja virkamieskoneistoon kantamaan vastuunsa kansalaisten alennustilasta, sillä esimerkiksi äkillinen työttömyys tai avioero on kova paikka luterilaisessa kulttuurissamme.

Näin on ohjaajan mukaan etenkin meikäläisten miesten onnettomuudeksi.

Moraalinen näkökulma

Vereslihalla tulkittuihin Suomi-tragedioihin Paha maa (2005) ja Valkoinen kaupunki(2006) verrattuna Leena Landerin romaanista (2003) sovitettu Käsky (2008) lähestyy teemaa huomattavasti moraalisemmasta ja yleisluontoisemmasta näkökulmasta, mihin edellä mainittujen teosten raamit eivät vielä antaneet mahdollisuuksia. Louhimiehelle ja käsikirjoittaja Jari Olavi Rantalalle tämä on merkinnyt yksilöiden nostamista etualalle.

Yhteiskuntapoliittisen tason jähmettäminen lavasteet antavaksi kulissiksi on vaarallista, jos se jättää karkeina karikarityyreinä patsastelevat henkilöhahmot haahuilemaan kuin unissakävelijöinä. On totta kai sallittua kertoa Suomen sisällissodasta muutamaan uhriin ja pyöveliin keskittyen, mutta metodi edellyttää tiukkaa henkilöohjausta ja vereviä luonnehdintoja.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat sodan viimeisiin viikkoihin, jolloin sodan näennäinen voittaja on jo selvillä, mutta laittomat teloitukset tuottavat yhä satamäärin tarpeettomia taivaspaikkoja. Tappamiseen kyllästynyt nuori aliupseeri pelastaa punaisen naispäällikön varmalta kuolemalta vaatien tätä valkoisten kenttäoikeuteen kuljetettavaksi.

Syrjäisellä kartanolla kaksikon vastaanottaa lainoppinut tuomari ja kirjailijamies, jonka raiteiltaan nyrjähtänyt persoona on eräänlainen muunnelma Ilmestyskirja.Nyt:in (1979) eversti Kurtzista.

Mieletön turmelus ja uhraus

Valkoisten puolella taistelevan jääkärin uhrautumista punakaartissa sotivan naisen yksityiseksi henkivartijaksi perustellaan lailla ja vääryyden vastustamisella, mutta Samuli Vauramon ilmeettömästä olemuksesta välittyy tuskin lainkaan lukeneen jääkärin varmasti kokemia oikeuden- ja velvollisuudentunnon ristiriitoja.

Hänen havahtumistaan selittäväksi naisrooliksi Pihla Viitalan punasotilas puolestaan vaikuttaa enemmän uhmakkaalta teiniltä kuin tulisieluiselta työläisten oikeuksien ajajalta tai seksuaalisuudellaan aseet riisuvalta vampilta.

Kokeneista näyttelijöistä kenttäoikeuden tuomaria esittävä Eero Aho liikkuu liioittelevan irstailevuuden rajalla, jonka pataluhaa juoppoa uunoileva Mikko Kouki ylittää jokaisessa kohtauksessaan.

Nämä haksahdukset kertovat mieluummin ohjaajan tyylitajun pettämisestä kuin aidosta aikakauden tilaa ilmentävästä dekadenssista.

Turmeltumisen teema ei myöskään kaipaisi korostajakseen viiksillään syyllisyytensä paljastavia lahtareita, joista keskeisin leimataan vieläpä inhottavaksi homoseksuaalisiksi. Historiaton ja mauton ohjauksellinen näkemys leimaa teosta, jossa olisi aineksia suureksi tragediaksi uhrausten mielettömyydestä.

Kunnianhimoinen ohjaustyö

Käsky on ilmeisen kunnianhimoinen ohjaustyö. Saaristomaisemien kivinen ankaruus, käsivaran säästeliäs käyttö ja Pelastakaa sotamies Ryanin (1998) tyyliin haalistetut värit tukevat sinänsä onnistuneesti sisällön hyistä ydintä. Goethen sitaatteineen ja Beethovenin sävelineen elokuva tavoittelee kulttuuriteoksen sävyrikkautta ja tulkintaa nimenomaan älymystöä vaikeina aikeina horjuttavista aineksista.

Sen sijaan ohjaajan mieltymystä estetisoida alastomuus pehmopornoksi ja halua puristaa väkivallasta ylevyyttä on paljon vaikeampi hyväksyä, sillä henkilöihin lyödyt asenteelliset leimat Saatanasta, Vapahtajasta ja äitihuorasta ovat niin laskelmoituja keinoja herättää huomiota.

Viimeiseen varttiin yritteliäs Louhimies mätkäiseekin puolenkymmentä kristillissävyistä sotakliseetä ja kiillottaa toisen päähenkilön marttyyrikruunun hohtavan kirkkaaksi. Ei sodasta glooriaa näin riisuta.

Laitakaupungin valot (2006)

Ohjaus: Aki Kaurismäki
★★★☆☆
Osaltaan elokuva joutuu vastaamaan samoihin uuden luomisen kysymyksiin kuin muutkin taiteenlajit. Mestariteokset eivät synny vanhoja ideoita kierrättämällä vaan rohkealla kunnianhimolla, joka toisinaan jalostuu ainutlaatuiseksi kädenjäljeksi.

Samalla on toki muistettava, ettei mitään mullistavia uusia teemoja pystytä enää taikomaan. Tämä tosiasia pakottaa taiteilijat perimmäisten pohdintojen äärelle. Moni keskinkertaisuus varmasti näkee kehityksessä epämiellyttäviä piirteitä, mutta taiteen olemuksesta kiinnostuneita se takuulla tyydyttää.

Näin olennaisia asioita on Aki Kaurismäenkin ennen kaikkea tulevaisuudessa mietittävä, koska mitään varsinaista uutta ei ohjaajan tuorein ohjaustyö enää katsojilleen esittele. Trilogian kolmannen osan arviona kritiikki lieventyy kokonaisuuden yhteneväisyyden nimissä, mutta toisto ei siltikään korvaa päänavauksia.
"Luuseritrilogian" päätös
Elokuvien Kauas pilvet karkaavat (1996) ja etenkin Mies vailla menneisyyttä(2002) menestyminen myös kotimaisissa katsojatilastoissa osoitti, että sitkeä pitäytyminen henkilökohtaisissa mieltymyksissä lyhytnäköisiä markkinatrendejä vastaan koituu lopulta myös tekijän eduksi, kunhan vain lahjakkuutta ja kärsivällisyyttä riittää.

Ensiksi mainitun teoksen aihe työttömyydestä korvautui ohjaajan "luuseritrilogiaksi" nimeämän sarjan toisessa osassa asunnottomuudella ja päätöselokuvassaLaitakaupungin valot (2006) huomio kohdistuu yksinäisyyteen. Trilogiaa lävistäväksi teemaksi tiivistyy taas kerran pienen ihmisen asema kylmyyttään kolahtelevassa järjestelmässä, jossa ohjaaja aina asettuu vähävaraisten ja poispotkittujen puolelle.

Jo nimellään elokuva asettaa itsensä historiallisiin kehyksiinsä, sillä taustalta pilkottaa sekä Chaplinin Kaupungin valot (1931) että Edwin Laineen työläishahmotus Laitakaupungin laulu (1948).
Kiusatun  Koistisen tarina
Niukan juonen palaset koostuvat yövartijana työskentelevästä Koistisesta, tämän nakkikioskilla työskentelevästä naisystävästä, rikolliskoplan pomosta ja surullisen hahmon ritaria huiputtavasta vaaleaveriköstä.

Mies rakentaa päässään vaatimattomia unelmiaan, mutta huomaa tulevansa syrjityksi paitsi työpaikallaan ja kulmakuppilassa, myös systeemin talousportaissa: pankissa ja alamaailman mekaniikassa.

Filmin perusvireen Kaurismäki punoo heti tiiviiksi muutamalla otoksella venäjää puhuvista karjuista, jotka keskustelevat klassikkokirjallisuudesta. Myöhemmin pääroistot mukiloivat vartijan hustonmaisesti bisneksenä, koska rikollisuuskin on vain työtä. Kaurismäen maailmassa kaikki ei ole siis aivan totta.

Kuin ironiana itselleen elokuva alleviivaa kontrastejaan modernin maiseman mallikappaleista ja menneen ajan tavaramerkeistä. Lasitalot, monitorit ja avainkoodit käyvät rinnan kunniakäsitysten, vaaleiden vamppien ja ikivihreiden sävellysten kanssa.
Humaania  ja ristiriitaista
Omia polkujaan tallova ohjaaja on onnistunut tuotannossaan toistuvasti kiteyttämään rukkasena järjestelmän rattaissa heiteltävän ihmispolon heiveröiset toiveet ihmisyyden peruselementeiksi, joiden pois kitkemiseen edes ympäristön lamaannuttava julmuus ei kykene.

Taloudellisin ja notkein kuvin Kaurismäki rakentelee sykähdyttäviä luonnekuvia, joiden kohtaloihin on helppo samastua ilman surkeaa säälittelyä tai holhoavaa opastusta.

Toiveikkuus, elämänhalu ja toisesta välittäminen yhdistyvät Kaurismäen käsittelyssä saumattomasti karun yhteiskunnan silmittömään väkivaltaan luoden vavisuttavan läpileikkauksen takapihoille unohdettujen laitapuolen kulkijoiden rapistuneista unelmista.

Laitakaupungin valoissa sanoman kirkkautta häiritsee kuitenkin kulkurihahmon ristiriitainen tyypittely. Syrjinnän kohteen kiivastuminen epätoivoiseen vastaiskuun vielä menettelee, mutta häiritsevänä vastapainona vartijasta muokkautuu myös kaikkeen nöyrtyvä nahjus, joka ei räikeidenkään vääryyksien keskellä avaa sanaista arkkuaan.

Maailma on toki kohtuuton paikka heikoille ja yksinäisille, mutta täydellinen aseistariisunta ei kuvaa uskottavasti itsevarmana kävelevää, viileästi esiintyvää sijaiskärsijää.

Tematiikkaa tukevan minimalistisen ilmaisun Aki Kaurismäki hallitsee tietysti suvereenisti, mutta tahdoton alistuneisuus lähentelee jo lapsekasta oikuttelua.

Leijat Helsingin yllä (2001)

Ohjaus: Peter Lindholm
★★★☆☆
Kjell Westön monipolvisen romaanin elokuvasovitus ei saanut teatteri-kierroksellaan ansaitsemaansa arvostusta, ja joistakin näyttelijävalinnoista voisikin varmasti keskustella. Esteettisestikään se ei edusta asiallista televisionaturalismia kummempaa ponnistelua, mutta ansioitakin ehdottomasti on.

Peter Lindholmin ohjaama teos puristaa sukupolvien välisestä arvokuilusta kipeän teeman haaveiden haaksirikosta, joka tahraa kaikkien tulevaisuuden tavalla tai toisella. Yhteiskunnallisia murroksia läpivalaisevana elokuvana se tutkii kapitalistisia pyrkyreitä, lahjattomia nahjuksia ja liberaaleja uneksijoita yhtä traagiseen sävyyn, millä teos välttää kangistumisen pelkäksi suomenruotsalaisen yläluokan kapeaksi hahmotukseksi.

Tarinan alussa eliittiperheen aikuiseksi varttunut poika löytää ruumishuoneelta vanhemman veljensä ja kertaa muistoissaan synkkään kuolemaan johtaneita tapahtumia. Takautumissa kerrataan ankaran isän pyrkimyksiä kasvattaa kahdesta jälkeläisestään suuryrityksen jatkajia, joista toinen on rukkasena rattaissa heiteltävä sinisilmä ja toinen keinotekoisiin haavekuviin harhautuva oman tiensä kulkija.

1960-luvun hyvinvointiyhteiskunnan lintukodosta talouslaman ja pörssikuplan puhkeamiseen pari vuosikymmentä myöhemmin sukeltava kronikka on sosiaalipoliittista mullistusta henkisenä perhetragediana tarkastelevana suomalaisena tilintekona kuin Orson Wellesin Mahtavat Ambersonit (1942). Yhteiskunnallinen muutos tuottaa perhesiteitä haperruttavaa ajattelutavan vapautumista ja kapinamieltä.

Piintyneihin tottumuksiinsa jäykistyneen vanhemman polven sivistyneistö saa haastajansa omaa itsenäisyyttään etsivistä, panoksia nostavista nousukkaista, mutta yhteistä kieltä omaa napaansa tuijottavien laumasielujen on vieraalta maalta mahdoton löytää.

Liikkumavara (2008)

Ohjaus: Annika Grof
★★★☆☆
Demokraattisen vaalijärjestelmän yhtenä puutteena pidetään sitä, että tietyin väliajoin toistuva kannatusmittaus ei kannusta kansalaisia kovinkaan suureen osallistumiseen vaalien välisinä vuosina.

Kansanvallan kriisiytymistä jouduttaa myös poliittisen ajanhengen yleinen pintapuolisuus, jonka ilmentymiä ovat esimerkiksi irtomyynnistä elävien roskalehtien valjastamat skandaalit mitä tyhjänpäiväisimmistä kansanedustajien tekemisistä.

Kun kaiken kukkuraksi meillä Suomessa lyhytnäköisimmät ministereistä vetäytyvät kilpeensä ilmoittaen, ettei heidän alansa keskeneräisistä hankkeista sovi puhua julkisuudessa sanallakaan, ei ole ihme että politiikkojen arvostus matelee pohjamujuissa. Jos kerran politiikan asioista ei saa puhua, koko touhu näyttäytyy metkuiluna ja hallinnollisena hoiteluna – ja umpikujalta.

Hikeä ja kyyneleitä

Annika Grofin dokumenttielokuva haluaa repäistä verhoja kansanedustuslaitoksen ikkunoista ja paljastaa, mitä suljettujen ovien ja lööppitodellisuuden takana arjessa tapahtuu.

Se seuraa yhden ideologisesti merkittävän lakimuutoksen, terveyskeskus- ja päivähoitomaksujen korotuksen, käsittelyä sosiaali- ja terveysvaliokunnan istunnoissa kevättalvella 2008, jolloin julkisuuteen nousivat myös turkulaista ulkoministeriä mairittelemattomat ja hänen eroonsa dokumentinjälkeisessä ajassa johtaneet eroottiset tekstiviestit.

Teoksen nimi viittaa hallituksen esityksen saavalle valiokunnalle jääviin rajallisiin toiminnallisiin puitteisiin lain muokkauksessa. Entisen demarikansanedustajan sanoin liikkumavaraa on vähän, reagointivaraa ei ollenkaan.

Hien pintaan ja kyyneleet silmiin nostavan väännön seurauksena opposition edustajat luulevat saaneensa kelvottomaksi katsomaansa esitykseen tärkeän korjauksen vain havaitakseen hallituspuolueiden pamppujen jyränneen heidän ylitseen ratkaisusta turhia ilmoittelematta. Vastoin yleistä luuloa politiikka on ehkä sittenkin aatteellisesti värittynyttä voimainnäytöstä, jossa kaikki puolueet laskevat vuoroin lukua yhteiskunnallisten virtausten vaihtaessa suuntaansa.

Grofin lähikuvien estetiikka sopii harvinaisen hyvin aiheeseen, jossa pureudutaan jylhien puuovien ja marmorikäytävien katveeseen jäävään salaiseen maailmaan. Ohjaaja muokkaa materaalistaan mieluummin eduskuntalaitoksen tiloissa tapahtuvan intohimotrillerin kuin paperinmakuisen opetusvideon.

Kyseenalaisia palveluksia


Eniten Liikkumavarassa (2008) kummeksuttaa lähtökohta, jossa elokuvantekijä on riippuvainen vallanpitäjien almuista. Ohjaajallahan kävi uskomaton ja takuulla harvoin toistuva tuuri, kun hänelle tuotiin syliin kuuma poliittinen peruna, jota ilman hänen keittonsa olisi paljon laihempaa soppaa. Kansanedustajien puolestaan luulisi olevan kauhusta kankeina valmiin elokuvan nähtyään eikä markkinoimassa julkisuudessa heistä tehtyä raporttia.

Näihin kotimaisen konsensus-hengen erikoisiin ilmentymiin suhteutettuna lopputulos säilyttää vähintäänkin tyydyttävästi kriittisen etäisyytensä. Valiokunnan keskustalainen puheenjohtaja menee jopa rehvastelemaan armottoman kameran edessä puolueensa entisen ministerin säestyksellä, ettei kansan tarvitsekaan mitään ymmärtää, kunhan muistavat katsoa perässä tulevan laskun.

Onkin kyseenalaista, millaisen palveluksen dokumentti tekee kyynisyytensä paljastaville isännille. Poliittista laskua hekin sentään maksavat vieläpä tyhmien äänestäjien vaatimuksesta. Lakimuutoksen sisällöstä, henkilöistä ja kenties aatteistakin johtuen puoluekartaston vasemmasta laidasta syntyy keskustaoikeistoa inhimillisempi kuva.

Matti (2006)

Ohjaus: Aleksi Mäkelä
★☆☆☆☆
Aleksi Mäkelä kilpailee Timo Koivusalon kanssa siitä, kumpi pystyy nopeammin ratsastamaan tunnettujen ihmisten elämänkohtaloilla. Kun jälkimmäinen korostaa teostensa mallikelpoisuutta niiden pikkutarkan faktapohjaisuuden vuoksi, hyödyntää edellinen vaivattomasti elokuvan suomia tulkintavapauksia. Tätä periaatteellista rajattomuutta on silti käytettävä harkiten ja näkökulmaa tukien, koska täytenä sepitteenä näköiskuvat lemuavat rahastukselta.

Koko tähänastisen uransa ajan Mäkelää ovat kiinnostaneet kaidalta tieltä livenneiden aikamiespoikien rempseät rötöstelyt. Romanovin kivistä (1993) käynnistynyt rikoselokuvien sarja sisältää kuusi samaan muottiin veistettyä kaahailua jo ennen uutukaista, mutta yksikään elokuvista ei saavuta ohjaajan tavoittelemaa suuren maailman jouhevuutta.

Lööppien kansista valkokankaalle

Vaikka Pahat pojat (2003) poimikin juorulehtien kansissa hätkähdyttäneet nuorisorikolliset seikkailuviihteen vetonauloiksi, herättää monenmoisiin surullisiin liemiin joutuneen Matti Nykäsen tie elokuvan päähenkilöksi yhtä lailla suuria varauksia. Viihteen tekijöiltä kun ei ole lupa odottaa julkisen eläimenkään tilityksestä sensaatioista vapaata katsantoa.

Toki kyse on tällä kertaa tietoisesti itseään myyvän heittopussin valinnoista omilleen jätettyjen hunsvottien sijasta, mutta moraalista vastuuta lopputuloksesta kantavat yhä yksinomaan tekijät.

Mäkihyppääjän viinanhuuruisia jalanjälkiä kulkeva Matti (2006) ei kuitenkaan ryyditä antisankarinsa syöksykierrettä lainkaan niin ronskilla alastomuudella ja väkivallalla kuin voisi olettaa. Karuimmat otokset upotetaan kerronnan rankana oleviin nimihenkilön usvaisiin pätkämuistoihin tai jätetään kokonaan kameran linssin tietymättömiin.

Mutta häveliäisyys ei ole tekijöille seurausta eettisesti kestävästä harkinnasta, vaan tarkkaan laskelmoidusta huijauksesta. Ylenpalttiselta yksityiskohtaisuudelta halutaan välttyä päähahmon omien tekemisten osalta, jotta Mäkelä pääsee taas kerran mielipuuhassaan hakemaan sääliä virheratkaisuja toistuvasti tekevälle sairastapaukselleen.

Niinpä elokuva rakentaa ulkoisesti moitteettomasti kopioitua muotokuvaa pillifarkkuisesta ja tuulitakkisesta vaaleaveriköstä, mutta muokkaa varsinaisista tosielämän tapahtumista huomattavasti valikoidumpia surkutteluja. Yhtä lailla katteettomasti tekijäjoukko ei mainitse kertaakaan Matin sukunimeä, mikä vaikuttaa surkuhupaiselta hurskastelulta reppanan ulkonäköä apinoivissa kehyksissä.

Juoneltaan filmi kaartuu urheilullisista menestysvuosista nykyaikaan poimien käsittelyyn vuoroin Nykäsen ja lajiliiton välisiä kiristyneitä suhteita, skandaalinkäryistä yksityiselämää sekä saavutuksia seuranneita hullutteluja.

Kaikki muut  paitsi Matti

Harmillisinta voivottelevan perspektiivin kannalta on tuotantojoukon piittaamattomuus pohtia rehellisesti olympiavoittajan tipahdusta kansakunnan kaapin päältä sen toivottomimpiin kuralammikoihin ja takahikiöiden tunkkaisiin baareihin.

Mahdollisuudet kaventuvat ratkaisevasti heti alussa, kun tarina käynnistetään uran ehtoovuosilta, jolloin pohjatyö jää tekemättä.

On varmasti aiheellista korostaa urheiluelämässä vallitsevaa kylmää talousmekaniikkaa, joka ottaa edustajistaan haluamansa seurauksista välittämättä. Yhtä lailla osuvia ovat huomiot rahasampojen ympärillä vaanivista helppoheikeistä, joita tässä filmissä ruumiillistavat niljakas lapsuudenystävä ja härski pornokeisari.

Mutta kohtuuttomalta vääristelyltä vaikuttaa koko syntisäkin kaataminen heidän syliinsä, kun päähenkilö tekijöidenkin mukaan kärsii pahoista persoonallisuuden kehittymättömyysongelmista ja itsekontrollin puutteesta.

Pellenä pomppiva nahjus saa toki epätoivoa tihkuvan tulkinnan, mutta joka käänteessä suostutteluun taipuvaiseksi tahdottomaksi rukkaseksi tuskin kukaan Mattia uskoo.

Kun ilmaisultaankin vähäpätöinen kokonaisuus päästää vieläpä nimihahmon kirkastamaan säälikruunuaan elokuvaa katkovissa monologeissa, kutistuu ylipitkä lopputulos paitsi sisällöltään, sanomaltaan, myös dramaturgialtaan puisevaksi palturiksi.

Miehen työ (2007)

Ohjaus: Aleksi Salmenperä
★★☆☆☆
33-vuotiaasta Aleksi Salmenperästä ei osaa varmuudella sanoa vielä hänen toisenkaan ohjaustyönsä jälkeen, kuinka vakavasti ohjaaja tulisi ottaa uuden suomalaisen tekijäpolven joukossa.
Ilman muuta hyvää kertoo se, että hankittuaan heti ensimmäisellä elokuvallaanLapsia ja aikuisia (2004) kaupallista uskottavuutta Salmenperä ryhtyykin toteuttamaan taloudellisen laskelmoinnin sijasta omaa pienimuotoista projektiaan, jonka pohjana on ohjaajan itsensä kynäilemä käsikirjoitus.

Se kertoo tehtaalta pois potkitusta perheenisästä, joka ensin yksityistä remonttipalvelua mainostettuaan ajautuukin myymään itseään kaupungin ostovoimaiselle naisväelle. Kotoaan aamuisin kahvilaan lähtevä mies ei luonnollisestikaan kerro asiasta sanallakaan masentuneelle vaimolleen, vaan uskoo järkähtämättömästi omiin kykyihinsä nousta tilanteen yläpuolelle turvaamaan perheensä taloudellinen hyvinvointi.

Haasteellisemmaksi järjestely muuttuu, kun asiakkaiksi ei enää osukaan pelkästään viehättäviä porvarisrouvia, vaan myös vammainen nuori nainen ja väkivaltainen sadisti.

Miehen työ (2006) sivuaa siis sisällössään hyvin ajankohtaisia asioita vammaisten oikeuksista aina äkillisen työttömyyden nujertamiin perhesuhteisiin. Niitä tärkeämpinä ohjaaja näyttää pitävän miesprostituoidun yhä sitkeämpää nöyryyttämistä ja seksin kaupustelun huvittavia piirteitä.

Jälkimmäisestä käy kuvaavaksi esimerkiksi kohtaus, jossa avioliittonsa sänkyelämään tyytymätön nainen opettelee oraaliseksiä tekopeniksellä. Tällaisella halpamaisuudella ohjaaja Salmenperä varmistaa mehevät naurut teatterissa, mutta ehkä oleellisempaa olisi tässäkin yhteydessä pohtia parisuhteita rasittavan kommunikaation puutteen perustuksia elimen imemisen sijasta.

Elokuva käsittelee miehistä taipumattomuutta liian usein sketsimäisen löysästi, eikä ohjaajan televisiosarjoista oppimaa lyhytjännitteistä ilmaisukieltäkään tohdi kaikkein kiehtovimpana pitää. Sivuhenkilöiden koomisten kompastelujen on kaiketi tarkoitus keventää masentavaa aihepiiriä, vaikka perheelle koituva tragedia vaatisi nimenomaan asiallisempaa, myös toiminnan moraaliin ja oikeutukseen paneutuvaa näkökulmaa.

Lopulta ennakkoluulottomuuttaan vakuuttava elokuva säälii ja toruu hairahtuneita ja välttää mieskeskeisyydellään ottamasta kantaa seksibisneksen rikollisiin, ihmisarvoa halveeraaviin ilmiöihin.

Mies vailla menneisyyttä (2002)

Ohjaus: Aki Kaurismäki
★★★★☆
Elokuvien Kauas pilvet karkaavat (1996) ja etenkin Mies vailla menneisyyttä (2002) menestyminen myös kotimaisissa katsojatilastoissa osoittaa, että sitkeä pitäytyminen henkilökohtaisissa mieltymyksissä lyhytnäköisiä markkinatrendejä vastaan koituu lopulta myös tekijän eduksi, kunhan vain lahjakkuutta ja kärsivällisyyttä riittää.

Ensiksi mainitun teoksen aihe työttömyydestä korvautuu ohjaajan "luuseritrilogiaksi" nimeämän sarjan toisessa osassa asunnottomuudella ja päätöselokuvassa Laitakaupungin valot (2006) huomio kohdistuu yksinäisyyteen. Trilogiaa lävistäväksi teemaksi tiivistyy taas kerran pienen ihmisen asema kylmyyttään kolahtelevassa järjestelmässä, jossa ohjaaja aina asettuu vähävaraisten ja poispotkittujen puolelle.

Tarinassa työtön hitsaaja saapuu Helsinkiin ja saa todeta ensi töikseen vastaanoton kylmyyden. Lopulta hän päätyy muistinsa menettäneenä satama-alueella asustavan perheen parakkiin. Siellä vähäeleinen mies aloittaa toipumisen vailla tietoa, mistä hän on tullut ja mihin hän on menossa. Arka ystävyys Pelastusarmeijan soppajonossa keittoa tarjoilevaan yksinäiseen naiseen kehittyy orastavaksi rakkaudeksi, mutta se vaatii ensin menneisyyden kohtaamista ja ryhdistäytymistä uuden tilanteen edessä.

Aki Kaurismäki on aivan omaa luokkaansa hahmotellessaan kokonaisuutta, jossa tyyli ja sisältö lyövät kättä. Elokuva tekee sosiaaliset kommenttinsa kasinotalouden haaksirikosta, työttömyyspolitiikan epäonnistumisesta, suuryhtiöiden moraalittomuudesta ja vähäosaisten ahdingosta piruilevan huumorin säestyksellä, jonka hämäävä keveys kertoo jotakin olennaista suomalaisesta mentaliteetista.

Julmat aikeet niitä seuraavine maskuliinisine karjahteluineen paljastuvat ironisiksi sivalluksiksi pehmeytensä peittävistä kovanaamoista, jotka olosuhteiden pakosta tukahduttavat lempeytensä.

Muukalainen (2008)

Ohjaus: Jukka-Pekka Valkeapää
★★★★☆
Kun suomalainen elokuvantekijä esittelee esikoisohjauksenaan teoksen, joka ei kumarrakaan turhuuden turuille länteen, vaan meiltä katsottuna Hollywoodista päinvastaiseen ilmansuuntaan, tuntee markkinarihkamaan tympääntynyt katsoja tyydytystä heti ensiminuuteista alkaen.
Kun elokuva osoittautuu vajaat kaksi tuntia myöhemmin otteessaan pitäväksi kypsäksi kokonaisuudeksi, voi suurentelematta sanoa, että Jukka-Pekka Valkeapään ohjaustyö on vakuuttavin kotimainen avaus sitten Olli Saarelan Lunastuksen (1997).

Yhden teoksen perusteella ei ole kuitenkaan tarpeellista sen paremmin kuin kohtuullistakaan lähteä arvuuttelemaan, millaisia elokuvia nuori ohjaaja lähtee vastaisuudessa valmistamaan. Varoittavaa esimerkkiä täyttymättömistä toiveista kun ei tarvitse Saarelaa kauempaa hakea, joten maltti on nytkin valttia.

Tässä vaiheessa Valkeapää asettuu nuoren Saarelan tavoin venäläisen ohjaajatradition suomalaiseksi jatkeeksi. Hänen elokuvaansa ei voi olla millään vertaamatta Andrei Tarkovskin ja nyky-Venäjän kärkiohjaajan Andrei Zvyagintshevin esikoisteoksiin lapsuuden loppumisesta, eikä ohjaaja suinkaan peittele yhtymäkohtia suuriin esikuviinsa.

Outo mies saapuu taloon
Myöskään Jukka-Pekka Valkeapään elokuvassa juonella ei ole ratkaisevaa merkitystä, sillä teos on vahvasti kuvallinen ja symbolinen. Elokuva alkaa pojan kasvot heijastavasta vedestä, jonka pinta väreilee uhkaavasti. Sitten mustat korpit kokoontuvat taivaalle pahan ilman lintuina. Valkeapään ja Jan Forsströmin yhdessä tekemä käsikirjoitus tarjoaa vain luonnosmaisen asetelman syrjäistä metsäpirttiä asuvasta äidistä ja pojastaan, joiden elämään astuu majapaikkaa pyytävä tuntematon mies.

Aviomies ja isä kärsii vankilatuomiota, mutta opastaa läheisiään auttamaan muukalaista vaikeuksissaan. Perheen miehet jakavat salaisuuden metsäkaivoon piilotetusta lippaasta, jonka sisältö muodostaa juonen vähäisen toiminnan motiivin. Yhtään enempää teoksessa ei ole vuoropuhelua, ja ensimmäiset sanat kuullaankin vasta toisen kelan alkumetreillä. Aki Kaurismäen teokset tuntuvat muutoinkin sanantäyteisiltä Valkeapään tuppisuisuuden rinnalla.

Muukalainen (2008) on kuin käänteinen versio Zvyagintshevin Isän paluusta(2003), joka kertoo monimielisen tarinan pitkään poissa olleen isän tunkeutumisesta poikiensa elämään. Valkeapää tarjoaa pureskeltavaksi niinikään valmiita vastauksia välttelevän perhepotretin, mutta kahdesta isähahmosta ja heidän väliin jäävästä pojasta. Pahuuden kosketus ja viattomuuden menetys teemoina viittaavat tietysti myös Tarkovskin debyyttiin Ei paluuta (1962).

Armottomuutta ja arvaamattomuutta


Muukalainen on kunnianhimoinen elokuva halutessaan puhutella taiteenlajinsa elinehdon tunnustaen nimenomaan kuvakielellään. Vaiteliasta ja utuista tunnelmaa hallitsevat selittämättömyys ja odotus, sisältöä (ihmis)luonnon armottomuus ja arvaamattomuus.

Atmosfääriltään elokuva on niin hauraan keskittynyt, että jokainen sana tuntuu kuin veitseniskulta. Silti ohjaaja voisi luottaa vielä lujemmin hitaan kasvun kuvailmaisuunsa, antaa otosten nostattaa voimaansa, koska hänellä kerran on kykyä taikoa ne henkilöjensä mielen peileiksi. Ehkä hän ei uskaltanut vielä koetella yleisöään aivan Béla Tarrin tavoin.

Muukalainen palkitsee kuitenkin kärsivällisen katsojan. Sen tunnistaa esikoisohjaukseksi vasta teoksen viimeisissä käänteissä, kun petoksen kipeys kääritään hivenen paksuun mystiikan verhoon. Kokonaisuuden laskeminen miltei kokonaan vertausten varaan lienee mieluummin ohjaajan taiteellinen käyntikortti kuin teeman käsittelyyn suhteutettu tyyliseikka. Syvämietteisyyden ja hiljaisen arvokkuuden ei tarvitse merkitä mykkää vaikeaselkoisuutta, johon teos hetkittäin nojaa.

Nämä ovat kuitenkin pieniä puutteita sen tosiasian rinnalla, että Jukka-Pekka Valkeapää osoittaa heti esikoisohjauksessaan hallitsevansa taiteenlajinsa ilmaisukeinot poikkeuksellisella tavalla. Seuraava ohjaus pitkään ja hartaasti hiotun läpimurron jälkeen on suuri haaste kenelle tahansa elokuvantekijälle, mutta etenkin lahjakkuudelle, jolla on kaikki edellytykset esitellä tulevat teoksensa maailman tärkeimpien elokuvajuhlien kilpasarjoissa. Paineita merkittävän avauksen jälkeen ainakin riittää.

Musta jää (2007)

Ohjaus: Petri Kotwica
★★☆☆☆
Musta jää (2007) on vuoden sisällä jo toinen kotimainen elokuva, joka on valmistettu näytekappaleeksi kansainvälisille filmimarkkinoille. Antti-Jussi Annilan Jadesoturin (2006) tavoin tämän filmin ei tarvitse lainkaan hävetä isompiensa rinnalla. Kun vielä muistaa, että Hollywoodissa miljoonia takovaksi Renny Harliniksi muuttunut Lauri Harjola paini Suomen vuosinaan vauhtifilmien mutasarjassa, niin visuaalisen puolen jo nyt komeasti hallitsevalle Petri Kotwicalle uskaltaa ennustaa valoisaa tulevaisuutta. Trendiaiheestaan huolimatta hänen teoksensa edustaa sentään aikuisväestön laatuviihdettä.
Moderni ilmaisukieli

Ohjaajan toinen elokuva häivyttää täkäläiset ominaispiirteet ja maisemat täysin moitteettomasti moderniin ilmaisukieleensä, joten esitettävät tapahtumat voisivat yhtä hyvin kuoriutua Helsingin sijasta Lontoossa, Pariisissa tai New Yorkissa. Ja mikä huomioitavinta, Petri Kotwica yltää suoritukseen ainakin kymmenen kertaa esikuviaan pienemmällä budjetilla.

Millään ulkoisilla etäännyttämiskeinoilla ei kuitenkaan pystytä välttämään sitä, että katsoja aina vertaa näkemäänsä tuntemaansa. Kun teoksen hahmot puhuvat tunnistettavaa Suomen kieltä, heihin kiinnittyy väistämättä odotus kulttuuritaustansa mukaisista käyttäytymismalleista.

Siksi luonnekuvia ei tulisi vetää taikurin hatusta kuin kania konsanaan, koska tarkkaavainen yleisö saattaa vaatia silmänkääntötempun paljastamista. Ulkomaalaisten silmissä ongelmaa ei ehkä ole fyysisen ja henkisen välimatkan seurauksena.

Voimakkaat naiset keskiössä

Kuusi vuotta kypsytelty skenaario varaa kunnioitettavasti keskeiset roolit voimakasluonteisille naisille, kuten tehtiin Veikko Aaltosen Rakkaudella, Mairessa (1999). Myös tässä keskeiseksi jännitteeksi viritetään avioliitossaan pettyneen vanhemman naisen henkinen trauma, jota hän alkaa purkaa nuorempaan versioonsa.

Heitä yhdistävänä tekijänä on edellisen petollinen aviomies, joka pyörittää lääkärivaimoaan ja suunnittelijarakastajartaan lipevin valhein. Kolmiodraama syntyy, kun tohtori hakeutuu salatulla identiteetillä nuorikon hoivaajaksi ja uskotuksi ystäväksi.

Ratkaisevat kysymykset

Käsikirjoitusta työstäessään lähellä henkistä umpikujaa käyneen ohjaajan kannalta on harmillista, että nimenomaan herättelemiinsä ratkaiseviin kysymyksiin roolihenkilöjensä motiiveista teos ei kykene vastaamaan.

Se väittää aivan tosissaan älykkään ja kyvykkään nelikymppisen lääkärinaisen kulkeneen vuosikaudet silmät ummessa miehensä käytökselle ja aviorikkomuksista kuultuaan hakeutuvan vaalean hempukan seuraan sen sijaan, että potkisi pölvästin ukkonsa pysyvästi pihalle.

Sanavalmis ja menevä rakastajatar on puolestaan roikkunut jo vuoden päivät kultansa kintereillä, vaikka tietää miehen jatkuvasta rikollisuudesta lähimmäisiään kohtaan.

Jotta tämänkaltainen kuvio voisi olla mitenkään mahdollinen, vaatisi se siitosorikseen aika paljon karismaattisempaa tyyppiä kuin Martti Suosalon luonnehtiman väljähtäneen surkimuksen. Hän muistuttaa enemmän himokasta ja päättämätöntä teiniä kuin roolin vaatimaa alfa-urosta.  Outi Mäenpään ja Ria Katajan tiukat roolit kärsivät tästä täsmentymättömyydestä läpi elokuvan.

Runsaasti symboleja

Syvätarkka laajakangaskuvaus verhoaa henkilöt toistuvasti pimeyteen, myös symbolisesti. Niinpä avauskohtauksen panorointi lumisessa maisemassa vihjaa Coen-veljesten Fargon (1996) lailla pakkasen palelluttamasta aivotoiminnasta, joka johtaa kohtalokkaisiin tragedioihin. Mittasuhteita vääristävillä linsseillä ohjaaja puolestaan kertoo roolihahmojensa rikkinäisestä tilasta.

Kieslowskin Siniselläkin (1994) ehditään vielä puhutella elokuvahistoriansa tuntevaa yleisöä ennen kuin jonkinlainen harmonia synnytetään sappea kiehuttaneeseen maailmaan. Silti keskeisen roolihenkilön käytökseen sopimaton loppuhuipennus vaikuttaa puusta pudonneelta moraliteetilta.

Kokonaisuus on heikkouksineenkin luonteva jatko Petri Kotwican debyytille Koti-ikävä (2005), sillä molemmat käsittelevät perheiden pahoinvointia ja mielenterveyden järkkymistä, ja niiden ilmaisukieli kytketään teosten asiasisältöön.

Muodoltaan ja näyttelijäsuorituksiltaan Musta jää on kuitenkin esikoiseen verrattuna huimaava parannus, joka palvellee tavoitteensa mukaisesti ohjaajansa käyntikorttina suurempiin tuotantoihin. 

Nousukausi (2003)

Ohjaus: Johanna Vuoksenmaa
★☆☆☆☆
Suurimmasta osasta suomalaisista nykyelokuvista ei löydy vähäisintäkään sosiaalista särmää, vaikka yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen, köyhyys ja hyvinvointivaltion perusarvojen romuttuminen tarjoaisivat puntaroitavaa sekä vakaville poleemikoille että teräväkielisille koomikoille.
Nousukausi (2003) sentään tunnistaa poliittisten palopuheiden kääntöpuolen. Vaurauttaan hehkuttavien nousukkaiden seteleitä pursuaviassa samppanjajuhlissa on kipeä pohjavireensä, koska matkalla tallotut kituuttavat kasvukeskusten betonilähiöissä.

Juonessa trendikäs aviopari louskuttaa leukaperiään raharikkaiden seurassa sillä seurauksella, että ostaa epäilyttävältä matkailuyrittäjältä elämysmatkan Jakomäkeen. Siellä kesälomaa viettävä kaksikko huomaa joutuvansa selviytymään peruspäivärahalla tarkoitettua pidempään, sillä luihu petturi on huijannut hyväuskoisia porhoja. Eriarvoisuuden ja syrjäytymisen tilannekatsauksesta osaava tekijä noukkisi komediaansa irvokasta satiiria uhkaavaan ympäristöön joutuneista hienostelijoista.

Johanna Vuoksenmaan ohjaamassa filmissä ironia tylsistyy melkein kättelyssä, koska päähenkilöt sopeutuvat harmaaseen maisemaan ja saavat ymmärrystä väkivaltaa ja seksiä tihkuvilta naapureiltaan. Aviokriisin aiheuttanut elintason laskukin paljastuu lopulta tunteelliseksi verukkeeksi kiillottaa ydinperheen kilpeä, koska köyhyys ei tekijöiden mukaan tee kipeää.

Kyllä yhteiskuntakomedian tulisi hersyttää naurunsa todellisuudesta, eikä vain syöttää sievistelevää palturia.

Paha maa (2005)

Ohjaus: Aku Louhimies
★★★☆☆
Vaikka kotimaisen elokuvan edellinen vuosi oli sikäli laadukas, että onnistuneita filmejä nähtiin valkokankailla hyvinkin erityyppisistä aiheista ja vaihtelevin tyylein toteutettuina, on suomalainen elokuva jo vuosikymmeniä kärsinyt realististen ajankuvien puutteesta.
Parhaista tekijöistä Aki Kaurismäki lukeutuu määrittelemättömän menneisyyden kuvaajiin ja Veikko Aaltonen sysimustaan marginaaliin, kun taas nuoremman polven Olli Saarelan katukuvaus Bad Luck Love (2000) päätyi jokseenkin kypsymättömään lopputulokseen. 2000-luvulla debytoineiden uusien tekijöiden nykypäivään sijoittuneet filmit ovat puolestaan poikkeuksetta päätyneet tympeään kansainvälisten trendien kyllästämään marssirivistöön, jossa teennäinen haihattelu on korvannut todelliset tunteet ja kipupisteet.
Näistä tekeleistä heikkotasoisimmat ovat tulleet ohjaaja Aku Louhimieheltä ja tuottaja Markus Selinin Solar Films -tuotantoyhtiöltä. Louhimiehen Levottomat (2000) ja Kuutamolla (2002) sekä Selinin Levottomat 3 (2004) ovat kaiken arvostelun alapuolella konttaavia pikapaloja, joista on vaikea keksiä hyvää sanottavaa parhaallakaan tahdolla.
Siksi näiden voimien yhteiseen ponnistukseen voi suhtautua melkoisin varauksin, varsinkin ensi-illan alla pyöräytetyn, myyntikikaksi suunnitellun tekijänoikeuskiistan vuoksi. Yhtään vaikeaa ei ole silti myöntää, että Paha maa (2005) on toivottavinta suomalaista elokuvaa 20 vuoteen, aidosti tärkeä yritys hahmottaa nykytodellisuutta. Aivan matalalla eivät ole elokuvan lähtökohdatkaan, sillä idealtaan se perustuu Leo Tolstoin novelliin Väärennetty korkolippu, josta ranskalainen Robert Bresson valmisti klassikkonsa Raha (1983).
Pahan maan varsinaiset juuret ja perusta ovat silti havaittavasti kasvaneet saman tekijäjoukon ansiokkaasta televisiotuotannosta Irtiottoja (2003-04), jossa kaupunkilaisten aikuisten juurettomuutta tulkittiin alastomalla rehellisyydellä. Aku Louhimiehen uran käännekohdaksi muodostunut sarja saattoi hänet yhteen tuotantoon liittyvien ongelmien seurauksena näyttelijä Paavo Westerbergin kanssa, jonka johdolla sarjan käsikirjoitus muokattiin kokonaan uusiksi.
Visuaalista silmää omaavalle Louhimiehelle lahjakkaan skenaristin löytyminen oli onnenpotku, jonka antamaa liittoa myös Paha maa hyödyntää. Jättäessään aiheen kehittelyn kyvykkäämpiin käsiin, ohjaaja on voinut pitäytyä niissä suitsissa, jotka hänen kapeaan osaamiseensa parhaiten sopivat.
Sosiaaliluokat lävistävää aikamme henkistä pahoinvointia taltioivassa elokuvassa sattuma ja väärät valinnat johdattelevat elämässään rimpuilevien henkilöiden taivalta, jota nyrjähtänyt moraali varjostaa. Paha maa oivaltaa hienosti, kuinka pienten asioiden ja eleiden varassa omanarvontunto sekä psyykkinen tasapaino riippuvat maailmassa, joiden asukkeja irtisanomiset, päihdeongelma, sielunelämän tyhjyys ja eettinen tunnottomuus horjuttavat ankaralla kädellä.
Huonon onnen ja kohtalonoikkujen sanelemassa välinpitämättömässä ilmapiirissä peruuttamattomien virheiden tekeminen muodostuu sitä todennäköisemmäksi vaihtoehdoksi mitä kattavammaksi hallitsematon itsekkyys leviää. Paha maa ei tarjoa ratkaisumalliksi tyhjiä lupauksia tai heikkoja moraliteetteja Hymypojan (2003) tapaan, vaan tyytyy kyynisesti toteamaan pahojen tekojen seuraavan tekijäänsä. Johdonmukaisesti Pahassa maassa myös irtiotto alennustilasta tapahtuu mieluummin sattumanvaraisesti kuin jämerillä päätöksillä.
Paha maa seuraa modernin episodielokuvan kaavaa käyttäen henkilöjensä edesottamuksia talvisen harmaassa maisemassa. Keski-ikäisen miehen potkuista käynnistyvässä kolkossa filmissä pahaa oloa kierrätetään henkilöltä toiselle kenenkään ottamatta vastuuta teoistaan. Väärennetty seteli vaihtaa omistajaa, aiheuttaa tappioita yrittäjälle ja ketjureaktion tavoin mullistaa lopulta laajan joukon elämän kauhealla tavalla. Huonoa harkintaa osoittavalla alkusitaatilla Louhimies pyrkii tuhoamaan elokuvansa jo ennen ensimmäistäkään otosta, mutta ei onneksi jäykisty suomalaisella mielenmaisemalla piehtaroivaksi patetiaksi, kuten lainauksesta sopisi päätellä.
Elokuva jaarittelee ohjaajan tyylille uskollisesti turhan pitkään sisällön kannalta merkityksettömissä kohtauksissa, joissa henkilöt ryypiskelevät baaritiskeillä tai remuavat kaupungilla, vaikka ne sinänsä kertovatkin henkilöjensä luonteesta ja päämäärättömyydestä. Heiveröisenä henkilöohjaajana Louhimies kangistuu joka kerta tuskallisiin kaavoihinsa, kun hänen pitäisi syventää kuvin dialogipitoisia otoksia. 
Toisaalta Aku Louhimiehellä on hämmentävästi tarkkuutta tiivistää hiljaiset tuokiot yleispäteviksi, tunnelmaltaan ja todistusvoimaltaan vangitseviksi hetkiksi elämän murjomien ihmisten onnen sirpaleista. Paavo Westerbergin käsikirjoituksen oivallus henkisen tyhjyyden ja yhteisvastuullisuuden puutteen liitosta korostuu Pahan maan yönmustissa, kuolemankalpeissa kohtauksissa.
Paha maa on vakava ja suurelta osin onnistunut tutkielma vastuuttomuuden ja vieraantumisen kierteestä ja sen seurauksista. Aikamme myrkyllistä henkeä haukkovassa ahdistavassa elokuvassa henkilöt ovat tekojensa mittaisia ja vikoineen päivineen todellisia kuvia ihmisyydestä. Siksi varsinaisen tarinan ympärille alkuun ja loppuun pyöräytetty edes osittainen sovitus tuntuu päälleliimatulta, vaikka ratkaisulla tavoitellaankin sinänsä ymmärrettävää tulevaisuuden toivon pilkahdusta.
Kompromisseistaan huolimatta Paha maa tarjoaa kouraisevan näkemyksen katujen ja kotien pahoinvointiin, mitä elokuvan surullisen tummanpuhuvassa ilmaisussa voidaan pitää enemmän realistisen tallentavana kuin enteellisenä. Surkuhupaisten hahmojen taivallus hymyilyttää alkuun, mutta nauru takertuu kurkkuun, kun maailma paljastaa heille varatut korttinsa.

Pahat pojat (2003)

Ohjaus: Aleksi Mäkelä
★☆☆☆☆
Kun viihteentekijät houkuttelevat julkisuuden valokeilaan joutuneet nuorisorikolliset ansaansa ja vääntävät oikeista tapahtumista machoilevan fiktioelokuvan, ylittyvät kohtuuden rajat katsoi asiaa miltä kantilta tahansa.
Aleksi Mäkelän ohjaama Pahat pojat (2003) oli valmistumisvuotensa katsotuin kotimainen elokuva, mutta markkinoinnin lisäksi mikään muu ei sitten onnistunutkaan.
Filmi kertoo skandaalilehtien kansista tutun euralaisen veljeskatraan henkensä pitimiksi suorittamista rötöstelyistä, kun he väkivaltaiseen isäänsä turvauduttuaan ja yhteiskunnallisten turvaverkkojen ulkopuolelle tipahdettuaan luiskahtavat jatkuvaan rikoskierteeseen.
Näin ankeista lähtökohdista ei luulisi löytyvän pokkaa sensaatioilla tai kiiltokuvilla mässäilyyn, mutta nyt taustalla hääriikin Markus Selinin Solar Films. Koulua käymättömien poikien rooleihin valittiin näin ollen neljä bodaamisesta pitävää ylivanhaa aikamiestä, joiden treenattuja kroppia filmi ihastelee sopivista kuvakulmista.
Varsinaiseen aiheeseen, toivottomiin elinoloihin jumiutuneiden henkilöiden tragediaan, tekijät suhtautuvat piittaamattomasti. Daltonin veljeksiksi nimettyjen poikien kolttoset ovat tekijöiden mielestä osoitus hurtista seikkailumielestä ja hauskasta ajanvietteestä, joten surkuhupaisia keikkoja ja pakomatkoja rytmittävätkin kotimaisen popmusiikin viimeisimmät neronleimaukset.
Yhtä valheellisia vääristelyjä Mäkelä suosii ilmaisussaan, joka nopeine leikkauksineen kiristää huonosti suunniteltujen yöpuuhien ympärille reippaan jännityksen kutkutuksia.
Pahat pojat karistaa moraalin harteiltaan hyvissä ajoin, mutta tiiviiksi, suuren maailman esikuville haasteen heittäväksi toimintakomediaksikaan sitä ei voi kehua. Mäkelä leimaa henkilönsä takametsän hidasälyisiksi junteiksi, mikä Vesa-Matti Loirin roolityön ohella muistuttaa kotimaisen puskafarssin perinteistä. Sillä sektorilla pärjätäkseen kokonaisuus on aivan liian imelä.

Pitkin tietä pieni lapsi (2005)

Ohjaus: Virpi Suutari & Susanna Helke
★★★☆☆
Virpi Suutari ja Susanna Helke menevät kameroineen yhteiskunnalliselle toimintakentälle myös uusimmassa dokumenttielokuvassaan, mutta jättävät johtopäätösten teon katsojalle.

Itse asiassa Pitkin tietä pieni lapsi (2005) hylkää juonellisen kerronnan kaavat vieläJoutilaitakin (2001) selvemmin hahmottaessaan toisiaan selittävien tapahtumaketjujen sijasta ympäristön yleistä ilmapiiriä. Teos luopuu syiden ja seurausten etsimisen lisäksi kattavista toimintaa selittävistä motivoinneista ja perustelluista päätelmistä kuin iranilainen elokuva konsanaan pakottaessaan yleisön hyväksymään nähdyt tapahtumat sellaisenaan.

Dokumentti seuraa sisällissodan taisteluista Pohjolaan paenneiden somalilasten ja suomalaisten koululaisten yhteisiä leikkejä helsinkiläisen lähiömaiseman metsissä, jättömailla ja kerrostalojen pihoilla. Yhteisten askareiden kautta hahmottuu kuva roturajat ylittävästä kumppanuudesta, johon kulttuuriset erot tuovat säröistä huolimatta myös aikuisen maailman eriarvoisuutta riisuvaa välittömyyttä.

Elokuva taltioi 2000-luvun Suomea runollisesta näkökulmasta, kuin todellisuuden toisesta ulottuvuudesta, josta tarkasteltuna pienokaisten puuhastelut ovat yhtä ihmeellisiä ja ainutlaatuisia ilmiöitä kuin hyönteisten ahertaminen kukkien ympärillä tai puiden oksien väleistä pilkottavat auringonsäteetkin.

Näkökulman kapeutta käsivaraisen kuvauksen lähes impressionistinen peilailukaan ei silti tyystin pysty häivyttämään, koska kuin varkain kohtauksissa vilahtavat betonilähiön arkirealiteetit kaipaisivat tuekseen myös yhteiskunnallista taustoitusta. Elokuva ei voi toimia tyhjiössä ja teeskennellä ristiriitaisuuksien olevan pienempiä kuin ne todellisuudessa ovatkaan.

Joutilaissa tekijät tutkivat alueellisen epätasa-arvoisuuden seurauksia ruohonjuuritasolla, mutta yksilöihin kohdistuvien syytösten sijasta vastuuseen joutui järjestelmän välinpitämättömyys. Myös tällä kertaa dokumentin hauraan toiveikkuuden taustalta pilkottaa yleisten asenteiden perimmäinen muuttumattomuus.

Katteettomia unelmia ei siis tarjota: ystäväperhe muuttaa seudulta ja talvisen maiseman keskellä istuu yksinäinen tyttö.

Punk - tauti joka ei tapa (2008)

Ohjaus: Jouko Aaltonen
★★☆☆☆
Taistolaiset kommunistit ja punkkarit eivät varmasti halua tulla verratuksi toisiinsa, mutta yhteiskunnallisina ilmiöinä molemmat olivat voimansa tunnossa 1970-luvun poliittisesti latautuneessa Suomessa. Valovoimaisilla ikoneilla varustettuina ne saavuttivat suurta suosiota nuorison parissa, sillä ne halusivat haastaa vallassaolevat rakenteet ja niiden taantumuksellisiksi katsomansa ylläpitäjät.

Taistolaiset halusivat syrjäyttää vanhan hallinnon uudella, kansanvaltaisella työläisparatiisilla, kun taas punk-liikkeen ideana oli irrottautua kokonaan yksilön vapautta kahlitsevista yhteiskuntajärjestelmistä.

Vertailussa on monien muiden varausten lisäksi muistettava, etteivät punk-kulttuuriin identifioituneet, muusikot erityisesti, olleet koskaan mikään yhtenäinen ryhmä, joka olisi tosissaan tavoitellut jotakin pysyvää. Tällainen olisi sotinut heterogeenisen liikkeen perusfilosofiaa vastaan.

Minusta on erinomaista, että suomalainen dokumentaristi Jouko Aaltonen jaksaa kiinnostua musiikkiaiheisissa elokuvissaan nimenomaan tällaisista poliittisia kytköksiä sisältävistä aineksista, joista tuskin kukaan muu viitsisi nykypäivänä vitsaansa vääntää.

Vaikka 1970-luvun taistolaisesta laululiikkeestä tehty dokumentaari Kenen joukoissa seisot (2005) kahlaileekin hieman hampaattomassa sentimentaalisuudessa ja välttelee tilintekoa hurmokseen hairahtuneista, oikeuttaa teos itsensä näin sen näin -tyylisenä reportaasina.

Se ei ole vähäinen ansio tilanteessa, jossa dokumentaristit myös Suomessa kilpailevat keskenään siiitä, kuka kehtaa mainostaa eniten itseään.

Kaikki alkoi siitä kun...

Punk-musiikin ydin tiivistyy hyvin teoksen alussa, kun Pelle Miljoonana tunnettu Petri Tiili muistelee kolmenkymmenen vuoden takaisia tunnelmia, kun suomalaisen musiikkielämän julkisia virtauksia hallitsi progressiivinen rock, erityisesti Wigwam keulakuvanaan.

Pellen mukaan punkin hienous on juuri siinä, ettei musiikista innostuneen tarvitse osata soittaa monen minuutin sooloja tai yhdeksänosaisia kappaleita päästäkseen mukaan. Huvittuneesti hän viittaa omaan taitamattomuutensa. Punk onkin ennen kaikkea oikeaa asennetta ja energiaa eikä mitään tyhjänpäiväistä taiteellisuutta.

Rehellisesti tunnustettua linjausta kunnioittaen Jouko Aaltonen tarkastelee musiikillisyhteiskunnallisen ilmiön historiaa ja nykyisyyttä Suomessa, ensi kädessä aikalaistodistajien haastatteluilla, mutta myös nykypunkkia iskevien nuorten muusikoiden julistuksilla.

Suomalaisen punkin ensilevytyksenä pidetään Andy McCoyn ja Pete Malmin Briard-yhtyeen singlekappaletta "I Really hate ya" vuodelta 1977, kun taas Eppu Normaalin alkuvuodesta 1978 ilmestynyttä kappaletta "Poliisi pamputtaa taas" muistetaan ensimmäisenä suomenkielisenä punk-julkaisuna. Ulkomailla suuria nimiä olivat yhdysvaltalainen Ramones ja englantilaiset The Clash ja Sex Pistols, jonka esiintymisen Suomessa valtiovalta tunnetusti eväsi.

Jo 1980-luvun alussa punk hajosi yhtyeidensä mukana lukuisiin alalajeihin, joista esimerkiksi Kohu-63 soitti rajummanpuoleista hard core -punkkia.

Nuorista naisista koostuva Creepie Crawlies ja tamperelainen Akupunktio pitävät tänään punkin lippua korkealla, vaikkei se tyhjätaskuina helppoa olekaan. Tilausta lajin kriittiselle sanomalle varmasti vieläkin on, kuten ohjaaja oivaltaa poimiessaan kuvaan katua pitkin kiemurtelevan leipäjonon hyvinvointi-Suomesta.

Muoto yhtä sisällön kanssa

Jouko Aaltosen elokuvassa on asiaa ja tunnetta hyvässä suhteessa, mutta sen kuvasommitelmissa soisi näkevän paremmin valkokankaan mahdollisuuksia hyödyntäviä muotoratkaisuja.

Toisaalta hiottu esteettinen ilme saattaisi väärentää punkin rosoista elämänvimmaa, jota ohjaajan pelkistetty katurealismi palvelee aivan kelvollisesti. Leikkaamalla elokuvansa reippaan energiseksi Aaltonen paljastaa musiikkilajin viehätyksestä olennaisen tärkeän siivun.

Punk - tauti joka ei tapa (2008) jatkaa ohjaajan nostalgissävytteisiä ja sisäänpäinlämpeäviä musiikkidokumentaareja kunniallisesti, mehukkaita anekdootteja ja hauskoja sattumuksia viljellen. Punkin yhteiskunnallisesta luonteesta ja joidenkin suomalaisen punkin perustajajäsenten porvarillistumisesta olisi kuitenkin kaivannut perusteellisempaa selvitystä.

Esimerkiksi maireat Eppu Normaalin jäsenet saavat runsaasti valkokangasaikaa joutumatta kertaakaan ikävien kysymysten hiillostamiksi.

Putoavia enkeleitä (2008)

Ohjaus: Heikki Kujanpää

★★☆☆☆

Suomessa on kuvattu tusina oikean elämän taiteilijoista kertovaa elokuvaa viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta muusikot ja kirjailijat ovat yliedustettuina jopa siinä määrin, ettei muiden taiteenlajien ihmisistä ole saanut vuoroaan kuin tanssija Aira Samulin Pekka Lehdon Tango Kabareessa (2001).
Kaupallisiksi vetonauloiksi myös elokuvassa ovat osoittautuneet kansakuntaa tavoillaan liikuttaneet säveltaiteilijat, olivatpa he sitten rock-renttuilijoita, iskelmä-herkistelijöitä tai klassisen musiikin velhoja. Kirjailijoista on tehty kaksi muotokuvaa ennen nyt ensi-iltansa saavaa teosta, mutta esimerkiksi elokuva-alan legendoista en ole kuullut kenenkään edes harkitsevan filmatisointia.

Kotimaisista elämäkerroista lähes jokainen on kansainvälistä taiteilijatraditiota ja henkilökeskeistä myyttiä tukevaa ikonielokuvaa, kaikkein ehdottomimmin eksentrisen Jari Halosen Aleksis Kiven elämä (2002), joka on kuitenkin kieli- ja kulttuuripoliittisena rienauksena niin hurja, että se erottuu joukosta myös hyvässä.

He vastaan muu maailma

Putoavia enkeleitä (2008) antaa pohdittavaa teatterin ja elokuvan erilaisista lähtökohdista kertoessaan kahden lahjakkaan runoilijan myrskyisästä avioliitosta 1950-luvun taitteen molemmin puolin. Lauri Viita oli luonnostaan säkenöivä riimittelijä ja miehenä jonkinlainen auervaara, joka ainakin arvostetun teatterintekijän Heikki Kujanpään ohjaaman elokuvan mukaan onnistui hurmaamaan nuoren Aila Meriluodon melkoisen lipevillä liehittelyillä.

Pariskunnan kahdeksan vuotta kestäneeseen avioliittoon syntyi neljä lasta, mutta sitä varjosti demonisen Viidan synkkä sairaus, skitsofrenia, joka koitui lopulta parisuhteen jatkumisen kannalta ylivoimaiseksi esteeksi. Viita ja Meriluoto erosivat vuonna 1956 ja Viita sai surmansa auto-onnettomuudessa yhdeksän vuotta myöhemmin.

Heidän suhteensa näyttää perustuneen riippuvuutta aiheuttavan hullun rakkauden mahdollistamalle eristäytymiselle muusta maailmasta, joka ei katsonut pelkästään hyvällä villiltä vaikuttaneen susipariskunnan elämää.

Kaksi aikatasoa

Silottelematta runoilijamiehen sairautta Kujanpää ravistelee ohjaustyötään irti tavanomaisten kiiltokuvien vilpillisyydestä. Viita oli yhä useammin ja ehdottomammin julma mies, joka esimerkiksi pakotti vaimonsa polttamaan päiväkirjansa. Kesän kauneus vaihtuu kuvissa tumman pirtin pimeyteen ja Tommi Korpelan kasvot Viitana kääntävät esiin hallitsemattomat puolensa.

Teoksen pohjana on Meriluodon miehestään kirjoittama elämäkerta, mutta aiheen pirstominen kahdelle aikatasolle - myöhempi 1970-luvulle - on elokuvantekijöiden taiteellinen valinta. Paraskin dokumentti rakentuu aina fiktiolle, mutta Putoaviin enkeleihin Viidan kuoleman jälkeiseen aikaan nikkaroitu kehyskertomus tuntuu falskilta, luontevammin "luonnottomaan" teatteriympäristöön soveltuvalta muotoratkaisulta.

Siinä pariskunnan tytär painii niinikään mielenterveysongelmien kanssa ja syyllistää Viidan biografiaa valmistelevaa äitiään menneistä tapahtumista.

Kerronnalliset vapaudet

Kun pinnistelee, juoni selittyy sisällöllä, jossa määritellään rakkaudelle rajoja. Isänsä runoja yleisölle lausuva tyttö luopuu liikaa minuudestaan, kuten äitinsäkin, saamatta ihailunsa kohteelta vastalahjaksi arkeensa perusturvallisuutta. Rakkaus ei paranna sairautta tai korvaa omaa identiteettiä, joten vain totuuden kohtaaminen voi kohottaa elämänlaatua.

Kerronnallisten vapauksien ottaminen ja mahdollisuuksilla spekuloiminen oikeiden ihmisten kanssa on vaarallista tai ainakin kyseenalaista, vaikkei vastuuta vältellessään ilmoittaisikaan ensimmäiseksi koko jutun olevan satua, kuten Markku Pölönen Baddingissa (2000). Kujanpää selviää tempustaan hieman paremmin, koska se tukee teemaa eikä varmaankaan vääristä pääparin luonteenpiirteitä. Katsojan pitää silti voida luottaa silmiinsä ja korviinsa, joten miksi herättää epäilyjä kuvitelmilla, jää ainakin minulle hämäräksi.

Näytelmällinen melodraama

Muhkean kulttuurimelodraaman manttelia tavoitteleva ohjaustyö taitaa avautua paremmin näytelmäversiona, jossa todenmukaisuudelle ja epookille ei aseta yhtä ankaria vaatimuksia kuin kaiken realistisiin kehyksiin asettavassa armottomassa liikkuvassa kuvassa. Putoavia enkeleitä esitettiinkin ensimmäisenä Q-teatterissa vuonna 2005 samalla näyttelijäkaartilla.

Elokuvaa varten tekijät ovat sinänsä viisaasti rajanneet ulkokohtaukset lähinnä paljastamattomiin luonto- ja pihakuviin sekä yksittäisiin kadunpätkiin. Skitsofrenian oireiden pahentuessa elämisen ahtaus ei enää häiritse, koska sisään sulkevien seinien olettaakin olevan lähellä sairastavaa ihmistä.

Muotoonsa lankeava Putoavia enkeleitä puhuttelee aivan muuta kohderyhmää kuin nuorisoa poratessaan lahjakkuuden lähteestään säkenöivää voimaa ja seuratessaan siitä maksettavaa yönmustaa hintaa.

Päätalo (2008)

Ohjaus: Hannu Kahakorpi
★☆☆☆☆
Elämäkertaelokuvan ensimmäinen ja tärkein tehtävä on pohtia, mitä se haluaa kohteestaan kertoa, kenelle ja miksi.
Toivottavaa olisi, että ajatteluprosessi johtaisi edes joihinkin sellaisiin ratkaisuihin, jotka valottaisivat nimihenkilön elämää jossakin yleispätevässä mielessä. Tämä tarkoittaa teeman eli johtoajatuksen löytämistä. Tietokirjat riittävät tiiviin informaation lähteeksi.

Jos teema jää paikantamatta, käy niin kuin Hannu Kahakorven ohjaamassa teoksessa. Tapahtumat kiinnostavat vain ja ainoastaan niitä, jotka ovat jo valmiiksi mieltyneitä sen kohteeseen, tässä tapauksessa tamperelaiseen kirjailijaan Kalle Päätaloon.

Tekijöiden onneksi heitä on Suomesssa kuin neulasia. Päätalon teosten painosmäärä ylitti kolme ja puoli miljoonaa jo hänen elinaikanaan. Vertailuna kerrottakoon, että suomalaisista nykykirjailijoista kaiketi suosituin, Ilkka Remes, on vasta toisen miljoonansa alkupuolella.

Köyhien ja kurjien kuvaaja

Päätalon koko tuotanto kertoo köyhyydestä ja kurjuudesta, rehellisellä työllä parempien elinmahdollisuuksien puolesta ponnistelevasta kansanosasta kaukana urbanisoituvista kasvukeskuksista.

Näin olen antanut itseni ymmärtää, sillä oma tuntemukseni hänen tuotannostaan rajoittuu Edwin Laineen ja Mikko Niskasen ohjaamiin elokuvasovituksiin, joista Niskasen Elämän vonkamies (1986) ja Nuoruuteni savotat (1987) ovat jääneet mieleeni rouhevasta huumoristaan.

Voin silti kuvitella, että voimakkaan rakennemuutoksen vuosikymmeninä Päätalon pienen ihmisen uutteraa työtä ja sinnikkyyttä dokumentoivat opukset tarjosivat alempien sosiaaliluokkien edustajille maanläheisen näkökulman heidän omaan arkeensa. Kehäkolmosen sisällä Päätalo oli etenkin modernistien pilkkaama rahvas kynäilijä, jäänne menneestä ajasta.

Tätä vastaanoton kaksijakoisuutta pitkään valmisteltu teos ei käsittele juuri ollenkaan, ellei sellaiseksi lasketa elokuvan loppua. Suuret kustannusyhtiöt antavat kirjavaa palautetta kirjailijan esikoisromaanista, ennen kuin ”muodottomassa möhkäleessä” potentiaalia havaitseva Gummerus pestaa rakennuksilla puurtavan työnjohtajan talliinsa.

Rakennusmestari, huorintekijä, kirjailija

Kahakorven teosta voi kuitenkin kiittää siitä, että se malttaa sentään leikata äärirajoiltaan kohtalaisen selkeän siivun Päätalon elämästä. Muutamaa lapsuustakaumaa lukuun ottamatta elokuva keskittyy tapahtumiin aikajänteellä 1951–58.

Näiden vuosien aikana Taivalkosken kunnan rakennusmestari irtisanoutuu virastaan ja muuttaa vaimonsa kanssa Tampereelle luomaan kirjailijan uraa. Kaupungissa Kallesta kehittyy aikaisempaakin ansiokkaampi huorintekijä, ennen kuin hän solmii toisen avioliiton saatuaan lähtöpassit ensimmäisestään.

Waltarin ohjeita jo poikasena ahmineesta ja niihin aikuisiällä toistuvasti palaavasta Päätalosta ei luoda rikkeettömän kansallisikonin muotokuvaa eikä häntä myöskään palvota kirjallisena nerona. Kahakorpi korostaa hänen tavallisuuttaan, josta mentaalisten, sosiaalisten ja taloudellisten vastoinkäymisten kautta puristuu irti sen verran omaleimaista taiteilijaa, että julkaisukynnys lopulta ylittyy.

Sangen suomalaiseen tapaan taustalla nähdään kotielämän rauhoittavan naisen vaikutusta.

Iäkäs rooliinsa

Kun ei ponnista kauhean korkealle, ei voi myöskään pudota kuin matalalta. Päätalo (2008) kertoo visuaalisesti köyhästi ja sisällössään riskejä kaihtaen, kuinka sen nimihenkilöstä tuli koko kansan Kalle. Yleisöään silti kosiskelematta se tarjoaa helposti sulateltavan kertauskurssin työteliään kirjailijan uran varhaisvuosista.

Näytelmällistä luonnettaan teos pyrkii elävöittämään arkistoista poimituilla filminäytteillä, joissa maisema muuttuu harvaan asutuista puupirttipitäjistä kohti kerrostalojen täyttämää kaupunkimiljöötä. Epookki syntyy kuitenkin onnahdellen, sillä tekijöiden fiktio kalpenee tylysti dokumentin rinnalla.

Ralliraita (2009)

Ohjaus: Markku Pölönen
★☆☆☆☆
Meikäläisillä maanteillä tavataan rullata raskaalla kaasujalalla ja pitää mutisevia rattimiehiä suomalaisuuden ikoneina. Siksi onkin yllättävää, että ilmiöihin kriittisesti suhtautuneen Risto Jarvan ja Markku Pölösen väliin jää monta vuosikymmentä ilman sosiaalista tilausta hyödyntävää, bensakatkua päristelevää moottorielokuvaa.  
Agraari-Suomen ilmiöitä teoksissaan käsitelleen Pölösen tuotannon jatkeeksi ralliautoilun aihe sopii vallan mainiosti, sillä sielun silmin voi melkein nähdä sorateitä reunustavat iskelmälavat, tango-orkesterit ja järvenrannat. 
Pölösen ominta aluetta ovat romanttisen nostalgiset sadut, mutta kaipauksen säikeistään riisuttuna hänen humanistinen maalaisnaturalisminsa luiskahtaa oitis räkättäviksi sketseiksi ja tyhjänjauhamiseksi. Hiukan surullisena täytyy sanoa, että myös Ralliraita (2009) osoittaa, kuinka keskinkertainen lahjakkuus Pölönen on teeskentelemättömän komedian kirjoittajana.

Jossakin maakuntien tuppukylän perukoilla Pekkarisen varikko pitää majaansa autokauppias Torpon mailla, mutta yrittäjän aikuinen hunsvottipoika on päättänyt lähettää vuokralaiset hornan tuuttiin. Roistomainen röyhkimys pakottaa tiluksilla olevat paikallisen rallikilpailun voitossa ratkeavaan vedonlyöntiin.

Pekkarisen luotsaaman Team Susan on ajatettava peltikotteroaan kaupungista maaseudulle tiilenpäitä laskemaan lähetetyllä nuorisorikollisella, joka tietysti paljastuu Kankkusen veroiseksi kiituriksi.

Maaseutukomedian kaavoja seuraten Pölönen laskee kirosanoja vilisevän tallifilminsä reviirikiistojen, puliveivausten ja seksististen vitsien varaan.
Tuhannesti kuullut miesten jutut tarvitsisivat tukea pääosaesiintyjiensä ilmaisuskaalasta, mutta henkilöohjaajana Pölönen hylkää Heikki Silvennoisen, Olavi Uusivirran ja Kai Hyttisen työstämään roolinsa pysähtyneen pällistelyn kapeassa rekisterissä. Se että parhaaksi vedoksi jää vanha vitsi, Janne Reinikaisen ja Aake Kallialan muuan selostajaparin suuntaan hymyilevä hurmoksellinen hölötys, ei ole välttämättä hyvä asia.

Teknisen toteutuksen televisiomaisuus ulottuu ylivalaisusta yksinkertaiseen lavastukseen ja ontuviin leikkauksiin. Laihan juonen etenemistä katkovat irralliset huumorijaksotkin kielivät siitä, ettei Ralliraitaa ole työstetty valkokangasta silmälläpitäen. Vähälle jäävien kaahailujen kuvituksen ohjaaja hoitaa kuta kuinkin yhtä laimeasti kuin tukkien uiton taltioinnin Kuningasjätkässä (1998). 

Raja 1918 (2007)

Ohjaus: Lauri Törhönen
★★★☆☆
Sota merkitsee aina inhimillistä katastrofia, vaikka sitä mieluusti ja lyhytnäköisesti tarkastellaan myös sankaruuden mahdollisuuksia tarjoavana isänmaallisena oikeutena ja velvollisuutena.
Sodan muodoista kaikki ovat kammottavia, mutta ehkä raadollisimmiksi taistelut muodostuvat nimenomaan sisällissodissa, joissa kansan eri kerrostumat kääntävät aseet toisiaan vastaan esimerkiksi etnisen taustan, luokkajaon tai uskonnon perusteella.
Ulkovaltojen puuttuminen maansisäisiin kriiseihin on omiaan lisäämään jännitteitä ja väkivaltaisuuksia, joiden välittömien seurausten lisäksi syntyy sukupolvien päähän ulottuvia yhteiskuntapoliittisia ja henkisiä vaikutuksia. Katkeruuden, vihan ja surun tunteista voi olla vaikea irrottautua, kun entiset viholliset muistuttavat pysyvällä läsnäolollaan menneistä kivuista.
Suomessa käydystä sisällissodasta on puhuttu ideologisin painotuksin kapinana, vallankumouksena, vapaussotana ja hieman tahdikkaammin kansalaissotana sekä neutraalisti esimerkiksi kevään 1918 tapahtumina. Jälkimmäisen sopivuutta puoltaa myös se, että Suomessakin taisteluihin osallistui muiden maiden kansalaisia.
Lauri Törhösen Raja 1918 (2007) käynnistyy sanallisella selityksellä, jonka mukaan työläisten kapina laajeni sisällisodaksi muun Euroopan taistellessa ensimmäistä maailmansotaansa. Neuvostoliitto tuki Suomen punaista ja Saksa valkoista puolta.
Viitekehyksen antavaa tekstiä seuraava prologi punaisen ja valkoisen Suomen loppua lähenevistä yhteenotoista antaa jo armottomuudellaan vihiä, etteivät tekijät ole liikkeellä kansallisen aiheen rahastamistarkoituksella, vaan paljon rehellisemmin ja kriittistä tarkastelua kestävämmin tavoittein.
Jakson aikana punainen veturinkuljettaja teloittaa väkivallalle selkänsä kääntävän toverinsa yhtä julmasti kuin valkoiset ampuvat kenttäoikeuden pikaisilla päätöksillä yksilöimättömät vihollisensa.
Uuden valtakunnan raja
Varsinainen juoni sijoittuu Karjalankannakselle, jonne lähetetyn kapteenin on määrä perustaa alueelle pitävä valtakunnan raja. Paikalle päästyään hän huomaa väen rajan molemmin puolin ylittävän Neuvostoliittoa ja Suomea erottavan sillan kenenkään kiinnittämättä huomiota kyläläisten kansallisuuteen tai heidän aikeisiinsa. Valtakuntien rajat tulevat ja menevät, mutta tavara ja ihmiset ovat liikkuneet alueella vapaasti vuosisatojen ajan, joten keinotekoisten esteiden rakentaminen ei onnistu uusilta isänniltä helposti.
Kuningaskunnaksi aikovan valtion maantieteellisen äärilaidan tapahtumia sävyttää yhä valkoisen ja punaisen Suomen välienselvittely, sillä venäläiset määrätään karkotettaviksi ja käännytettäviksi sekä punaiset tavattaessa teloitettaviksi.
Eeppinen voima kestää latautua
Tuotantoa valvoneen Jörn Donnerin ideaan perustuva tilinteko suomalaisuuden luomisen nurjemmasta puolesta on vuoden ainoa kotimainen elokuva, jonka hallitseva piirre ei ole tahaton tai tahallinen lapsellisuus. Silti tehokkaan johdannon jälkeen vie pari kelaa ennen kuin teoksen eeppinen voima alkaa vyöryä katsojan ylitse. Sitä odotellessa elokuvan heikkoudet – keskeisten puheroolien esittelyt, hiukan yksioikoinen huumori sekä kapteenin ja hänen kirjurikseen päätyvän opettajan laimea romanssi – jarruttavat dramaturgian avautumista.
Kun kansallisia myyttejä aletaan lopulta purkaa kerroksellisissa kohtauksissa, muuttuvat painotukset kerralla painostaviksi. Vaaleita hiuksiaan hulmuttava Suomi-neito paljastuu laskelmoivaksi petturiksi, idealistinen patrioottikapteeni henkilökohtaisissa tappioissa sielunsa kovettavaksi rankaisijaksi ja syntyneen valtion nuhteeton identiteetti oman ja vieraan verellä pyhitetyksi valheelliseksi kiiltokuvaksi.
Näkemyksen lohduttomuus pelkistyy erinomaisesti esimerkiksi kapteenin kahdessa junamatkassa. Ensimmäistä leimaa vielä vakaa aatteellisuus ja ryhdikäs kunnollisuus, jälkimmäistä henkinen ja fyysinen lamaannus sekä kaikesta piittaamattomuus. Teoksen ilkeä ironia sotimisen perimmäisestä luonteesta saa haukkomaan henkeään lyhyessä epilogissa, jossa todistetaan väkivallan hyödyttäneen vain kaikkein kieroimpia keinottelijoita.
Sitten Suomen kansallislaulu alkaa soida harhakuvat puhkaisseiden tapahtumien huipennukseksi.
Klassikon aineksia
Raja 1918 sisältää joukon käsittämättömiksi jääviä roolihenkilöiden tekoja, mutta kokonaisuutena teos loistaa suomalaisen elokuvaklassikon piirteitä. Sen vuoroin runolliseen ja naturalistiseen ilmaisuun on löydetty jäntevä tasapaino, kuitenkin niin ettei tyyli vaikuta kohtuuttoman poukkoilevalta. Ihmisen alkukantaisuuden paljastavalta sisällöltään teos kestää vertailun kansainvälisessäkin seurassa.
On törkeää väittää Mustaa jäätä (2007) tai Miehen työtä (2007) tämän filmin veroiseksi.

maanantai 30. joulukuuta 2013

Rukajärven tie (1999)

Ohjaus: Olli Saarela
★★★★☆
Vuosi 1999 osoittautui uuden kotimaisen elokuvan huippuvuodeksi, sillä katsojatilastoissa Häjyt, Kulkuri ja joutsen, Pitkä kuuma kesä ja Lapin kullan kimallus sijoittuivat aivan kärjen tuntumaan.
Taiteellisessa rankingissa puolestaan Aki Kaurismäen JuhaMatti Ijäksen Sokkotanssi ja Olli Saarelan Rukajärven tie pärjäävät kovassakin kansainvälisessä vertailussa. Jälkimmäinen oli lopulta myös vuoden katsotuin suomalainen elokuva.

Olli Saarela oli jo käsitellyt kansallissodan kauheuksia kappalaisen sieluntuskaa eritelleessä esikoisessaan Lunastus (1997). Heti seuraavaksi hän tarttui toiseen suureen kansalliseen aiheeseen, kuten niin monet lahjakkaat ohjaajat.

Rukajärven tie ei ole kuitenkaan isänmaallista julistusta kuten tämäntyylisissä spektaakkeleissa maailmalla on tapana vaan sisäistynyt ja hiljentävä puheenvuoro taistelujen inhimillisistä vaikutuksista nuoreen kihlapariin jatkosodan ensimmäisinä päivinä Itä-Karjalassa.

Eturintamalla morsiamensa tapaava luutnantti lähettää kihlattunsa turvallisempaan tukikohtaan hänen oman ryhmänsä lähtiessä samalla tiedustelumatkalle vihollisen selustaan. Tiedot neuvostopartion yllätyshyökkäyksestä lottien kuorma-autoon lamaannuttavat upseerin kamppailuun mielenterveydestään.

Runollinen ohjaustyö tihentää tunnelmiaan kiristämällä vastakkaisuuksista - elämä ja kuolema, viha ja rakkaus, lempeys ja julmuus - yksioikoisen ja kliseisen juonen kokoavan teeman, jossa yksilön on aina otettava moraalista kantaa ympäröivän maailman hulluuteen.

Niinpä teos pysähtyy toistuvasti pohtimaan järkyttävien tapahtumien henkilöille sysäämää hintaa, kun he menettävät lähimmäisensä, järkensä ja minuutensa.

Rukajärven tie kärsii huonosti kirjoitetuista sivuhenkilöistä ja hieman naivistisesta maailmankuvastakin ennen kuin se todistaa yleispätevästi yksilön sietokyvyllä olevan rajansa.

Henkilöiden mielenliikkeisiin, vaimeisiin katseisiin ja näkyviin katkeamisiin panostava näkökulma erottuu selkeästi edukseen silmittömästä lahtaamisesta, jolle näin herkästä perspektiivistä on mahdoton löytää järkevää selitystä.

Saalis - Tarua ja totta Mäkelän suvusta (2007)

Ohjaus: Taru Mäkelä
★★☆☆☆
Amerikkalaisen elokuvan puolelta tulee mieleen ainakin laulajana paremmin tunnettu Barbra Streisand, joka omissa filmeissään levittelee traumojaan aivan kuin suuri yleisö tahtoisi löytää hänen henkilökohtaisimmat kipupisteensä.
Suomalaisella elokuvaohjaajalla Taru Mäkelällä on hänelläkin runsaasti hampaankolossa, mikäli päätelmiä on välttämättä tehtävä hänen dokumenttinsa nyreistä paljastuksista. Hän keräsi kovasti kiitosta asiallisella mutta lattealla Pikkusisarella (1999).

Kotimaisen elokuvan rahoituksen puolesta usein julkisuudessa puhuva Mäkelä ei ehkä ymmärrä ristiriitaa, joka syntyy hänen suullaan esitetyistä vaatimuksista turvata kotimaisen filmituotannon jatkuvuus valtion varoin ja samalla syytää markkinoille ohjaajan intiimejä pettymyksiä valottavaa materiaalia. Tällöin hän tulee pyytäneeksi tukea kaikenkarvaisille surkutteluille.

Tirkistelykulttuurin luvattuna aikanakaan julkista elokuvataidetta ei soisi käytettävän henkilökohtaisen terapian välineenä, vaikka se kuinka toimisi tekijälle luontevana purkautumisreittinä. Onneksi perusteltujakin syitä dokumentin valmistamiselle löytyy, sillä ohjaajan suku kuuluu suomalaisen elokuvahistorian keskeisiin vaikuttajiin. Sen menneisyys antaa mahdollisuuden luodata koko suomalaisen yhteiskunnan edellistä vuosisataa ja aivan erityisesti porvariluokan osuutta siinä.

Kinosto - suurten haastaja

Ohjaajan isovanhemmat Väinö ja Anna Mäkelä perustivat Kinosto-nimisen elokuvayhtiön 1920-luvulla kokeiltuaan ensin mahdollisuuksiaan muun muassa ravintola-alalla.

Vähätuottoiseksi kokemansa sektorin Mäkelät vaihtoivat sitten elokuvabisnekseen, joka vielä tuolloin tarjosi oivan tilaisuuden koviin ansioihin tai vastaavasti yhtäläisen suuriin tappioihin. Tarkan nenän omaavina kaupparatsuina he nostivat osakkeitaan vuokraamalla ylimääräisiä tilojaan kieltolakia uhmaaville pirtun salamyyjille.

Markkinoilla heillä oli vastassa Risto Orkon Suomi-Filmi ja Toivo Särkän Suomen Filmiteollisuus. Edellisen kanssa Väinö Mäkelä koki kitkerimmät taistelunsa päädyttyään hetkeksi jopa kilpailijansa palvelukseen, jolloin Mäkelä ja Orko ottivat yhteen suurmenestykseksi osoittautuneen Siltalan pehtoorin (1934) filmaamisesta. Elokuvan ohjannut Orko vastusti jyrkästi tuotannon aloittamista, tai niin Taru Mäkelä asian ilmaisee.

Hylättyään Suomi-Filmin Väinö Mäkelä luotti sodan melskeissä amerikkalaisen elokuvan, "Warnerin sonnan", mahtiin Orkon saksalaissuuntausta vastaan, mikä koitui Kinoston onnenpotkuksi. Suku vaurastui, firma laajentui ja perilliset saattoivat lopulta istua katettuun pöytään.

Yleisen ja yksityisen suhde

Kiehtovasta aiheesta ja alasta, joka Ilmo Mäkelän sanoilla pelaa ihmisten unelmilla, on saatu aikaan kokonaisuus, jonka keskeinen ongelma on yleisen ja yksityisen vaivalloinen suhde.

Ensimmäisen puoliskonsa aikana dokumentti pohjustaa kuta kuinkin tyydyttävästi Mäkelöiden ponnistelujen liitosta toimintaympäristöönsä. Kertojana toimivan Taru Mäkelän aluksi erikoisina sivunoroina virtaavat latautuneet kommentit läheisistään kasvavat filmin edetessä kokonaiseksi katkeruuden mereksi, jossa tilaa on lähinnä ohjaajan sadatteluille.

Happamuuden syy paikantuu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi jo lapsena julistautuneen ohjaajan suvun patriarkaalisesta ja konservatiivisesta kulttuurista, jossa miesten ja naisten roolit olivat eriytyneet ja jossa perheen kuopukselle oli varattuna lähinnä sievän sisustusesineen rooli. Silti Taru Mäkelän nuivuutta ei pysty mitenkään tulkitsemaan yrittäjäsuvun asenteiden analyyttiseksi kritiikiksi, vaan pikemminkin uhmaikäisen lapsen pullikoinniksi.

Hyväksi esimerkiksi käy kohtaus, jossa aikuinen ohjaaja märehtii lapsena kokemaansa nöyryytystä pyllähdettyään toistuvasti takamukselleen jälkikasvun hiihtoleikeissä.

Sama suhteellisuudentajun puute ilmenee suhtautumisessa ulkopuoliseen kritiikkiin. Elokuvajulkaisu Filmihullun pilapiirros saa Mäkelän sapen edelleen kiehumaan, vaikka hän itse kiukuttelee suvulleen monista turhanpäiväisistä asioista.

Vanhan loppu, uuden alku

Mäkelöiden jäniksiä, rahaa ja menestystä metsästävän suvun vaiheita kuvaava Saalis (2007) pikakelaa harmittavasti sekä Kinoston synnytysvaiheet että sen joutsenlaulun 1980-luvun lopulla.

Todellisemman kuvan myöhempien aikojen tunnelmista antavat alkoholilla itseään lääkinneen Jukka Mäkelän surulliset silmät kuin Taru Mäkelän filmin loppuun leikkaama ilahtunut huudahdus Kinosto-tuotemerkin jatkumisesta hänen omassa tuotantoyhtiössään.

Sauna (2008)

Ohjaus: AJ Annila
★☆☆☆☆
Amerikkalaiset suurtuotannot ovat nostaneet joidenkin lajityyppien teknisen tason ja kustannukset niin pilviin, ettei murto-osabudjettien Suomessa kannattaisi liiemmin kilpailla luksusviihteen kategorioissa.
Pari vuoden takainen Jadesoturi (2006) yllätti kuitenkin iloisesti, vaikkei se tietenkään mahtanut mitään kymmenen kertaa kalliimpien kilpailijoidensa tempuille. Elokuvaa valmisteltiin peräti kuusi vuotta, mutta käsikirjoitus taisi syntyä viikossa.
Pohjolan mytologiaa mausteeksi
Sama tekijäporukka haluaa lunastaa myös maailmalla herättämänsä huomioarvon ymmärrettävän nopeasti, sillä viihteessä rautaa on taottava kuumimmillaan. Yhtä käsitettävää on se, että rimanalituksilla maailmanvalloitus loppuu lyhyeen.
Teokseen on silti onnistuttu ripottelemaan mausteeksi sen verran suomalaista mytologiaa, että elokuvaa voi myydä festivaaleilla Jadesoturin tekijöiden uutena eksoottisena tutkimusmatkana Pohjolan karuun elämänpiiriin.
Tällaisessa tietoisessa laskelmoinnissa ei ole mitään pahaa, kunhan tuote vain vastaa huutoonsa.
Kertautuvat ongelmat
Sauna (2008) matkasi orastavasta ideasta valmiiksi valkokangaselokuvaksi puolessatoista vuodessa, josta käsikirjoitukseen uhrattiin taas noin viikko.
AJ Annilan toinen ohjaustyö kärsii samoista ongelmista kuin edeltäjänsäkin, mutta potenssissa. Ammattinäyttelijät saavat puhuttavakseen hölynpölyä, jota ohjaaja höystää vanhoista kauhuelokuvista oppimillaan tehokeinoilla.
On vaikea ymmärtää, miksi Annila luottaa lähinnä kliseiseen musiikin volyymin kasvattamiseen jännitystä tapailevissa kohtauksissa, kun hän varmasti osaisi tai hänen ainakin tulisi osata käyttää oivaltavampiakin ratkaisuja?
Entä miksi Ville Virtanen kuulostaa samalta kuin näytellessään kovapintaista helsinkilaisetsivää television rikossarjassa, vaikka Saunan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun loppuun?
Kellariin kuolemaan
Tarina kertoo ruotsalais-suomalaisten ja venäläisten sotilasryhmien Lappiin tekemästä rajanvetoreissusta. Suomalaisveljeksistä vanhempi on monivuotisen sotimisen raaistama tappaja, joka jätettyään nuoren tytön kellariin kuolemaan houkuttelee pahat voimat joukkojen perään.
Keskellä suota olevassa kylässä ja sinne rakennetussa saunassa miehet joutuvat mittaamaan syntiensä painon.
Nopeasti nähty
Elokuvana Sauna on nopeasti nähty ja koettu. Aiheena on rikos ja rangaistus, mutta teemasta ei voi puhuakaan. Tunnelmien kehittely ja näyttelijöiden ohjaus kahlaavat vetisen maaston suossa.
Kiperimmät paikat ovat haukotuttavan tylsästi kuvattuja ja käsittämättömiä: valuuko musta veri tytön silmistä, koska tekijät ovat katsoneet liikaa tusinakauhua?
Kuningasidea ei ole yhtä kuin majesteettinen lopputulos, sen saavat Dark Floorsin(2008) jälkeen huomata myös Saunan kotimaiset tekijät. Positiivista elokuvassa ovat Viktor Klimenkon ja Ismo Kallion esiintymiset, siitä kehut valinnan tehneille ja näyttelijöille.

Suden vuosi (2007)

Ohjaus: Olli Saarela
★☆☆☆☆
Olli Saarela kuuluu yhä maamme lahjakkaimpien elokuvantekijöiden joukkoon, mutta tällä vuosituhannella hänen uransa on kääntynyt valitettavaan suuntaan.
Hänen kolmesta ensimmäisestä teoksestaan hohtaa voimakas henkilökohtainen palo niin hyvässä kuin pahassakin, mutta kahdessa niitä seuranneessa ohjaustyössä näkyy vain pätevän ammattityön laimea leima.

Lunastuksessa (1997) ja Rukajärven tiessä (1999) Saarela piirtää eteemme sisäistyneitä, eletystä elämästä ja itse koetusta kieliviä kohtauksia. Silti ohjaaja on aina horjunut kauniin ja kliseen ohuelle rajalla, mistä Bad Luck Loven (2000) pelastusvisiot ovat osuvia esimerkkejä.

Viimeistään nyt Virpi Hämeen-Anttilan romaaniin perustuvan elokuvan saadessa ensi-iltansa putoamista mauttomuuksien puolelle voidaan pitää selviönä.

Saarelan taidot pääsevätkin paremmin esiin laajoihin kaariin levittäytyvissä historiallisissa kulisseissa. Niissä suurten mullistusten tuoma epävarmuus tulevasta tuo uskottavuutta henkilöiden intiimeille tunnustuksille. Olenkin täysin varma, että ohjaaja Saarelan ja näyttelijä Jorma Tommilan tuleva kansalaissotaan sijoittuva projekti peittoaa tilaustyönä tehdyn Suden vuoden (2007) imelyydet mennen tullen.

Paljon melua tyhjästä

Suden vuosi on osa uutta kotimaista kaupunkielokuvaa, joka panostaa paljon enemmän tyylikkääseen ulkokuoreen kuin painavaan sisältöön. Tässä kontekstissa alituiseen käytettävät otokset auringon- ja valonsäteiden kultaamista vartaloista, suihkussa ja sateessa tuskailevasta miehestä ja neitseellisen naisen pehmeistä kasvoista ovat halpoja tehokeinoja, koska ne eivät millään tavoin avaa henkilöiden persoonia.

Mika Ripatin käsikirjoitus sisältää aivan liian paljon kysymyksiä, jotka ohjaaja Saarela kykenisi yhden elokuvan puitteissa ratkomaan. Epilepsia sairautena, viisikymppisen miehen (ikä?)kriisi, avioliiton kariutuminen, vanhemman miehen ja nuoren naisen välinen suhde, teiniraskaus, opiskelijatytön kasvukertomus ja jopa tiedeyhteisön sisäinen kyräily kuuluvat sivuttuihin aihepiireihin, mutta mitään ei käsitellä kunnolla, teemojen vaatimuksia kunnioittaen.

Kenties siksi niinkin karismaattinen näyttelijä kuin Kari Heiskanen on eri kohtauksissa kuin eri mies, koska hänkään ei tunnu tietävän, millaista elokuvaa kukin on tekemässä. Ainakin Oiva Lohtander yliopistojohtajana ja Jorma Tommila kateellisena kollegana tekevät puskakomediaa, mutta ohjaaja Saarelan petomaiset vertauskuvat kokonaan muuta.

Tässä ilmaisukeinojen yhteismitattomuudessa nuoren tulokkaan Krista Kososentehtäväksi jää näyttää hyvältä ja kuulostaa pari kertaa oikein kiukkuiselta.

Mielijohteita ja paniikkiratkaisuja

Suden vuosi kertoo yliopistossa opiskelevasta parikymppisestä naisesta, joka rakastuu itseään yli puolet vanhempaan mieheen, runoutta luennoivaan erakkoälykköön. Jälkimmäisen avioliitto on kylmettynyt kohteliaaksi hiljaisuudeksi, ja lopullisen välirikon tultua hän ajautuu yhteiseen asuntoon samanikäistä koulutoveriaan tapailevan lahjakkaan tytön kanssa.

Järjestely ei miellytä sen paremmin epileptisen tytön vanhempia, edellisen mustasukkaista poikaystävää, miehen teini-ikäistä tytärtä kuin yliopistojohtoakaan, joka haluaisi ylentää osaavan ammattilaisen professoriksi.

Elokuva ehkä pyrkii osoittamaan ymmärrystä sekä ikää katsomattomaan vilpittömään rakkauteen että huonosti tunnettuun sairauteen, mutta filmin henkilöiden tekemät äkkinäiset päätökset kielivät hetken mielijohteesta tehdyistä paniikkiratkaisuista, eivätkä suinkaan aikuisten ihmisten pyyteettömyydestä tai hyvästä harkinnasta.

Meheviä päiväunelmia

Olli Saarelan elokuva on visuaalisesti oivaltavimmillaan luodessaan näkymiä epilepsiaa sairastavan ihmisen mieleen voimakkaita kouristuksia aiheuttavien kohtausten aikana.

Erityisesti veteen nivottujen vertausten värimaailma ja kieli tuovat mieleen samalle tuotantoyhtiölle työskentelevän PV Lehtisen ja hänen mestarillisen lyhytelokuvansa Kroolin (2004).

Pelkojen purkamiseen tähtäävässä elokuvassa jaksot saattavat silti osoittautua harkitsemattomiksi, sillä kuoleman portteja kolkuttelevat painajaiset lietsovat ihmisissä hysteriaa ainakin yhtä usein kuin ne estävät sen.

Elokuvan olisi toivonut paneutuvan epilepsian luonteeseen analyyttisemmin, eikä vain meheviä päiväunelmia synnyttävän rakkaustarinan vauhdittajana. Minimissään sen olisi tullut edes vihjata niistä arkielämän lukuisista haasteista, joita keskusparin valtava kokemusero aiheuttaa.